Kosovon sota

Wikipedia

Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteet, mutta niihin ei viitata. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa.

Tätä artikkelia tai sen osaa ei käsitellä neutraalista näkökulmasta. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin näkökulmia neutraaleiksi. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.

Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.

Kosovon sota
Osa Jugoslavian hajoamissotia
Päivämäärä: 1996–1999 Paikka: Serbia (Kosovo) Lopputulos:
Taistelijat
NATO Kosovon vapautusarmeija (UÇK)	Jugoslavian liittotasavalta Puolisotilaalliset joukot, myös ulkomaalaisia[1]
Komentajat
Wesley Clark (SACEUR) Javier Solana (NATO:n pääsihteeri) Hashim Thaçi (UÇK:n poliittinen edustaja) Suleiman Selimi (UÇK:n esikuntapäällikkö 05/1999 asti) Agim Çeku (KLA:n esikuntapäällikkö 05/1999 alkaen)	Slobodan Milošević (armeijan ylin komentaja) Dragoljub Ojdanić (esikuntapäällikkö) Svetozar Marjanović (esikuntapäällikkö) Nebojša Pavković (Commander of FRY 3rd Army)
Tappiot
kaksi NATO:n sotilasta kuoli[2] KLA:n tappioista ei tietoa	ainakin 1 000 sotilasta

Kosovon sodaksi 1996–1999 kutsutaan kahta aseellista selkkausta (sisällissotaa ja kansainvälistä sotaa) entisen Jugoslavian alueella Kosovossa:

• 1996 alkanutta sissisotaa
• 1999 alkanutta NATO:n hyökkäystä Jugoslaviaan

Jälkimmäistä ei kutsuttu tapahtumahetkellä sodaksi, vaan puhuttiin esimerkiksi "sotilaallisesta interventiosta", mutta tapahtumat täyttävät kuitenkin selvästi kaikki sodan piirteet.

Sisällysluettelo 1 Kosovon kriisin taustaa 2 UÇK:n synty ja vuoden 1998 kapina 3 Kapinan ja sodan välinen aika 4 NATO:n pommituskampanja 5 Sodan loppu ja sitä seuranneet ajat 5.1 Sissitoiminta Etelä-Serbiassa 6 Sodasta käyty keskustelu 7 Suomalaiset rauhanturvaajat Kosovossa 8 Lähteet 8.1 Yleiset lähteet 8.2 Lähdeviitteet 9 Aiheesta muualla 9.1 Suomeksi 9.2 Englanniksi

[muokkaa] Kosovon kriisin taustaa

Koko 1900-luvun Balkanilla on taisteltu. Vuonna 1912-1913 käytiin kaksi Balkanin sotaa, jossa muun muassa Serbia, Kreikka ja Bulgaria sotivat Turkkia vastaan. Vain toisen maailmansodan jälkeisenä aikana marsalkka Josip Broz Tito pystyi kansandemokraattisen diktatuurinsa avulla hillitsemään valtion sisäisiä, eri etnisten ryhmittymien välisiä ristiriitoja. Vuonna 1980 Tito kuoli, jonka jälkeen Jugoslavian yhtenäisyys alkoikin rakoilla. Mm. Kosovon alueen albaanienemmistön ja serbien kesken puhkesi levottomuuksia, joita Belgradin hallitus pyrki tukahduttamaan sotavoimin. Albaaninationalistit tavoittelivat "etnisesti puhdasta" Kosovoa tai Suur- Albaniaa, jolloin slaavit alkoivat paeta Kosovon itsehallintoalueelta (Kosovo sai itsehallinnon 1974, kun Tito pyrki varmistamaan Jugoslavian vakauden lisäämällä liittovaltion osien sisäistä valtaa). Samaan aikaan Jugoslavian vauraat osat, Kroatia ja Slovenia, joissa pyrittiinkin jo markkinatalouteen, alkoivat ilmaista tyytymättömyyttään Serbiaa kohtaan. Vuonna 1987 Slobodan Milošević nousi Serbian kommunistisen puolueen johtajaksi ja ilmoitti tavoitteekseen, että "jotakin tehdään laillisuuden palauttamiseksi Kosovoon". Vuonna 1989 Kosovon itsehallinto peruttiin.

Kesällä 1991 Kroatia ja Slovenia julistautuvat itsenäisiksi. Slovenia oli järjestänyt puolustustaan kaksi vuotta salaa ja sai yllätettyä Jugoslavian liittoarmeijan, ja voitti Slovenian sodan. Tämä tarjosi Slovenialle rauhaa kymmenen päivää myöhemmin Brionin sopimuksessa. Mutta samaan aikaan sota vasta alkoi Kroatiassa. Kroatian oikeistopuolue lietsoi serbivastaista mielentilaa ja maasta karkotettiin vuoteen 1995 mennessä puoli miljoonaa serbiä, joista osa joutui kroaattien raiskaamiksi ja pahoinpitelemiksi. Itsenäistyneiden maiden silmissä serbit kävivät valloitussotaa. Nationalistinen kiihkoilu nosti esiin vanhat muistot ja katolisten kroaattien ja ortodoksien serbien väliset erot sekä toisen maailmansodan traumat, jolloin natsi-Saksan kanssa liittoutuneet Kroatia, Albania ja Bosnian muslimit tappoivat n. 1.5 miljoonaa serbiä keskitysleireillään, kuten Jasenovacissa, jossa murhattiin ainakin 730 000 serbiä, juutalaista ja mustalaista.

Alkuvuodesta 1992 Bosnian muslimit ja kroaatit äänestivät itsenäisen Bosnian puolesta, mikä ei miellyttänyt Bosnian serbivähemmistöä. Yhdysvallat ja EY tunnustivat Bosnia ja Hertsegovinan itsenäisyyden. Huhtikuussa serbit hyökkäsivät Bijeljinaan tappaen ja ajaen pois siviilejä, mikä aloitti Bosnian sodan. Bosnian serbit alkoivat kuitenkin vallata itselleen lisää alueita ja kroaatit julistautuivat itsenäisiksi. Muslimit jäivät alakynteen sotilaallisen heikkoutensa vuoksi. Erityisesti serbit puhdistivat valtaamiaan alueita muista kansallisuuksista väkivaltaisesti tappaen, karkottaen, kiduttaen ja ryöstäen. Bosniassa käyty hyvin raaka sisällissota saatiin loppumaan vasta vuonna 1995 Daytonin rauhansopimuksella ja kansainvälisten rauhanturvajoukkojen saavuttua. Rauha syntyi, koska kroaatit ja muslimit olivat voimistuneet, ja Slobodan Milosevic oli vetänyt tukensa Bosnian serbeiltä muun muassa sen takia, että halusi päästä pois länsimaiden taloussaarrosta.

Pikku hiljaa tilanne Bosniassa rauhoittui, mutta viha jäi kytemään Serbian eteläiseen maakuntaan, Kosovoon, missä valtaosa väestöstä oli islaminuskoisia albaaneja. Titon aikana Kosovo oli nauttinut autonomian suomista vapauksista, mutta Miloševićin aikana tilanne oli muuttunut hyvin toisenlaiseksi. Kosovon serbivähemmistö syytti albaaneja syrjinnästä, Kosovon autonomia peruttiin ja Milošević antoi serbeille korkeimman vallan Kosovossa.

Albaanit eivät olleet tähän tyytyväisiä ja he alkoivat vaatia itsenäisyyttä.

[muokkaa] UÇK:n synty ja vuoden 1998 kapina

Jo vuonna 1982 syntyi Sveitsissä olevien albaanien keskuudessa Kosovon vapautusarmeija (UÇK), joka organisoitiin alussa IRA:n tavoin. Liikkeen tavoitteena oli luoda itsenäinen albaanialue sosialistiseen Jugoslaviaan, ja liittää se Albaniaan Suur-Albaniaksi. Vuonna 1989 serbit ottivat valtaa pois Kosovon albaaneilta lakkauttaen alueen itsehallinnon. Albaanit kannattivat 87%:isesti itsenäisyyttä vuoden 1991 kansanäänestyksesssä.Vuonna 1992 albaanit perustivat varjohallituksen Inrahim Rugovan johdolla.^[3]

Kosovon albaanit kapinoivat, koska albaaninkielinen opetus kiellettiin virallisesti, mutta tätä määräystä ei pantu toimeen. Silti se johti opiskelijamielenosoituksiin. Vuonna 1995 tuntemattomat ihmiset hyökkäilivät siellä täällä Koosvossa serbipoliisin kimppuun. UÇK julkistautui vasta helmikuussa 1996 serbipoliiseja ja viranomaisia vastaan tehdyn suuren tehdyn iskusarjan jälkeen. Luultavasti UÇK sai tukea alusta asti muun muassa Yhdysvaltain, Ison-Britannian ja Saksan tiedustalupalveluilta. UÇK:ta oli perustamassa muun muassa Zahir Pajaziti ja Adem Jashari.

Alussa UÇK:n olemassaoloa epäiltiin, maltillinen albaanijohtaja Ibrahim Rugova piti UÇK:ta serbien provokaattoreina. Alussa serbit eivät ragoineet UÇK:n toimintaan. Lopulta serbit alkoivat vahvistaa Kosovon puolustusta UÇK:ta vastaan. Serbit ja Yhdysvallatkin luokittelivat UÇK:n terroristeiksi. Serbian UÇK:hon suunnatut vastatoimet Kosovossa lisäsivät UÇK:n suosiota kosovolaisten albaanien keskuudessa. UÇK:ssa oli ulkomaisia taistelijoita Kroatiasta, Bosniasta ja Yhdysvaltain albaanien joukosta. UÇK laajeni merkittävästi vuosina 1997–1999.

UÇK laajensi aluettaan hyökkäämällä serbien sotilaskohteita, poliiseja ja armeijaa vastaan. UÇK pystytti tiesulkuja varmistaen alueensa.

Helmikuussa 1998 Milosevic määräsi sisäministeriön MUP:n kukistamaan UÇK:n.^[4]

Maaliskuussa 1998 kapina oli laajimmillaan ja UÇK valtasi jopa neljänneksen Kosovosta. Silloin UÇK:n pääasiallinen tukialue oli Drenican seuduilla sijaitseva Prekazin kylä. UÇK:n taktiikka muuttui alueelliseksi puolustukseksi, ja liike tukeutui kyliin.

Albaanien sissiliike UÇK oli kuitenkin lopulta heikko serbejä vastaan, ja heidän voidaan sanoa syyllistyneen klassiseen strategiseen virheeseen haastaessaan sotilaallisesti selvästi voimakkaamman vihollisen avoimella maalla. UÇK:n aseistus oli kevyttä, lähinnä käsiaseita sekä mukana kuljettettavia ilmatorjunta- ja panssarintorjuntaohjuksia sekä kevyitä kranaatinheittimiä. Raskaasti aseistautunut serbipoliisi yritti kukistaa sissisodan väkivaltaisesti, ja sai pakolaisia liikkeelle. Kapinan taltuttamisen yhteydessä albaanikyliä poltettiin ja parisataatuhatta ihmistä pakeni taisteluja, heistä osa ulkomaille. Kesäkuussa 1998 serbihallituksen joukot kaappasivat Orahovacin, ja surmasivat sieltä löytämänsä ei-serbit. UÇK vetäytyi kaupungista Junikin kunnan rajalle. UÇK järjestettiin uudelleen, ja sille ilmestyi Hashim Thacin johtama poliittinen siipi. Albaniaan syntyi UÇK:n koulutus- ja tukileirejä. YK laati kosovon sissisodan ja sen vastatoimian takia päätöslauselman numero 1199, jota Milosevic lupasi noudattaa. Taistelut jatkuivat, mitä milosevic perusteli terroristien kitkemisellä. Länsimaat pohtivat intervention mahdollisuutta ja pyrkivät välittämään aselepoja.

Kesän lopulla sovittu aselepo osoittautui liian hauraaksi. Vuonna 1998 kuoli noin 1500 albaanisiviiliä sekä 160 serbipoliisia tai -sotilasta. Serbisiviilien tai UÇK:n taistelijoiden uhreista ei ole tarkkaa tietoa. Julkisuuteen on kuitenkin tihkunut jo tietoa, että sekä albaanien rikollisklaanit että serbiväestön vastaavat osat käyttivät tilannetta hyväkseen. Toisten nimiin laitettiin monia surmia ja muita rikoksia, kuten valtioiden ja muiden yhteisöjen sisäisissä konflikteissa ja sodissa on tapana. Vuoden 1998 lopuilla paikalle saapui ETYJ-tarkkailijoita, joiden siellä olo vähensi väkivaltaa jonkun verran.

[muokkaa] Kapinan ja sodan välinen aika

Tilanne jatkui kapinan kukistumisen jälkeen epävakaana. UÇK alkoi kiihdyttää toimintaansa uudestaan vuoden 1999 tammikuussa. ^[5] Serbipoliisi ja armeija tappoivat tammikuussa 1998 Račakin kylässä 45 siviiliä (katso aiheesta tarkemmin: Račakin välikohtaus). Länsimaat kiinnittivät heti huomiota tähän ja uhkasivat serbejä ilmaiskuilla. Tilanteen selvittämiseksi järjestettiin Ranskan Ramboullet'ssa neuvottelut helmikuussa 1999, jona aikana sissisota oli pääasiassa seis. UÇK hyväksyi neuvottelujen tulokset, mutta serbit eivät. Kosovon autonomiasta ja poliittisesta järjestelyistä oli saavutettu yhteisymmärrys, mutta ongelmaksi nousi sopimuksen B-liite (appendix B), jonka Yhdysvaltain ulkoministeri Albright esitti vain 18 tuntia ennen neuvotteluille annetun aikarajan umpeutumista. Jugoslavia olisi suostunut jo ETYJ-joukkojen läsnäoloon ja oli valmis neuvottelemaan laajemmasta "kansainvälisestä läsnäolosta", mutta ei hyväksynyt uuden esityksen sisältämää ulkomaisten sotilasjoukkojen tuloa, ja niille ehdotettuja laajoja oikeuksia vapaaseen liikkumiseen koko Jugoslavian alueella. Juuri ennen sodan alkua serbiparlamentti hyväksyi päätöksen, jossa kieltäydyttiin NATO-joukkojen läsnäolosta mutta hyväksyttiin YK-joukkojen tulo Kosovoon. Julkisuudessa heräsi laajalti epäilys, että B-liite oli vain tekosyy sodan aloittamiselle.^[6]. Mediassa ei tuotu esille sopimuksen lisäosia, vaan ne julkaistiin virallisesti vasta kuukausia myöhemmin.

Helmikuun lopussa ja maaliskuussa kansainväliset neuvottelut jatkuivat Pariisissa, mutta samaan aikaan serbit lisäsivät joukkojaan Kosovossa tällä kertaa ETYJ:n tarkkailijoista välittämättä.

Neuvottelujen kariuduttua NATO aloitti ilmapommitukset Jugoslaviaa vastaan 24. maaliskuussa 1993. Nimellä Allied Force kutsutut pommitukset määräsi Naton puheenjohtaja Javier Solana, joka lupasi iskujen kovenevan jatkuvasti. Pommituksille ei saatu YK:n hyväksyntää ja useat maat tuomitsivat sotatoimet Serbiaa vastaan.

Maaliskuussa 1999 serbit hyökkäsivät menestyksellä Kosovossa tehden UÇK:n toiminnan maakunnassa rajoitetuksi. Monet UÇK:laiset pakenivat albaniaan. kosovoon jäi silti ehkä muutaman tuhannen vahvuinen UÇK-joukko, jota johti vasta nimitetty Kroatian sodassa palvellut upseeri Agim Çeku.

[muokkaa] NATO:n pommituskampanja

Kymmenessä viikossa NATO teki 38 000 lentoa. Sodan alettua alkoivat myös serbien suorittamat albaanien karkotusoperaatiot. Albaaneja karkotettiin suoraan tai he pelkäsivät serbijoukkojen uhkaa ja pakenivat itse. Albaanit pakenivat serbijoukkoja naapurimaihin ja turvallisemmiksi kokemilleen alueille. Suurin osa karkotuksista kohdistui provinssin maakuntiin. Esimerkiksi Kosovon pääkaupunki Pristina kärsi vahinkoja ja vainoja (NATO:n täsmäpommitukset - albaanien karkotukset), mutta siellä asui koko kriisin aikana silti paljon albaaneja. NATO pommitti Kosovossa 24. maaliskuuta- 10. kesäkuuta 1999. Ajoittain jopa 1000 konetta oli käytössä. Pommikoneet toimivat Italiassa ja Adrianmerellä toimivista lentotukialuksista. Myös Tomahawk-ohjuksia laukaistiin sukellusveneistä, ilmasta ja laivoista. NATO ei näyttänyt pitkään aikaan pystyvän pommituksillaan muuttamaan Kosovon albaanien pahenevaa tilannetta. Serbian ja Kosovon alue on vuorista maata. Samoin alueella usein vallitseva huono sää rajoitti ilmaiskuja, jotka olivat melko tehottomia. Serbien propaganda sodassa piti hyvin yllä Serbiasta ja Montenegrosta koostuvan Tynkä-Jugoslavian taistelutahtoa. Tiedotussota oli hyvin tärkeää myös länsimaiden kannalta. Yksi osa tiedonhallintaa oli, että sotaa ei kutsuttu sodaksi. Samoin sotaa perusteltiin sen albaanien joukkopaon lopettamisella, joka oli alkanut vasta pommitusten alettua.

NATO:n ilmaiskujen määrä oli huomattavasti pienempi kuin esim. Persianlahden sodassa 1991. Aluksi ei edes pommitettu Kosovossa olevia panssarijoukkoja. Iskut olivat pistemäisiä, sillä siviileille ei haluttu aiheuttaa tuhoja. Taisteluhelikoptereita ei haluttu käyttää, kun kaksi putosi jo harjoituksissa. Serbisiviilit asettuivat tahallaan ihmiskilviksi esimerkiksi silloille. Serbit piilottivat lentokoneensa ja naamioivat joukkojaan hyvin. Naton risteilyohjuksia, muita ohjuksia ja pommeja osui harhaan, jopa pakenevien albaanisiviilien päälle surmaten heitä. Yksi lentokoneesta laukaistu täsmäase tuhosi siviilejä täynnä olevan bussin. Samoin Kiinan suurlähetystö pommitettiin (väitetysti vahingossa, mutta myöhemmin on käynyt ilmi, että kyseinen kohde oli CIA:n valitsema)^lähde?. Serbit ampuivat ilmatorjuntatykistöllä yhden NATO:n tutkassa näkymättömistä F-117 "Nighthawk" -koneista alas, mitä serbit juhlistivat siten, että televisiokuvissa vanhat mummot tanssivat koneen jäännösten päällä.

Mutta iskut tuhosivat Kosovon infrastruktuurin ja serbijoukkojen huollon. Vaikka taistelujoukot säilyivät lähes vahingoittumattomana, tärkeimmät liikennesolmut tuhottiin, ja serbisotilailta loppui polttoaine, eikä muonaa kyetty toimittamaan joukoille. Vaikka serbit saivat yhden F-117:n alas, serbien ilmapuolustuksen voidaan katsoa epäonnistuneen, sillä NATO:n ilmavoimat kykenivät lentämään lähes esteettä, ja ilmaan päässeet serbikoneet ammuttiin alas. Lukuisat Persianlahden sodassa ilmavoittoja saaneet USAF:n hävittäjälentäjät kasvattivat pudotustilejään Kosovossa. Ilmapuolustuksen epäonnistuminen merkitsi serbijoukkojen taistelumoraalin romahtamista, ja johtajat olivat halukkaita rauhaan.

Sota päättyi kolmessa kuukaudessa ennen kuin NATO ehti panna toimeen uhkauksensa aloittaa maasota Kosovossa olevaa serbiarmeijaa vastaan. Sodan jälkeen albaanit kostivat serbeille ja 280 000 serbiä joutui lähtemään Kosovosta. Maakunnassa on edelleen serbien ja albaanien välillä levottomat ja kireät välit.

Arviolta miljoona albaania joutui pakenemaan Kosovosta. Kuolonuhrien määrää ei tiedetä ja karkotuksiin liittyi julmia ihmisoikeusrikkomuksia. NATO:n ilmapommitukset jakoivat jyrkästi mielipiteet maailmalla. Joidenkin mielestä se oli NATO:n lahja Kosovon siviileille, toiset pitävät interventiota edelleen laittomana.

[muokkaa] Sodan loppu ja sitä seuranneet ajat

Tilanne Kosovossa laukesi kuitenkin kesällä 1999, jolloin Serbia pakotettiin suostumaan rauhansopimukseen ja YK riisui UÇK:n aseista. YK:ssa annettiin päätöslauselma 1244 jossa mm. määriteltiin Kosovon kuuluvan Serbialle ja Kosovon tulevaksi asemaksi laaja autonomia. Kosovo ei edelleenkään ole täysin rauhoittunut, vanhat kaunat elävät ja alueen rauhaa on edelleen takaamassa suuri joukko rauhanturvaajia ja Kosovoa hallitsee YK:n siviilihallinto, jonka johdossa on toiminut myös suomalainen Harri Holkeri.

Kosovon serbeistä 280 000 (UNHCR/2005) on joutunut jättämään kotinsa pelätessään kostoiskuja. Rauhanturvaajien läsnäolosta huolimatta albaanit ovat tuhonneet 156 ortodoksikirkkoa ja -luostaria sekä polttaneet ja tuhonneet serbisiviilien taloja ja muuta omaisuutta. Myös lukuisat serbien murhat ja kidnappaukset ovat jatkuneet vuosien aikana. Varsinkin entiset etnisesti sekoittuneet alueet, kuten pääkaupunki Pristina; ennen pommituksia kaupungissa asui yli 30 000 serbiä, sodan jälkeen alle 100, ovat kriisin jälkeen muuttuneet entistä enemmän yhden kansanosan asuttamiksi alueiksi. Kosovon maakunnan todellinen etninen jako albaanien ja serbien alueisiin käynnistyi NATO:n pommitusten seurauksena. 17. maaliskuuta, 2004 alkoivat levottomuudet uudelleen Kosovossa. Albaanit hyökkäsivät serbivähemmistöä vastaan ja mellakat vaativat 28 kuolonuhria. Useita kymmeniä ortodoksikirkkoja ja satoja muita serbien omistamia rakennuksia poltettiin. Holkeri erosi virastaan myöhemmin keväällä. Seuraajaksi UNMIK:n johtoon tuli tanskalainen diplomaatti Sören Jessen-Petersen. Vuoden 2005 lopussa Martti Ahtisaari nimitettiin YK:n rauhanneuvottelijaksi ja erityislähettilääksi Kosovon kriisissä. Lopullista statusta Kosovon maakunnassa yritettiin ratkaista vuoden 2006 loppuun mennessä Ahtisaaren johtamissa neuvotteluissa, siinä kuitenkaan onnistumatta. On arvioitu, että Balkanilla tullaan tarvitsemaan rauhanturvaajia vielä useita vuosia.

17.2.2008, Ahtisaaren tekemää ehdotusta mukaellen, Kosovo julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi.

[muokkaa] Sissitoiminta Etelä-Serbiassa

Preševon, Medveđan ja Bujanovacin vapautusarmeija UCPMB (albaniaksi Ushtria Çlirimtare e Preshevës, Medvegjës dhe Bujanovcit) käytti UÇK:n taktiikkaa vapauttaakseen Serbian albaanipitoisia alueita. Entiset UÇK:n sissit perustivat tukikohtia demilitarisoidulle vyöhykkeelle pakottaen serbipoliisn vetäytymään alueelta. Serbit pelkäsivät sissien väijytyksiä. Vuonna 2001 sissit tappoivat muutaman serbin ja tekivät monta pommi-iskua. Sissit hyökkäsivät myös serbien puolella olevia albaanipoliitikkoja vastaan. Koska NATO pelkäsi tilanteen riistäytyvän hallinnasta, se salli serbien miehittää demilitarisoidun alueen 24.5.2001. Yli 450 UCPMB:n sissiä luovutti aseensa KFOR-joukoille.

[muokkaa] Sodasta käyty keskustelu

Sota herätti voimakkaita reaktioita eri puolilla maailmaa. Länsimaiden valtamedia piti tapahtunutta humanitäärisenä interventiona, jossa länsimaat olivat hyvää hyvyyttään pelastaneet albaanit. Toisinajattelijat taas sanoivat, ettei todellisia ratkaisuja oltu etsitty eikä sotaa edes pyritty välttämään, koska se palveli joko USA:n tai mahdollisesti muiden länsimaiden geopoliittisia ja muita etuja. Väitettiin myös esimerkiksi, että Naton katsottiin olevan asemansa puolesta kriisissä, ja sen olemassaololle haettiin oikeutusta. Kriitikoilla keskeinen väite oli, että Serbeiltä vaadittiin Rambouillet'n konfrenssissa koko tynkä-Jugoslavian miehitystä eli rimaa olisi neuvotteluissa nostettu tahallaan liian korkealle. Neuvottelujen sisältöä serbeille tehtyjen vaatimusten suhteen ei päästetty julkisuuteen ja asiakirjat julkistettiin kokonaisuudessaan vasta kuukausien päästä.

Presidentti Mauno Koivisto oli Suomessa näkyvin toisinajattelija Kosovon sodan suhteen. Hänen mukaansa serbeille ennen sotaa esityt vaatimukset oli mahdotonta hyväksyä maan omien lakien puitteissa. Koiviston mielestä sodassa saavutettu sopimus olisi voitu saavuttaa ilman väkivaltaa kärsivällisemmällä diplomatialla.^[7]

Myös tutkija Pekka Visuri julkaisi kirjan Kosovon Sota, jonka nähtiin kyseenalaistavan valtamedian kuvaa sodasta, vaikkei Visuri itse käyttänytkään kirjassa erityisen syyttävää sävyä. Myös brittiläinen kirjeenvaihtaja Robert Fisk arvioi, että Rambouillet'n konfrenssissa esitettiin tarkoituksella niin kovia ehtoja, että hänestä neuvotteluiden syy vaikutti olevan enemmän rauhan estäminen kuin sen tuominen. Samoilla linjoilla kritiikissään oli norjalainen rauhantutkija Johan Galtung.^[8]

Noam Chomskyltä suomennettiin kirja Uusi sotilaallinen humanismi: Kosovon opetukset. Kirjassaan Chomsky syyttää länsimaiden intellektuelleja tapahtumien järjestyksen nurinpäin kääntämisestä, kun he kirjoittavat pommitusten olleen vastaus albaanien joukkokarkotuksiin, jotka alkoivat vasta pommitusten käynnistyttyä. Hänen mukaansa monet NATOn kenraalitkin varoittivat siitä, että pommitukset voivat johtaa joukkokarkotuksiin. Chomsky asettaa Kosovon tapahtumat laajempaan poliittiseen kontekstiin muistuttamalla samana vuonna tapahtuneista Turkin kurdeihin NATO-maan kohdistamasta aseellisesta repressiosta sekä Itä-Timorin väestöön kohdistuneista väkivaltaisuuksista. Chomskyn mukaan molemmissa tapauksissa länsimaat olivat tukemassa sortavaa osapuolta, millä perusteella hän pyrkii kritisoimaan ajatusta, että länsimaat toimisivat nykyään humanitäärisesti, kuten monet muut kommentaattorit väittivät.

[muokkaa] Suomalaiset rauhanturvaajat Kosovossa

KFOR-joukot aloittivat kesäkuussa 1999 ja Suomen hallitus teki päätöksen rauhanturvaajien lähettämisestä Kosovoon. Suomalaisia rauhanturvaajia osallistui operaatioon 680, joka jatkossa väheni 550:en. 1. toukokuuta, 2004 lähtien Keskisen Prikaatin (MNB Centre) komentajana toimi prikaatikenraali Antti Lankinen. 29. lokakuuta tehtävät vastaanotti eversti Jari Kallio. Samalla Keskisen Prikaatin päämaja siirtyi Suomen rauhanturvaajien pääleiriin (Camp Ville) Lipljaniin. Keskisessä Prikaatissa palvelee rauhanturvaajia kuudesta eri maasta (Suomi, Ruotsi, Irlanti, Tšekin tasavalta, Slovakia ja Latvia). Syksyllä 2006 Prikaatin nimi muuttui muotoon Keskinen Taisteluosasto Kosovo (Multinational Task Force Center - MNTF(C))muotoon NATO:n organisaatiomuutoksen takia. Toukokuun 2006 rotaation yhteydessä Suomalaisten rauhanturvaajien vahvuus Kosovossa laski 400 henkeen.

Kosovossa on kriisin jälkeen palvellut suomalaisia monessa muussakin tehtävässä. YK:n siviilitehtävissä on ollut kymmeniä suomalaisia Kosovon maakunnassa. Esimerkiksi Kosovon UNMIK:in hallinnon poliisissa ja vankilatyössä on ollut monia kotimaisia asiantuntijoita. Jo kriisin kestäessä kansainvälinen yhteisö käytti hyödyksi suomalaista osaamista esimerkiksi kuolemansyidentutkinnassa. Opetuksen ja terveydenhuollon hallinnonaloilla on ollut suomalaisia YK:n ja ETYJ:n mandaatin alla. Lisäksi kaikki suomalaisiin liittyvät organisaatiot ovat käyttäneet myös suomalaista siviilipuolen tietoa ja taitoa hyväkseen monissa eri tehtävissä turvallisuudesta jälleenrakentamiseen. Lisäksi on mainittava kaikki vapaaehtoiset uskonnollisista yhteisöistä virallisiin auttaviin elimiin Suomen Punaisesta Rististä lähtien.

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Yleiset lähteet

• Pekka Visuri: Kosovon sota. Gaudeamus, 2000. ISBN 951-662-801-X.

[muokkaa] Lähdeviitteet

[muokkaa] Aiheesta muualla

[muokkaa] Suomeksi

• Noam Chomsky kommentoi Kosovon sotaa
• Verkkouutisten artikkeli Pekka Visurin kirjasta Kosovon sota
• Sota toisinajateltuna - Yliopisto-lehden arvostelut Chomskyn ja Visurin Kosovon sotaa käsittelevistä kirjoista

[muokkaa] Englanniksi

• (englanniksi) Human Rights Watch - UNDER ORDERS: War Crimes in Kosovo (an overview)
• (englanniksi) Human Rights Watch report on atrocities against Kosovo Serbs and Roma after June 1999
• (englanniksi) German Foreign Office Report