Budjonnovskin panttivankikriisi
| Budjonnovskin panttivankikriisi | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa ensimmäistä Tšetšenian sotaa | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
Budjonnovskin panttivankikriisi alkoi ensimmäisen Tšetšenian sodan aikana 14. kesäkuuta 1995 Šamil Basajevin johtaman tšetšeenijoukon otettua panttivankeja Budjonnovskissa Stavropolin aluepiirissä Venäjällä. Venäläiset yrittivät turhaan vallata sairaalaa, jonka Basajevin joukot olivat vallanneet. Lopulta venäläiset taipuivat neuvotteluihin, tulitaukoon Tšetšeniassa ja Basajevin turvalliseen paluuseen Tšetšeniaan 18. kesäkuuta.
Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Džohar Dudajevin johtaman Itškerian separatistihallinnon tilanne toukokuussa 1995 oli tukala. Heidän käsissään kokonaan suuremmista asutuskeskuksista oli enää Vedeno ja Šatoi. Vedeno menetettiin 4. kesäkuuta ja venäläiset marssivat ulos 25. toukokuuta Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön välittämistä rauhanneuvotteluista. 13. kesäkuuta menetettiin myös Šatoi. Tappioista huolimatta Šamil Basajev valmisteli yllättävää iskua venäläisiä vastaan. Dudajev lienee tietänyt suunnitelmasta ja Basajevin mukaan lähti hänen salaisen palvelunsa päällikkö Abu Movsajev.[1]
Hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
14. kesäkuuta 1995[1] Šamil Basajev johti 195 tšetšeenitaistelijan ryhmää maantie P263:sta pitkin Stavropolin aluepiiriin. Joukko pääsi venäläisten asettamista tiesuluista läpi lahjomalla.[2] Basajevin sanotaan käyttäneen matkalla yhteensä 25 000 dollaria ja summasta 9 000 dollaria lahjuksiin. Lopulta hän oli kuluttanut kaikki rahansa. Basajev väitti alkuperäisenä tarkoituksenaan olleen päästä paljon syvemmälle Venäjälle, tai jopa "Moskovaan asti".[1] Lopulta Basajev ei päässyt enää eteenpäin tiesululta jonkin matkaa Budjonnovskin ulkopuolella noin 110 kilometrin päässä Tšetšenian rajasta pohjoiseen.[2]
Tiesululta he kääntyivät takaisin kohti kaupunkia. Budjonnovskissa he valtasivat paikallisen poliisiaseman ja hetkellisesti myös kaupungintalon.[1] Turvallisuusjoukkojen saapuessa tšetšeenit vetäytyivät paikalliseen sairalaan. He olivat myös ottaneet yhteensä noin 1 800 panttivankia, joista noin 150 oli lapsia. Basajev vaati Venäjää keskeyttämään kaikki operationsa Tšetšeniassa ja aloittamaan neuvottelut Itškerian johdon kanssa. Muuten panttivangit surmattaisiin.[2] Kuolleita oli jo vähintään 91. Heidän mukanaan oli paikallisia poliiseja ja siviilejä. Sairaalalla oli lisäksi jo teloitettu useita siellä olleita haavoittuneita venäläissotilaita.[1]
Venäläiset erikoisjoukot yrittivät kahdesti iskeä sairaalaan 17. kesäkuuta. Molemmissa epäonnistuneissa yrityksissä kärsittiin tappioita. Surmansa sai myös panttivankeja ja Basajevin taistelijoita. Samaan aikaan syntyi ongelmia myös venäläisten tiesuluilla. Monet niitä miehittävät sotilaat olivat humalassa ja ahdistelivat paikallisia tšetšeenejä, sekä ulkomaalaisia toimittajia. Venäläinen toimittaja Tatjana Aljakina sai surmansa yhdellä tiesululla mahdollisesta vahinkolaukauksesta tai panikoineen sotilaan ammuksesta. Venäjän presidentti Boris Jeltsin oli kriisin aikaan Kanadan Halifaxissa G7-maiden kokouksessa. Hänen sijaansa pääministeri Viktor Tšernomyrdin alkoi neuvotella Basajevin kanssa. Osapuolet pääsivät sopimukseen venäläisjoukkojen tulitauosta ja turvallisesta matkasta takaisin Tšetšeniaan.[1] Basajev lähti taistelijoineen 19. kesäkuuta. Mukana oli noin 100 vapaaehtoista panttivankia, joiden mukana oli esimerkiksi toimittajia ja parlamentin edustajia.[2]
Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Basajev pääsi joukkoineen takaisin Tšetšeniaan. Hänen joukkojensa tappiot olivat jääneet 12 mieheen.[1] Budjonnovskissa oli kuollut yhteensä 147 siviiliä ja kaupunki kärsi mittavia vahinkoja taisteluissa.[2] Tšetšeniassa Basajev sai joukkoineen sankarien vastaanoton. Tšernomyrdin oli pakotettu taipumaan neuvotteluihin. Venäläistä yleisöä virkamiehistön ja muun johdon kyvyttömyys ratkaista tilannetta kuitenkin raivostutti. Vaikka Tšernomyrdin kannatusluvut nousivat, Jeltsinin laskivat.[1] Venäjän FSK:n eli vastatiedustelupalvelun johtaja Sergei Stepašin ja sisäministeri Viktor Jerin joutuivat eroamaan. Budjonnovskin panttivankikriisi ei ollut päättänyt sotaa, mutta se osoitti venäläisten olevan hyvin haavoittuvaisia yllättäville uhille.[2]