Länsiranta
Wikipedia
Länsiranta (Arabiaksi: الضفة الغربية, aḍ-Ḍiffä l-Ġarbīyä, Hepreaksi: הגדה המערבית, Hagada Hama'aravit) on alue Lähi-idässä, historiallisen Palestiinan alueella. Nimi tarkoittaa Jordan-joen länsirantaa. Jordania hallinnoi aluetta vuodesta 1949 ja Israel miehitti sen vuonna 1967 käydyssä Kuuden päivän sodassa. Länsirannan pinta-ala on 5 607 km². Vuodesta 1994 osissa Länsirantaa on toiminut rajoitettu palestiinalaisten itsehallinto. Arabit katsovat, että Itä-Jerusalem kuuluu Länsirannan alueeseen, mutta Israel on liittänyt sen Jerusalemin kuntaan ja talousalueeseen. Alueella asuu 1 873 476 ihmistä, joista valtaosa on palestiinalaisia arabimuslimeja, joista monet asuvat suurissa ja köyhissä pakolaisleireissä. Näiden lisäksi alueella asuu 240 000 juutalaissiirtokuntalaista Israelin valtion taloudellisesti tukemissa siirtokunnissa.[1]
Länsirannasta käytetään myös nimitystä Cisjordania, joka tulee latinasta ja tarkoittaa "tällä puolen Jordania". Nimi Cisjordan on käytössä useimmissa romaanisissa kielissä. Länsirannan vastakohtana puhuttiin ennen Transjordanista, nykyisestä Jordaniasta. Ne israelilaiset, jotka katsovat alueen kuuluvan Israeliin kutsuvat sitä usein raamatullisilla Juudean ja Samarian nimillä.[1]
Alueen suurimmat kaupungit ovat Hebron, Nablus, Betlehem ja Jeriko. Pohjois-Länsiranta on viljavaa alueetta, jossa kasvatetaan oliiveja ja hedelmiä. Pienet perheyritykset valmistavat myös muun muassa sementtiä ja tekstiilejä vaikka investoinnit alueelle ovat olleet vähäisiä. Alue on riippuvainen Israelin alueella olevista työpaikoista. Alueen taloudellinen kehitys on ollut hidasta resurssien puutteen ja arabien ja juutalaisten välisten yhteenottojen vuoksi.[1]
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
Länsiranta kuului aiemmin yhteen muun historiallisen Palestiinan kanssa, joka nykyään muodostaa Israelin valtion. Ottomaanien menetettyä Lähi-idän alueensa ensimmäisessä maailmansodassa Palestiinasta tuli Ison-Britannian mandaatti, jota se hallitsi toisen maailmansodan loppuun saakka. Sodan jälkeen Palestiinassa asuville juutalaisille ja arabeille alettiin suunnitella itsenäisyyttä. YK:n johdolla mandaatti jaettiin kahtia; juutalaiset saivat Israelin ja arabit alueen, johon kuuluivat muiden muassa Länsiranta ja Gaza. Suunnitelman mukaan Jerusalem ei olisi kuulunut kumpaankaan valtioon, vaan se olisi ollut kansainvälisessä hallinnossa. Välittömästi tämän jälkeen islamilaiset naapurimaat hyökkäsivät Israeliin. Kun sota oli ohi, Israel ja sen islamilaiset naapurit jakoivat Palestiinan arabien maat. Länsirannan sai Jordania, Gazan Egypti. Jerusalemin vanha kaupunki joutui Länsirannan osana myös Jordanialle, mutta sen länsipuolelle syntyneet, etupäässä juutalaisten asuttamat esikaupungit Israelille, jonka alueeseen täten tuli Jerusalemin kohdalle Länsirannan sisään työntyvä kieleke.
Jordania miehitti Länsirannan sodan lopussa 1949 ja liitti sen virallisesti itseensä 1950, mutta ainoa maa maailmassa, joka tunnusti liitoksen, oli Iso-Britannia. Niinpä Länsirannan ei voida kansainvälisen oikeuden mukaan sanoa missään vaiheessa olleen laillisesti osa Jordaniaa, vaikka maa sitä hallitsikin. Suurehko määrä Palestiinan arabeja jäi sekä Israelin että Jordanian hallitsemille alueille, Länsirannalle kuitenkin selvästi enemmän. Jordania nostatti mielellään palestiinalaisissa katkeruutta ja vaatimuksia Israelin hallitsemien alueiden arabeille palauttamiseksi, mutta kansainvälinen yhteisö hyväksyi yleisesti Israelin laillisiksi rajoiksi sen hallussa sodan jälkeen olleet alueet.
Kuuden päivän sodassa 1967 Israel valtasi Länsirannan ja alkoi miehittää sitä. Näin sen hallussa oli vanha Palestiinan mandaatti lukuun ottamatta sen Jordan-virran itäpuolella ollutta osaa. Arabimaiden ja eräiden muiden islamilaisten maiden rahoittama palestiinalaisten vapautusjärjestö PLO alkoi toimia Israelia vastaan Länsirannan ja Gazan itsenäistämiseksi. Myöhemmin, vuonna 1988 Jordania luopui kaikista vaatimuksistaan Länsirantaan PLO:n hyväksi.
Oslon sopimuksessa Israel sitoutui vetäytymään osasta Länsirantaa
[muokkaa] Siirtokunnat
- Pääartikkeli: Juutalaissiirtokunta
Vuoden 1967 voittonsa jälkeen Israel alkoi hyödyntää valloittamiaan alueita. Itä-Jerusalem liitettiin Jerusalemin kaupunkiin ja sitä alettiin hallita muusta Länsirannasta erillään. Pian sinne alkoi muuttaa israelilaisia. 1970-luvulla Israel alkoi perustaa siirtokuntia Länsirannalle, aluksi vain vähän, mutta sitten yhä enemmän. Näihin siirtokuntiin muuttaneet juutalaiset saivat omistukseensa merkittävän osan alueen maa-alasta. Suurimmat siirtokunnat Ma'ale Adumim, Modi'in Illit ja Ariel ovat kymmenien tuhansien asukkaiden kaupunkeja. Israelilaisia arvioidaan olevan Länsirannalla noin 275 000.
Länsirannan asema alkoi muuttua vuoden 1993 Oslon sopimusten seurauksena. Tässä Israelin ja palestiinalaisten välisessä prosessissa sovittiin vaiheittaisesta etenemisestä tilanteeseen, jossa itsenäinen Palestiinalaishallinto lopulta hallinnoisi suurinta osaa Länsirannasta, pois lukien Itä-Jerusalem, sekä koko Gazan kaistaa. Siitä lähtien on edetty enimmäkseen sopimusten mukaisesti.
Euroopan unioni ja Arabiliitto pitävät siirtokuntia laittomina.
[muokkaa] Turva-aita
Toisen intifadan seurauksena Israel on rakentanut Länsirannan turva-aidan, jonka tarkoituksena sanotaan olevan terroristien pääsyn estäminen Israelin kaupunkeihin. YK:n yleiskokous ja EU ovat kritisoineet aitaa, koska se hajottaa palestiinalaisalueita ja liittää 6–8 prosenttia kiistellyistä alueista Israeliin ennalta määräämättömäksi ajaksi. Israelin näkemyksen mukaan aita on kuitenkin vain väliaikainen ratkaisu. Haagin kansainvälinen tuomioistuin antoi vuonna 2004 päätöksen, jonka mukaan aita on kansainvälisen oikeuden vastainen ja se tulisi heti purkaa. Päätöksen mukaan Israel olisi myös velvollinen korvaamaan aidasta palestiinalaisväestölle aiheutuneet vahingot.[2]
Enemmistö israelilaisista tukee hanketta väkivallattomana keinona estää terrori. Israelin puolustusvoimien näkemyksen mukaan aidan avulla itsemurhaiskujen määrä Samariassa väheni vuoden 2002 17:stä vuoden 2002 viiteen iskuun. Lisäksi itsemurhaiskujen kokonaismäärä väheni samana ajanjaksona 30 prosenttia, mikä voi osaksi olla aidan ansiota.[3] Kuitenkin vain neljä prosenttia itsemurhaiskuista on tehty vuoden 1967 rajan läheisyydessä, ja aidan merkitystä itsemurhaiskujen vähentäjänä on tilastojen perusteella vaikea arvioida.[4]
[muokkaa] Lähteet
- ↑ 1,0 1,1 1,2 The Columbia Encyclopedia, Sixth Edition: West Bank. Columbia University Press, 2001-05.
- ↑ BBC: Q&A: What is the West Bank barrier? ICJ: Legal Consequences of the Construction of a Wall in the Occupied Palestinian Territory
- ↑ The Anti-Terrorist Fence – An Overview
- ↑ What terror statistics tell us about the issues
