Palestiinan brittiläinen mandaatti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Mandate for Palestine
الانتداب البريطاني على فلسطين
המנדט הבריטי על פלשתינה א"י
19201948
Palestine-Mandate-Ensign-1927-1948.svg   Palestine Mandate Seal.gif
BritishMandatePalestine1920.png
Brittiläisen mandaatin rajat 1922
Valtiomuoto Kansainliiton mandaattialue
Kansainyhteisön ylikomissaari Sir Herbert Samuel
Sir Alan G. Cunningham
Pääkaupunki Jerusalem
Pinta-ala 26 625,6 km²
Väkiluku 752,048 (1920)
1,764,520 (1945)
Virallinen kieli heprea, arabia
Valuutta Palestiinan punta (1000 miliä)
Edeltäjä(t) Ottoman flag.svg Osmanien valtakunta
Seuraaja(t) Israelin lippu Israel
Jordania
Flag of Palestine - long triangle.svg
Mill (British Mandate for Palestine currency, 1927).jpg

Palestiinan brittiläinen mandaatti oli Kansainliiton Yhdistyneen kuningaskunnan valvontaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen myöntämä mandaattialue Lähi-idässä vuosina 1920–1948. Sen alueella ovat nykyään Israel, Jordania, Länsiranta ja Gazan kaista. Alue siirtyi brittien hallintaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen Osmanien valtakunnan hajottua. Vuonna 1917 annettu Balfourin julistus tuki aikeita perustaa alueelle juutalaisvaltio. Jordan-joen itäpuolisesta mandaatista muodostettiin 1922 erillinen hallintoalue Transjordania. Jordanin länsipuolinen mandaatti säilyi Britannian hallinnassa vuoteen 1948.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palestiina on ollut osa Babyloniaa, Persiaa, antiikin Kreikkaa ja Rooman valtakuntaa. Ottomaanien imperiumi hallitsi aluetta 1517–1922.

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet arabit liittyivät brittiarmeijaan, mutta jotkut arabit päinvastoin ajattelivat Akselivaltojen olevan liittolaisia sionisteja vastaan.

Juutalaisten maahanmuutto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antisemitismin kasvaessa Euroopassa juutalaisten muutto Palestiinaan lisääntyi, mitä arabit vastustivat. Britit alkoivat asettaa rajoituksia maahan tuleville juutalaisille uudisasukkaille. Haganah-järjestö muodostettiin puolustamaan juutalaisväestöä arabien hyökkäyksiä vastaan 1920.

YK:n jakosuunnitelma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Britit aikoivat jakaa Palestiinan juutalais- ja arabivaltioiksi. Eri osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytyminen oli briteille vaikeaa, ja lopulta he halusivat vain vetäytyä pois Palestiinasta.[1] Yhdistyneet kansakunnat perusti komitean ratkaisemaan asiaa, joka myös suositteli kahden itsenäisen valtion perustamista[2] 31. elokuuta 1947 julkistamassaan raportissa. 29. marraskuuta YK:n yleiskokous hyväksyi suunnitelman äänin 33–13. Lähes kaikki arabijohtajat hylkäsivät jakosuunnitelman, mutta useimmat juutalaiset hyväksyivät sen[1], varsinkin Jewish Agency -järjestö. Irgunin johtaja Menachem Begin vastusti jakoa.

Israelin itsenäistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tuleva pääministeri David Ben-Gurion julisti Israelin itsenäiseksi 14. toukokuuta. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat tunnustivat melko nopeasti Israelin itsenäisyyden.

Palestiinalaisten eksodus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palestiinalaisten eksoduksessa yli 700 000 Palestiinan arabia pakeni kodeistaan vuosina 1947–1949 Palestiinan sodan eli Israelin itsenäistymissodan yhteydessä. Vain kymmenisen prosenttia israelilaisten valtaaman alueen arabiasukkaista jäi paikoilleen. Marraskuussa 1947 YK:n yleiskokous päätti äänin 33-13 jakaa Ison-Britannian Palestiinan mandaattialueen juutalaisten ja arabien kesken. Palestiinaa ympäröivät arabivaltiot eivät hyväksyneet tulosta vedoten muun muassa brittien antamiin lupauksiin täydellisestä itsenäisyydestä. Sisällissota Palestiinan arabiväestön ja nopeasti kasvaneen juutalaisväestön välillä alkoi YK:n jakoehdotuksen jälkeen vuoden 1947 lopulla. Israelin julistauduttua itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 sota muuttui Israelin ja sinne hyökänneiden arabimaiden (Transjordania, Egypti, Syyria, Libanon, Irak) väliseksi sodaksi, joka jatkui aina kevään 1949 aseleposopimuksiin saakka. Israel selvisi voittajana sekä sisällissodasta että sitä seuranneesta valtioiden välisestä sodasta.[1]

Ennen sotaa arabeille tarjottiin mahdollisuus jäädä asumaan Israeliin. Suurin osa uskoi palaavansa maahan voittajana. Sodan jälkeen palestiinalaisten pakolaisten ei sallittu palata entisille asuinsijoilleen. Ympäröivät arabimaat eivät ole halunneet antaa heille kansalaisoikeuksia omissa maissaan. Israeliin jääneet arabit ovat nykyisin Israelin kansalaisia.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Ole Kristian Grimnes: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 18. Jakautunut maailma, s. 97–99. Suom. Heikki Eskelinen. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-09319-3.
  2. Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 1027. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.