Palestiinan brittiläinen mandaatti
Sivulta puuttuu | Mandate for Palestine الانتداب البريطاني على فلسطين המנדט הבריטי על פלשתינה א"י |
|||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| 1920 – 1948 | |||||||
|
|||||||
 |
|||||||
|
|
|||||||
| Valtiomuoto | Kansainliiton mandaattialue | ||||||
| Kansainyhteisön ylikomissaari | Sir Herbert Samuel Sir Alan G. Cunningham |
||||||
| Pääkaupunki | Jerusalem | ||||||
| Pinta-ala | 26 625,6 km² | ||||||
| Väkiluku | 752,048 (1920) 1,764,520 (1945) |
||||||
| Virallinen kieli | heprea, arabia | ||||||
| Valuutta | Palestiinan punta (1000 miliä) | ||||||
| Edeltäjä(t) |  Osmanien valtakunta |
||||||
| Seuraaja(t) |  Israel Jordania |
||||||
.jpg)
Palestiinan brittiläinen mandaatti oli Kansainliiton Yhdistyneen kuningaskunnan valvontaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen myöntämä mandaattialue Lähi-idässä vuosina 1920–1948. Sen alueella ovat nykyään Israel, Jordania, Länsiranta ja Gazan kaista. Alue siirtyi brittien hallintaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen Osmanien valtakunnan hajottua. Vuonna 1917 annettu Balfourin julistus tuki aikeita perustaa alueelle juutalaisvaltio. Jordan-joen itäpuolisesta mandaatista muodostettiin 1922 erillinen hallintoalue Transjordania. Jordanin länsipuolinen mandaatti säilyi Britannian hallinnassa vuoteen 1948.
Sisällysluettelo |
Historia[muokkaa]
Palestiina on ollut osa Babyloniaa, Persiaa, antiikin Kreikkaa ja Rooman valtakuntaa. Ottomaanien imperiumi hallitsi aluetta 1517–1922.
Toinen maailmansota[muokkaa]
Monet arabit liittyivät brittiarmeijaan, mutta useat katsoivat Akselivaltojen olevan liittolaisia sionisteja vastaan.
Juutalaisten maahanmuutto[muokkaa]
Antisemitismin kasvaessa Euroopassa juutalaisten muutto Palestiinaan lisääntyi, mitä arabit vastustivat. Britit alkoivat asettaa rajoituksia maahan tuleville juutalaisille uudisasukkaille. Haganah-järjestö muodostettiin puolustamaan juutalaisväestöä arabien hyökkäyksiä vastaan 1920.
YK:n jakosuunnitelma[muokkaa]
Britit aikoivat jakaa Palestiinan juutalais- ja arabivaltioiksi. Yhdistyneet kansakunnat perusti komitean ratkaisemaan asiaa, joka myös suositteli kahden itsenäisen valtion perustamista 31. elokuuta 1947 julkistamassaan raportissa. 29. marraskuuta YK:n yleiskokous hyväksyi suunnitelman äänin 33–13. Lähes kaikki arabijohtajat hylkäsivät jakosuunnitelman, mutta useimmat juutalaiset hyväksyivät sen, varsinkin Jewish Agency -järjestö. Irgunin johtaja Menachem Begin vastusti jakoa.
Israelin itsenäistyminen[muokkaa]
- Pääartikkeli: Israelin itsenäisyyssota
David Ben-Gurion lukee Israelin itsenäisyysjulistuksen 14. toukokuuta, 1948. Seinällä on Theodor Herzlin, poliittisen sionismin perustajan muotokuva.
Tuleva pääministeri David Ben-Gurion julisti Israelin itsenäiseksi 14. toukokuuta. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat tunnustivat melko nopeasti Israelin itsenäisyyden.
Palestiinalaisten eksodus[muokkaa]
Palestiinalaisten exoduksessa yli 700000 Palestiinan arabia pakeni kodeistaan vuosina 1947–1949 Palestiinan sodan eli Israelin itsenäistymissodan yhteydessä. Vain kymmenisen prosenttia israelilaisten valtaaman alueen arabiasukkaista jäi paikoilleen. Marraskuun 29. päivänä 1947 YK:n yleiskokous päätti äänin 33 - 13 jakaa Ison-Britannian Palestiinan mandaattialueen juutalaisten ja arabien kesken. Palestiinaa ympäröivät arabivaltiot eivät hyväksyneet tulosta vedoten muun muassa brittien antamiin lupauksiin täydellisestä itsenäisyydestä. Sisällissota Palestiinan arabiväestön ja nopeasti kasvaneen juutalaisväestön välillä alkoi YK:n jakoehdotuksen jälkeen vuoden 1947 lopulla. Israelin julistauduttua itsenäiseksi 14. toukokuuta 1948 sota muuttui Israelin ja sinne hyökänneiden arabimaiden (Transjordania, Egypti, Syyria, Libanon, Irak) väliseksi sodaksi, joka jatkui aina kevään 1949 aseleposopimuksiin saakka. Israel selvisi voittajana sekä sisällissodasta että sitä seuranneesta valtioiden välisestä sodasta. Ennen sotaa arabeille tarjottiin mahdollisuus jäädä asumaan Israeliin. Suurin osa uskoi palaavansa maahan voittajana. Sodan jälkeen palestiinalaisten pakolaisten ei sallittu palata entisille asuinsijoilleen. Ympäröivät arabimaat eivät ole halunneet antaa heille kansalaisoikeuksia omissa maissaan. Israeliin jääneet arabit ovat tänään Israelin kansalaisia.
