Ferdinand Buisson

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ferdinand Buisson

Ferdinand Buisson (20. joulukuuta 1841 Pariisi16. helmikuuta 1932 Thieuloy-Saint-Antoine) oli ranskalainen kansanedustaja ja Nobelin rauhanpalkinnon saanut pasifisti. Hän suoritti filosofian loppututkinnon ja toimi opettajana ja poliitikkona sekä ranskalaisen julkisen opetuksen ylitarkastajana.

Ferdinand Buisson oli Ranskan vapaa-ajattelijoiden yhdistyksen pitkäaikainen puheenjohtaja. Hän tuli tunnetuksi taistelustaan ilmaisen ja maallisen opetuksen puolesta Ranskan opettajien yhteenliittymässä. Hän oli merkittävä valtion virkamies, Jules Ferryn läheinen työtoveri, ja hänen kehittämänään pidetään substantiivia "laïcité" eli "maallikkous".

Hän kehitti yleisen perusopetuksen, joka avasi ovet suurelle ryhmälle lapsia ja kansalaisia, jotka olivat olleet opetuksen ulkopuolella, eli vammaisille ja kehitysvammaisille.

Elämäkerta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buison kävi koulunsa pariisilaisessa lycée Condorcet'ssa mutta lähti nuorena opettajana vuonna 1866 maanpakoon Sveitsiin, koska ei halunnut vannoa uskollisuudenvalaa toiselle keisarikunnalle ja Napoleon III:lle. Hän palasi takaisin Ranskaan vuonna 1870 toisen keisarikunnan kaaduttua.

Sveitsissä ollessaan Buisson osallistui vuonna 1867 Kansainvälisen pysyvän rauhanneuvoston toimintaan ja kasvatuksen avulla tapahtuvaan sotien vastaisen ohjelman suunnitteluun yhdessä Jules Ferryn ja kirjailija Victor Hugon kanssa.

Toisen keisarikunnan luhistuttua Buisson palasi takaisin Ranskaan. Hän oli jo aikaisemmin ystävystynyt uuden opetusministerin Jules Simonin kanssa, ja tämä nimittikin hänet Pariisin koululaitoksen johtajaksi. Opetusministerinä Jules Simonia seurannut Jules Ferry kutsui hänet ministeriön palvelukseen alakoulujen osaston johtajaksi. Tehtävässä hän korosti erityisesti kirjoitustaidon ja maallisen opetuksen merkitystä.

Kansanedustajana toimiessaan hän ajoi voimakkaasti ilmaisen peruskoulutuksen toteuttamista ja naisten äänioikeuden myöntämistä. Vuonna 1890 Buisson nimitettiin Sorbonnen yliopiston pedagogiikan professoriksi. Hän osallistui Ranskan ihmisoikeuksien ryhmän perustamiseen, joka toimi voimallisesti kapteeni Dreyfusin syyttömyyden puolesta.

Buisson toimi Kansainliiton puolestapuhujana järjestön alkutaipaleella ja omistautui erityisesti Ranskan ja Saksan suhteiden parantamiselle, etenkin sen jälkeen kun Ranska miehitti Ruhrin alueen vuonna 1923. Hän kutsui saksalaisia pasifisteja vierailemaan Pariisiin ja matkusti itsekin Berliiniin. Hän jakoi vuonna 1927 saamansa palkinnon saksalaisen professorin Ludwig Quidden kanssa. Hän on ollut iäkkäin Nobelin rauhanpalkinnon saajista eli 86-vuotias. Saamansa palkintosumman hän halusi jakaa "adoptiolapsilleen", Ranskan opettajille, jotta he voisivat työskennellä lasten kanssa päämääränään kansakuntien lähentäminen toisiinsa.

Hänen kirjallisen tuotantonsa merkkipaalu on Dictionnaire de pédagogie et d'instruction primaire, jonka ensyklopedistisesta toimittamisesta hän vastasi yhdessä 350 muun kirjoittajan kanssa. Hän kirjoitti itse osan teoksen artikkeleista.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Le Christianisme libéral. Cherbuliez, Pariisi, 1865
  • Sébastien Castellion. 2 nidettä, Hachette, Pariisi 1892
  • La Religion, la Morale et la Science, quatre conférences. Fischbacher, Pariisi, 1900
  • Condorcet. Alcan, Pariisi, 1929
  • (toim.) Dictionnaire de pédagogique et d'instruction primaire. Pariisi, 1887,1911, 1929
  • (toim.) Nouveau dictionnaire de pédagog [1]
  • Education et Republique. Kimé, Pariisi, 2003. - ISBN 2-84174-293-8
  • La politique radicale, 1908.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Patrick Dubois, le Dictionnaire de Ferdinand Buisson. Lang. Berne : , 2002. ISBN 3-906768-10-4.
  • Laurence Loeffel, Ferdinand Buisson. Hachette, Paris : 1999. ISBN 2-01-170595-9.
  • Ferdinand Buisson : fondateur de la laïcité, militant de la paix : actes du colloque commémorant le 70e anniversaire de la disparition de Ferdinand Buisson, Grandvilliers, Oise, septembre 2002 (toim. Laurence Loeffel). Amiens : SCÉRÉN-CRDP Académie d'Amiens, 2004. ISBN 2-86615-286-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]