Noppa-juttu

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.
Tarkennus: Kirjoitusvirheet, aikamuodot

Noppa-juttu oli 1980-luvulla tapahtunut rakennusliike Noppa Oy:n laaja lahjusepäily. Rikosvyyhti jakaantui kolmeen haaraan, joita kutsuttiin Noppa I:ksi, Noppa II:ksi ja Noppa III:ksi.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noin kymmenen vuoden ajan, 1960-luvun lopulta 1970-luvun lopulle, Suomessa rakennettiin asukaslukuun suhteutettuna maailmanennätysmäärä asuntoja. Lähiöiden rakentamisella pyrittiin toisaalta hallitsemaan tuolloista maaltapakoa, joka oli historiallinen ilmiö Suomen sisäisessä muuttoliikkeessä, toisaalta vähentämään siirtolaisuutta Ruotsiin. Huippuvuonna 1974 uusia asuntoja valmistui noin 74 000. Aluerakentamisessa poliitikot ja suuret rakennusliikkeet löysivät toisensa, ja kansanedustajat olivat usein merkittäviä vallankäyttäjiä myös kunnallispolitiikassa ja sitä kautta kaavoituksessa. Aluerakentamista sujuvoitettiin usein myös kyseenalaisin keinoin, kaavoituksesta päättäneitä poliitikkoja ja virkamiehiä lahjomalla. Rakennusalan lahjusoikeudenkäynneistä 1980-luvulla Noppa-juttu oli suurin ja sellaisena yksi rötösherrajahdin huipentumista.[1]

Noppa I[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Asuntorakentamista Tampereen Hervannassa avokätisesti rahoittaneet Tampereen Osuuspankki ja sen omistama Tammermaan Kiinteistökeskus olivat ajautumassa konkurssiin 1970-luvun lopulla. Asiassa ilmenneet epäselvyydet johtivat Osuuspankkitarkastuksen tekemään rikosilmoitukseen, ja juttu päätyi komisario Sulo Aittoniemen pöydälle.[2]

Aittoniemelle selvisi, että Tammermaan Kiinteistökeskuksen rahoittamat uudet asunnot oli rakentanut Rakennusliike Noppa, joka oli saanut rakennusurakat ilman kilpailutusta ja laskuttanut tekemästään työstä ylihintaa. Osa ylihinnasta oli maksettu käteisenä suoraan Tampereen Osuuspankin toimitusjohtajalle Matti Sydänmaalle ja kiinteistökeskuksen toimitusjohtajalle Reino Laanikarille. Rakennuskustannukset olivat näin nousseet tavallista korkeammiksi, ja valmiista asunnoista jouduttiin vaatimaan korkeampia hintoja. Asunnot eivät menneet kaupaksi, minkä vuoksi Tampereen Osuuspankki joutui vaikeuksiin. Noppa Oy lunasti myymättä jääneet asunnot takaisin huomattavaan alihintaan, ja yhtiöiden toimitusjohtajat vetivät rahaa omiin taskuihinsa myös tässä välissä.[2][1]

Aittoniemi määräsi takavarikoitavaksi Noppa Oy:n kirjanpidon, jota oli kuorma-autollinen. Kirjanpidon mukaan Nopan kassassa oli eräässä vaiheessa ollut kaksi miljoonaa markkaa, vaikka todellisuudessa rahat olivat olleet jo aivan muualla.[2] Kassavajeen peittämiseksi pankinjohtaja Matti Sydänmaa oli antanut Nopan toimitusjohtajalle Pauli Kemmolle valmiiksi leimattuja pankin maksukuitteja, joihin oli Nopassa tekaistu maksujen saajat siten, että kirjanpito saatiin täsmäämään. Rikosvyyhdin tämän haaran, jota alettiin jutun laajetessa kutsua Noppa I:ksi, oikeuskäsittely päättyi Turun hovioikeudessa vuonna 1983. Matti Sydänmaa ja Reino Laanikari tuomittiin yhden vuoden ehdottomiin vankeusrangaistuksiin petoksesta ja asiakirjaväärennyksestä. Pauli Kemmo ja Nopan entinen toimitusjohtaja Erkki Kahila tuomittiin maksamaan yhteensä yli 350 000 markan korvaukset.[1]

Noppa II[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskustapuolue syytettynä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nopan kirjanpitoa edelleen tutkiessaan komisario Sulo Aittoniemi alkoi epäillä, että rakennusliikkeen kassassa oli yhä "ilmaa". Tutkinnan kohteena olleena ajanjaksona Noppa oli saanut asuntohallitukselta lainarahaa aravarakentamiseen. Aittoniemi teki tutkinnallisen olettaman, että Keskustapuoluetta lähellä ollut asuntohallituksen rahoitusjohtaja Kalevi Sassi oli antanut aravarahoista ylimääräisiä summia Nopalle, joka oli siirtänyt ne Keskustan kassaan.[2] Vuonna 1978 Sassi nimitettiin asuntohallituksen pääjohtajaksi Keskustan silloisen puheenjohtajan Johannes Virolaisen vahvalla taustatuella. Sassi oli Virolaisen serkku ja hän oli ollut aiemmin mukana myös Keskustan rahankeruutyöryhmässä.[1]

Valtiovarainministeriö pidätti Sassin ja neljä muuta asuntohallituksen virkamiestä virantoimituksesta marraskuussa 1982. Muutamaa päivää myöhemmin keskusrikospoliisi pidätti Keskustan entiset talouspäälliköt, varatuomari Eero Rantakokon ja ekonomi Reijo Vähätiiton.[3] Seuranneissa kuulusteluissa Rantakokko ja Vähätiitto myönsivät saaneensa rahaa Nopalta ilman kuittia, ja saman tunnustivat Nopan johtajat. Sassi kertoi saaneensa myös muilta rakennusliikkeiltä rahaa toimitettavaksi Keskustalle, ja tässä yhteydessä syytettyjen piiriin joutui muiden muassa myös Rakennusliike Puolimatkan omistaja, vuorineuvos Armas Puolimatka.[2]

Johannes Virolaisen ja Keskustapuolueen kannalta Noppa-jutun julkitulo osui varsin huonoon ajankohtaan, vain hieman ennen kevään 1983 eduskuntavaaleja. Keskusrikospoliisin rikosetsivät kävivät kuulustelemassa eduskunnan puhemiehenä toiminutta Keskustan entistä puheenjohtajaa Johannes Virolaista eduskuntatalossa talvella 1983. Virolaista epäiltiin puolueen puheenjohtajana vaatineen Nopalta lahjuksia Keskustalle.[4] Osittain Noppa-jutun tuoman negatiivisen julkisuuden vuoksi Virolainen putosi vaaleissa eduskunnasta.[5] Elokuussa 1983 Virolainen sai haasteen oikeuteen.[6]

Oikeuskansleriksi keväällä 1982 tullut Kai Korte otti Suomen Kuvalehdelle joulukuussa 1982 antamassaan haastattelussa voimakkaasti kantaa Noppa-tutkimuksiin:

»Voin vakuuttaa, että kun vireillä olevat asiat tulevat vaiheeseen, jolloin eräitä virkamiehiä pannaan syytteeseen, kun voidaan julkistaa, mistä heitä syytetään ja mitä he ovat tehneet, sen jälkeen ei kukaan enää tule sanomaan 'kyllä tämä on kauheaa, ei tällaisesta asiasta ennen mitään melua nostettu'. Kyllä ne ovat päivänselviä asioita, ei tässä nyt hyttysiä kuurnita.[7]»

Suomen Maaseudun Puolue asettui tukemaan Kortetta, joka ei SMP:n kunniapuheenjohtajan Veikko Vennamon mukaan suojellut "rötösherroja", toisin kuin Kortteen edeltäjä Risto Leskinen.[8]

Oikeuskäsittely alkaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sulo Aittoniemi halusi syytettyjen joukkoon myös asuntohallituksen toimistopäällikön Markku Hainarin, joka pidätettiin työpaikaltaan kesken työpäivän marraskuussa 1982. Hainarilta Aittoniemi vaati selvitystä siitä, millä tavalla rakennuskustannukset asuntohallituksessa laskettiin aravalainoja varten. Aittoniemi epäili, että rakennuskustannukset vääristeltiin todellista suuremmiksi, ja näin säästynyt raha ohjattiin pimeisiin kassoihin, joilla rahoitettaisiin puolueita ja lahjottaisiin virkamiehiä. Osoittautui, että kansiot, joissa kustannuslaskelmat olivat, olivat selvittämättömällä tavalla kadonneet, ja Aittoniemen pyynnöstä asuntohallitus teki lainahakemusten perusteella uudet laskelmat. Niiden mukaan rakennuttajille, jotka käyttivät Noppa Oy:tä rakentajanaan, oli vuosina 1973–1977 annettu korkeampia lainoja kuin muille, ja tämän pohjalta asia vietiin oikeuteen. Syytteen mukaan Kalevi Sassi oli myöntänyt rahoituksen Nopan urakoimiin kohteisiin ja Markku Hainari hyväksynyt korkeammat rakennuskustannukset hakemuksissa.[2]

Noppa II:n oikeuskäsittely alkoi Helsingin raastuvanoikeudessa syyskuussa 1983.[9] Oikeudenkäynnissä Hainari osoitti Aittoniemen teettämät laskelmat vääriksi; ilmeni, että rakennusliikkeiden pimeät kassat olivat syntyneet toisella tavalla. Yritysten myyntivoitot olivat tuolloin verovapaita, ja rakennusliikkeiden välisissä kaupoissa ostaja ja myyjä merkitsivät yhdessä kauppakirjaan todellista suuremman hinnan, jonka ostaja voi viedä kirjanpitoonsa. Suuri osa rakennusyhtiöistä oli tuolloin yhden miehen omistuksessa, eikä yksityistä omaisuuttaan myyneen yrittäjän tarvinnut ilmoittaa kauppahintaa verottajalle. Kauppahintojen liikkuessa kymmenissä ja sadoissa miljoonissa markoissa kirjanpidon ulkopuolelle jäi suuria summia, joilla liikemiehet operoivat.[2]

Presidentti Mauno Koivisto puuttui Noppa-oikeudenkäyntiin 60-vuotissyntymäpäivähaastattelussaan marraskuussa 1983. Koivisto ihmetteli syyttäjien intoa nostaa syytteitä "varmuuden vuoksi" ja väläytti mahdollisuutta, että syyttäjä, jonka nostamista syytteistä liian moni hylätään ja jätetään tuomitsematta, siirrettäisiin hyllylle. Koiviston tulkittiin tällä tarkoittaneen etenkin Noppa-jutun syyttäjänä toiminutta Markku Pohjanoksaa.[1] Myös Koiviston ja oikeuskansleri Kai Kortteen välit kiristyivät voimakkaasti Noppa-jutun aikana. Kun Korte puolusti julkisuudessa syyttäjien jyrkkiä toimia, Koivisto katsoi hänen laiminlyöneen virkavelvollisuutensa sikäli, että ylimpänä syyttäjänä oikeuskanslerin tuli hallitusmuodon mukaan valvoa, ettei ketään laillisessa oikeudessa sorreta. Myöhemmin Koivisto kirjoitti muistelmateoksessaan Kaksi kautta jopa harkinneensa Kortteen asettamista tämän vuoksi syytteeseen valtakunnanoikeudessa.[10]

Syytteet Keskustan puoluejohtoa vastaan kaatuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeus katsoi, että rahojen välittäminen Keskustalle oli Kalevi Sassin osalta vaikuttanut hänen toimintaansa virkamiehenä, ja hänet pantiin viralta sekä tuomittiin yhden vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen virkavirheestä. Sassin ei kuitenkaan katsottu syyllistyneen lahjoman vastaanottamiseen välittäessään Nopan rahoja Keskustalle. Siten myöskään Johannes Virolaista, Eero Rantakokkoa ja Reijo Vähätiittoa ei voitu syyttää yllytyksestä lahjoman antamiseen. Lain mukaan puolue sai ottaa rahaa vastaan, jos joku sitä antoi.[1] Helmikuussa 1985 Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi Keskustapuolueen menettämään valtiolle 400 000 markkaa.[11] Helmikuussa 1986 Helsingin hovioikeus korotti summan 737 000 markkaan.[12]

Asuntohallituksen toimistopäällikkö Markku Hainari tuomittiin raastuvanoikeudessa viraltapantavaksi, mutta hovioikeus katsoi, ettei hän ollut saanut oikeudetonta etua ja kumosi viraltapanon.[13] Hainarin ainoaksi tuomioksi jäi seitsemän kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus yllytyksestä perättömään lausuntoon.[2] Oikeudessa Hainari sanoi, ettei hän ollut asemansa vuoksi edes ollut tietoinen puolueyhteyksistä, koska niitä hoiti asuntohallituksen korkein, poliittisin perustein valittu johto.[1] Hainari teki eduskunnan oikeusasiamiehelle Jorma S. Aallolle valituksen Noppa-jutun tutkinnan yhteydessä saamastaan kohtelusta. Hainari oli joutunut odottamaan kuulustelujen alkamista pidätyssellissä viisi päivää saamatta tietää, mistä häntä epäiltiin. Kaikkiaan hän oli ollut 17 vuorokautta täysin eristettynä ulkomaailmasta. Asian tutkittuaan Aalto antoi komisario Sulo Aittoniemelle ja tämän apulaiselle, rikostarkastaja Kauko Laakkoselle vakavan huomautuksen, ja tapaus johti myös siihen, että pidätettynä olevan henkilön oikeusturvaa parannettiin lainmuutoksella.[2] Korkein oikeus määräsi Hainarille maksettavaksi 100 000 markan korvaukset aiheettoman pidättämisen aiheuttamista ansionmenetyksistä ja henkisistä kärsimyksistä. KKO:n päätöksen jälkeen poliisiylijohtaja Olli Urponen esitti poliisikunnan puolesta Hainarille anteeksipyynnön.[1]

Noppa III[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tamperelaiset sosialidemokraatit epäiltyinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noppa II -haarassa ehdittiin tutkia vain Keskustapuolueen saamaa rahoitusta. Kun juttu laajeni koskemaan myös sosialidemokraatteja, alettiin puhua Noppa III:sta.[2] Keskusrikospoliisin kuulusteluissa rakennusliikkeiden johtajat kertoivat, että puoluerahoitusta kerättiin 1970-luvun loppupuolelle saakka asuntohallituksen kautta siten, että rahoitusjohtaja Kalevi Sassi hoiti Keskustalle ja pääjohtaja Olavi Lindblom sosialidemokraateille menevää osuutta. Lindblom oli kuitenkin jo vuonna 1978 siirtynyt eläkkeelle, eikä hänen osuuttaan jupakassa lopulta lainkaan tutkittu. Ratkaisevat todisteet sosialidemokraattien osuudesta Noppa-jutussa löytyivät, kun komisario Sulo Aittoniemi sai haltuunsa Nopan toimitusjohtajan Pauli Kemmon salkun, jossa oli tämän salainen kirjanpito siitä, kenelle ja kuinka suuria summia Nopan kassasta todella oli maksettu.[1]

Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavola, jota haluttiin kuulla hänen kesämökkinsä rakentamiseen liittyneistä epäselvyyksistä, etsintäkuulutettiin kesäkuussa 1984. Hänen kerrottiin kuitenkin jääneen sairauslomalle, eikä häntä tavoitettu.[14] Komisario Sulo Aittoniemi teki Lahden poliisille virka-apupyynnön Paavolan pidättämiseksi SDP:n Lahden puoluekokouksessa, joka pidettiin kesäkuun alkupuolella ja joka Paavolan oli määrä avata.[15] Syyteoikeus Paavolan osalta ehti raueta ennen kuin hän palasi kotiinsa kesäkuun lopussa. Paavola kertoi viettäneensä sairauslomansa Keski-Euroopassa, kiisti kaikki epäilyt Noppa-lahjuksista ja vakuutti saaneensa kuulla häntä koskeneista etsinnöistä vasta soitettuaan vaimolleen hieman ennen paluutaan.[16]

Silloinen pääministeri ja SDP:n puheenjohtaja Kalevi Sorsa raivostui Paavolan pidätysyrityksestä ja syytti puoluekokouksessa pitämässään puheessa lehdistöä "infokratiasta" eli poliittisen vallan siirtämisestä julkiselle sanalle. Sorsa arvosteli lehdistöä epä-älyllisyydestä ja täydellisestä itsekritiikin puutteesta.[1]

Sulo Aittoniemi sivuun, Pekka Paavola eroaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Komisario Sulo Aittoniemi ja rikostarkastaja Kauko Laakkonen siirrettiin sivuun Noppa-jutun tutkimuksista marraskuussa 1984, mikä herätti julkisuudessa runsaasti keskustelua.[17] Tuohtunut Aittoniemi arveli haastattelussa astuneensa "liian isokenkäisten" varpaille. Päätöksen Aittoniemen syrjäyttämisestä teki poliisiylijohtaja Olli Urponen, mutta lopullisen määräyksen asiasta Aittoniemi epäili tulleen presidentti Mauno Koivistolta. Myös Johannes Virolainen oli kimpaantunut Aittoniemelle joutumisestaan mukaan vyyhtiin. Paljolti Noppa-tutkimusten tuoman julkisuuden siivittämänä Aittoniemi nousi eduskuntaan Suomen Maaseudun Puolueen listoilta seuraavissa, vuoden 1987 vaaleissa.[18]

Samaan aikaan Aittoniemen hyllyttämisen kanssa Tampereen kaupunginvaltuusto päätti pidättää kaupunginjohtaja Pekka Paavolan virastaan Noppa-jutun tutkimusten ajaksi.[19] Paavola valitti päätöksestä Hämeen lääninoikeuteen, joka kumosi sen maaliskuussa 1985.[20] Kesäkuussa 1985 Paavola kuitenkin sanoutui itse irti virastaan ja siirtyi Lehtimiehet Oy:n taloudesta ja hallinnosta vastaavaksi johtajaksi.[21]

Noppa-juttu päätökseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marraskuussa 1985 Pekka Paavola ja Tampereen kaupungin terveysviraston hallintojohtaja Martti Hussi pidätettiin ja vangittiin.[22] Saman kuun lopulla pidätettiin ja vangittiin myös Nopan toimitusjohtaja Pauli Kemmo epäiltynä lahjoman antamisesta virkamiehille.[23] Oikeudenkäynti Paavolaa ja Hussia sekä entistä apulaiskaupunginjohtajaa Tapani Mattilaa vastaan alkoi Tampereen raastuvanoikeudessa maaliskuussa 1986. Heitä syytettiin kiristämisestä ja tahallisesta hyötymistarkoituksessa tehdystä virkarikoksesta. Syytteen mukaan Tampereen sosialidemokraatit olivat saaneet vuosina 1971–1983 vaalirahaa yhteensä 593 000 markkaa, ja suurin yksittäinen maksaja oli ollut Rakennusliike Noppa.[24]

Tampereen raastuvanoikeus antoi päätöksensä kesäkuussa 1987. Suurin osa syytteistä hylättiin vanhentuneina tai toteennäyttämättöminä. Osa asianosaisista oli jutun käsittelyn aikana ehtinyt jo siirtyä eläkkeelle, eikä heitä siten voitu tuomita viraltapantaviksi. Pauli Kemmo tuomittiin veropetoksista ja virkamiesten lahjomisesta kahdeksi vuodeksi ja neljäksi kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen. Pekka Paavola tuomittiin sataan päiväsakkoon tahallisesta hyötymistarkoituksessa tehdystä virkarikoksesta ja varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä.[25][1] Noppa III:n oikeuskäsittely päättyi elokuussa 1988 Turun hovioikeudessa, joka lievensi hieman Nopan johtajien saamia tuomioita.[26]

Noppa-jutun tutkimukset paisuivat kokonaisuudessaan hyvin laajoiksi. Tampereen rikospoliisissa laadittiin 76 kuulustelupöytäkirjaa, joihin kertyi yli 10 000 sivua. Pidätettyinä oli tutkinnan aikana 37 henkilöä, eräät heistä useaan kertaan. Täydet lain mahdollistamat 17 vuorokautta oli pidätettynä viisi epäiltyä, ja pidätysvuorokausia oli yhteensä 351. Vangittuina oli kuusi henkilöä. Jutussa tehtiin 93 kotietsintää ja 111 takavarikointia. Takavarikoituina oli useita tuhansia asiakirjakansioita.[2]

Rakennusliike Nopan koko osakekanta myytiin Rakennuskunta Hakalle elokuussa 1984.[27]

Arvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sanomalehdistö ja muu media seurasivat Noppa-jutun vaiheita tarkoin, Monista epäillyistä tuli suuren yleisön silmissä syyllisiä jo ennen kuin syyttäjä oli saanut asiaa harkintaansa; pelkkä kuulusteluihin joutuminen katsottiin usein merkiksi asianomaisen henkilön syyllisyydestä. Johannes Virolainen on kertonut muistelmissaan, miten hänen kotikaupungissaan Lohjalla oli ihmetelty sitä, että hän saattoi kulkea vapaana kadulla, vaikka hänen olisi pitänyt olla vankilassa istumassa tuomiota lahjusten ottamisesta.[2] Virolaisen mukaan Keskustan entiset talouspäälliköt Eero Rantakokko ja Reijo Vähätiitto joutuivat Noppa-tutkimusten ja oikeudenkäynnin aikana niin kovaan julkiseen paineeseen, ettei heidän terveytensä kestänyt sitä. Jo ennestään diabetesta sairastanut Rantakokko koki halvauksen, jonka seurauksena hän joutui loppuelämäkseen pyörätuoliin, ja myös Vähätiitto sairastui vakavasti saatuaan aivoinfarktin.[28]

Noppa oli rakentanut 1970- ja 1980-luvulla Tampereen Hervantaan useita aravataloja, joista yritys oli perinyt ylihintaa. Rakennusyhtiön väitettiin lahjoneen Tampereen SDP:n ja Keskustapuolueen edustajia sopimusten aikaansaamiseksi. Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavola erosi, ja hänen katsottiin syyllistyneen muun muassa hyödyttämistarkoituksessa tehtyihin virkarikoksiin, joista hän sai sata päiväsakkoa.[29]

Asuntohallituksen virkamiesten epäiltiin vaatineen rakennusliikkeeltä vastineeksi aravaurakoista puolueille rahalahjuksia. 18. marraskuuta 1982 keskusrikospoliisi pidätti valtiovarainministeriön pyynnöstä rakennushallituksen pääjohtajan Kalevi Sassin ja neljä muuta virkamiestä virantoimituksesta.[29]

9. kesäkuuta 1983 paljastui, että 1970-luvun alun Keskustapuolueen puoluetoimiston johtoa epäiltiin rahan kiskomisesta rakennusliike Nopalta.[29]

Oikeusjuttu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nopan lahjusepäilyn käsittely alkoi 13. syyskuuta 1983 Helsingin raastuvanoikeudessa. Syytettyjen joukossa oli asuntohallituksen entinen rahoitusjohtaja Kalevi Sassi, jonka esitettiin virka-asemaansa vedoten vaatineen Keskustapuolueelta ainakin 1,2 miljoonan markan lahjukset, jotka se oli luultavasti saanut Johannes Virolaiselta.[29]

Keskusrikospoliisi etsintäkuulutti 7. kesäkuuta 1984 Tampereen kaupunginjohtajan Pekka Paavolan (SDP), joka oli ollut kesäkuun 1984 kateissa. Paavolan etsinnät lopetettiin 24. kesäkuuta yöllä, jolloin syyteoikeus kaupunginjohtajan huvilaan liittyvistä Noppa-lahjuksista vanheni. Paavolaa haluttiin kuulla hänen kesämökkinsä rakentamiseen liittyneistä epäselvyyksistä Noppa-jutun oikeuskäsittelyn yhteydessä.[30]

Mikäli Paavola olisi tavattu viimeistään 24. kesäkuuta, poliisi olisi haastanut hänet suoraan oikeuteen syyskuussa. Paavolaa epäiltiin lahjonnasta ja hän oli kadonnut epämääräiselle sairauslomalle kolme viikkoa aikaisemmin.[30]

Paavola kuitenkin ilmestyi 29. kesäkuuta kotiinsa Tampereelle. STT:n välittämässä tiedossa Paavola kertoi viettäneensä kuukauden mittaisen sairauslomansa autoillen Länsi-Euroopassa. Hän kertoi olleensa jo aikaisemmin hoidossa korkean verenpaineen vuoksi ja olleensa matkalla poliisin etsiessä häntä. Paavola kiisti osuutensa Noppa-jutussa.[30]

Tampereen kaupunginhallituksessa olleet kommunistit vaativat kaupunginjohtaja Paavolalle väliaikaista viralta pidättämistä, mutta hävisivät äänin 3–6 kaupunginhallituksen kokouksessa 2. heinäkuuta.[31] Paavola sai kuitenkin huomautuksen kaupunginhallitukselta. Poliittiset tunnusmerkit Tampereella viittasivat siihen, että Paavola onnistuisi pitämään virkansa lahjontaepäilyistä huolimatta. Lomalla oleva Paavola, joka palasi elokuussa takaisin töihin, ei suostunut kommentoimaan asiaa.[32]

Toinen oikeusjuttu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereen raastuvanoikeus nosti 11. lokakuuta syytteen Paavolaa vastaan 15 vuotta kestäneestä jatketusta lahjusten vastaanotosta virkamiehenä.[29]

Helsingin hovioikeus tuomitsi 23. lokakuuta Kalevi Sassin jatketusta lahjoman vastaanottamisesta ja virkarikoksesta viralta pantavaksi sekä vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.[29] Suurin osa Sassin saamista lahjuksista oli 15 vuoden ajalta vuosilta 1971–1982. Lahjukset olivat muun muassa virkistysmatkoja ulkomaille rakennusalan yrittäjien kustannuksella[33]

Tampereen kaupunginvaltuusto päätti pidättää kaupunginjohtaja Pekka Paavolan viralta 21. marraskuuta Noppa-jutun tutkimusten ja mahdollisen oikeudenkäynnin ajaksi. Paavola valitti päätöksestä Hämeen lääninoikeuteen, joka kielsi 30. marraskuuta päätöksen toimeenpanon.[29]

23. marraskuuta poliisiylijohtaja Olli Urponen ja poliisiylitarkastaja Pertti Virolainen siirsivät Noppa-jutun tutkimuksista sivuun komisario Sulo Aittoniemen ja rikostarkastaja Kauko Laakkosen.[29]

Kolmas oikeusjuttu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

12. helmikuuta 1985 Keskustapuolue tuomittiin Noppa-oikeudenkäynnissä menettämään valtiolle 400 000 markkaa eli Nopan rikollisesti antamat rahat, joilla yhtiö sai käsiinsä valtion lainoittamat rakennuskohteet.[34] Puolueen entinen puheenjohtaja Johannes Virolainen vapautettiin kaikista häneen kohdistetuista syytteistä. Häntä oli syytetty yllytyksestä rahanhankintaan Sassin kautta. Myös puolueen entiset talouspäälliköt Eero Rantakokko ja Reijo Vähätiito vapautettiin syytteistä. Nopan entisille johtohenkilöille sen sijaan langetettiin ehdolliset vankeusrangaistukset. [35]

Arkkitehti Matti K. Mäkinen valittiin 22. helmikuuta rakennushallituksen uudeksi pääjohtajaksi. Häntä edeltänyt Kalevi Sassi oli erotettu virasta Noppa-jutun vuoksi.

Eduskunnan oikeusasiamies Jorma S. Aalto antoi 20. kesäkuuta 1985 komisario Sulo Aittoniemelle vakavan huomautuksen Noppa-jutun tutkimuksissa tehdyistä virheistä.

Paavola sai 20. maaliskuuta 1986 muutaman muun Tampereen kaupungin virkamiehen kanssa syytteen kiristämisestä ja tahallisesta hyötymistarkoituksessa tehdystä virkarikoksesta. Tampereen paikalliset sosiaalidemokraatit olivat saaneet vuosina 1971–1983 vaalirahaa lähes 600 000 markkaa; suurin yksittäinen rahoittaja oli Noppa.[29]

Ennen kuin oikeudenkäynti sai uutta vauhtia, lääninhallitus oli katsonut kaupunginjohtajan viraltapanon aiheettomaksi, mutta Paavola sai tarpeekseen ja erosi 10. kesäkuuta Tampereen kaupunginjohtajan tehtävistä.[36] Komisario Sulo Aittoniemen hyllytys tutkijana Noppa-jutussa herätti valtavaa huomiota siitä, oliko hän astumassa poliittisten puolueiden varpaille.[36] Aittoniemi itse katsoi myöhemmin, että lopullinen määräys hänen siirtämisestään sivuun Noppa-jutun tutkinnasta tuli presidentti Mauno Koivistolta.[37]

Tampereen raastuvanoikeus nosti uusia syytteitä Lehtimiehet Oy:n toimitusjohtajaa ja Tampereen kaupungin entistä kaupunginjohtajaa Pekka Paavolaa vastaan 11. lokakuuta 1985. Onko Paavolaa todella lahjottu yli 15 vuotta niin, että tämä on vaikuttanut hänen virkatoimituksiinsa?[36]. Paavolan kesäinen sairausloma vuonna 1984 ei enää oikeutta kiinnostanut, mutta poliittisen mylläkän se sai aikaan.

Tampereen raastuvanoikeus sai Noppa-oikeudenkäynnin päätökseen 18. kesäkuuta 1987. Suurin osa syytteistä todettiin vanhentuneiksi ja toteennäyttämättömiksi. Nopan entinen toimitusjohtaja tuomittiin 2 vuodeksi ja 4 kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen. Pekka Paavola tuomittiin tahallisesta hyödyttämistarkoituksessa tehdyistä virkarikoksesta ja varomattomuudesta tehdyistä virkavirheistä sadan päivän sakkoihin.[29] Turun hovioikeus lievensi Nopan entisten johtajien saamia tuomioita elokuussa 1988.[38]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ebert, J.: ”Noppa-juttu esimerkki maan tavasta”, Kronikka 1900-1999 Suomen ja maailman tapahtumat, s. 529. Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6529-7.
  • Vuosikirja 84. Bertmark Kustannus Oy, 1984.
  • Vuosikirja 85. Bertmark Kustannus Oy, 1985.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k Mölsä, Seppo: Rakentamisen musta kirja: rötösherroja ja kartellien solmijoita Rakennuslehti.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l Antti Tuuri: Linnuille pesänsä, ketuille kolonsa: asuntorakentamisen viisi värikästä vuosikymmentä, s. 114–118. Helsinki: Suomen Rakennuslehti, 1998. ISBN 951-664-020-6.
  3. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1984, s. 28. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07461-X.
  4. ↑ Virolainen 1991, s. 86.
  5. ↑ Virolainen 1991, s. 7.
  6. ↑ Virolainen 1991, s. 90.
  7. ↑ Johannes Virolainen: Viimeinen vaalikausi, s. 111. Helsinki: Otava, 1991. ISBN 951-1-11995-8.
  8. ↑ Aarni Virtanen: Vennamo – mies ja hänen puolueensa, s. 269. Helsinki: Art House, 2018. ISBN 978-951-884-662-1.
  9. ↑ Virolainen 1991, s. 89.
  10. ↑ Eko Rekola: Viran puolesta, s. 316. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-22965-2.
  11. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1986, s. 47. Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08527-1.
  12. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1987, s. 56. Helsinki: Otava, 1986. ISBN 951-1-08999-4.
  13. ↑ Mitä Missä Milloin 1987, s. 201.
  14. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1985, s. 77.
  15. ↑ Reijo Sippola ja Jarmo Kettunen (toim.): Tampereen kasvot, s. 11. Tampere: Kustannus Oy Sanasato, 1997.
  16. ↑ Mitä Missä Milloin 1985, s. 82.
  17. ↑ Mitä Missä Milloin 1986, s. 30.
  18. ↑ Tampereen kasvot, s. 11.
  19. ↑ Mitä Missä Milloin 1986, s. 29.
  20. ↑ Mitä Missä Milloin 1986, s. 53.
  21. ↑ Mitä Missä Milloin 1986, s. 79.
  22. ↑ Mitä Missä Milloin 1987, s. 31.
  23. ↑ Mitä Missä Milloin 1987, s. 34.
  24. ↑ Mitä Missä Milloin 1987, s. 62.
  25. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1988, s. 88. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-09685-0.
  26. ↑ Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1989, s. 95. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10120-X.
  27. ↑ Mitä Missä Milloin 1985, s. 95.
  28. ↑ Virolainen: Viimeinen vaalikausi, s. 110.
  29. ↑ a b c d e f g h i j Ebert, J.: Kronikka 1900-1999 Suomen ja maailman tapahtumat, s. 529. Noppa-juttu esimerkki maan tavasta. Weilin+Göös. ISBN 951-35-6529-7.
  30. ↑ a b c Vuosikirja 84, s. 147. Kaupunginjohtajaa etsittiin. KG Bertmark Kustannus Oy.
  31. ↑ Vuosikirja 84 Kaupunginjohtajaa etsittiin. sivu 147
  32. ↑ Vuosikirja 84, s. 16. Paavolalle huomautus. KG Bertmark Kustannus Oy.
  33. ↑ Vuosikirja 84, s. 254. Sassi pantiin virralta. KG Bertmark Kustannus Oy.
  34. ↑ Vuosikirja 85 sivu 46 Paavolalle huomautus sivu 165 KG Bertmark Kustannus Oy
  35. ↑ Vuosikirja 85, s. 46. Kepu syyllinen. KG Bertmark Kustannus Oy.
  36. ↑ a b c Vuosikirja 85, s. 242. Paavolaa lahjottu yli 15 vuotta. KG Bertmark Kustannus Oy.
  37. ↑ Reijo Sippola ja Jarmo Kettunen (toim.): Tampereen kasvot, s. 11. Kustannus Oy Sanasato, 1997, Tampere. ISBN 952-5086-13-5.
  38. ↑ Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1989, s. 95. Otava, 1988, Helsinki.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lars Kihlström, Mikko Niskasaari ja Heikki Sneck: Noppa-soppa. Tampere: Eespäin ry, 1984. ISBN 951-99582-7-4.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Noppa-juttu&oldid=22085187”