Rötösherrajahti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Rötösherrajahti on usein käytetty yhteisnimitys 1980-luvun alkupuolella pidetyille, suurta huomiota herättäneille oikeudenkäynneille, joissa poliitikkoja, virkamiehiä ja yritysjohtajia oli syytettyinä lahjusrikoksista.

Käsitteen rötösherrat loi kansanedustaja, tullineuvos Veikko Vennamo – tai oikeastaan hänen puolisonsa Sirkka Vennamo, jonka ideoimia olivat monet Suomen maaseudun puolueen tunnetuiksi tulleet iskulauseet. Lause "Rötösherrat kuriin!" esiintyi vuoden 1983 eduskuntavaalien edellä puolueen vaalijulisteiden alalaidassa.

Rötösherrajahdin on nähty juontaneen juurensa voimakkaan politiikanvastaisen mielialan noususta ja poliittisen ilmapiirin oikeistolaistumisesta Urho Kekkosen presidenttikauden viimeisinä vuosina. Keskustapuolueen katsottiin Kekkosen kaudella saavuttaneen suuremman yhteiskunnallisen vaikutusvallan kuin sen parlamentaarinen voima olisi edellyttänyt, joten rötösherrajahdin suurin paine kohdistui siihen. Rajuimman hyökkäyksen kohteeksi joutuivat Kekkosen ympärille muodostuneen "hovin" jäsenet. Rötösherrajahtia lietsoi erityisesti SMP ja Veikko Vennamon arveltiin pyrkivän sen avulla kostamaan häneen kohdistuneen syrjinnän ja kasvattamaan puolueensa kannatusta. SMP:n suurvoitto vuoden 1983 eduskuntavaaleissa lieneekin suurimmaksi osaksi ollut juuri sen ansiota, että puolue korosti voimakkaasti, jopa paisutellen, silloisia taloudellisia ja poliittisia väärinkäytöksiä. Rötösherrajahdin taustalla olivat muiden muassa Salora- ja Valco-jutut 1970- ja 1980-lukujen taitteessa sekä eduskunnan päivärahakiista vuosina 1982–1983.

Varsinainen rikoksiin – monilta osin todellisiin, mutta osittain myös kuviteltuihin – syyllistyneiden ja sellaisiksi leimattujen "jahtaaminen" käynnistyi toden teolla Kai Kortteen tultua oikeuskansleriksi keväällä 1982. Useimmiten alioikeudessa langetettu tuomio kuitenkin kumottiin tai sitä ainakin lievennettiin hovioikeudessa. Lopulta myös presidentti Mauno Koivisto pyrki hillitsemään syyttäjien intoa nostaa syytteitä, kun moni oikeusjuttu oli kuivunut kokoon siitä syystä, että syyte oli nostettu "varmuuden vuoksi", ilman varmaa näyttöä. Suurimmat ja eniten julkisuutta saaneet rötösherrajahdin aikaisista oikeudenkäynneistä olivat niin sanottu Noppa-juttu, jonka oikeuskäsittely venyi yli kuuden vuoden mittaiseksi, sekä Helsingin kaupunginhallituksen jäseniä ja metrotoimistoa vastaan käyty niin sanottu metrojupakka. Jälkimmäisen toi julkisuuteen helsinkiläinen toimittaja Liisa Kulhia, joka nousi eduskuntaan vuoden 1983 vaaleissa. Seuraavana syksynä Helsingin kaupunginhallituksen jäsen Ilkka Hakalehto puolestaan paljasti lahjusskandaalin, joka tunnetaan nimellä Naurissaaren lahjusjupakka.

Rötösherrajahti alkoi hiipua sen jälkeen, kun komisario Sulo Aittoniemi syksyllä 1984 siirrettiin sivuun Noppa-jutun tutkimusten johdosta. Aittoniemi syytti SDP:n johtoa syrjayttämisestä. Aittoniemen mukaan hänen paikalleen haluttiin "vaarattomampi" henkilö.[1]

Rötösherrajahti nosti julkisuuteen myös käsitteen uusmoralismi, jolla tarkoitettiin väärinkäytöksiin syyllistyneiden ja niistä epäiltyjen voimakasta leimaamista tiedotusvälineissä. Monessa tapauksessa leimaamista pidettiin pahempana rangaistuksena kuin lain rikkomisesta langetettua oikeudellista seuraamusta.

Tunnetuimpia rötösherrajahdin aikaisissa oikeudenkäynneissä syytetyistä olivat entinen eduskunnan puhemies Johannes Virolainen ja Tampereen kaupunginjohtaja Pekka Paavola Noppa-jutussa, Helsingin ylipormestari Teuvo Aura metrojupakassa, sekä vuorineuvos Armas Puolimatka.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirjat 1983-1988, Otava, Helsinki.
  • Blåfield, Antti - Vuoristo, Pekka: Kun valta vaihtui, Kirjayhtymä 1982, Helsinki.
  • Virolainen, Johannes: Viimeinen vaalikausi, Otava 1991, Helsinki.
  • Lindqvist, Martti: Uusmoralismi, artikkeli Mitä-Missä-Milloin -vuosikirjassa 1987, Otava, Helsinki.
  • Tampereen kasvot, Sanasato 1997, Tampere.

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Tampereen kasvot, Sanasato 1997, Tampere, s. 8.