Lähiö

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Turkulaista lähiöasutusta Suikkilan kaupunginosassa.

Lähiö on suomen kielessä määritelty taajaman osaksi, jolla on oma liikekeskuksensa tärkeimpine palveluineen.[1] Lähiö on asukasluvultaan pienehkö ja muodostaa palveluiden ja viheralueiden osalta melko itsenäisen kokonaisuuden.[2] Nämä sanakirjoissa esitetyt määrittelyt perustuvat Otto-Iivari Meurmanin Asemakaavaoppiin (1947).[3] Sanan lähiö Meurman oli lainannut maantieteilijä J. G. Granön Puhtaasta maantieteestä (1930), jossa se esiintyi toisessa merkityksessä, lähiympäristöä tarkoittavana maisematieteen käsitteenä.[4][5]

Suomen yleiskielessä käsite on tästä asemakaavaopillisesta määrittelystä poiketen tullut tarkoittamaan kaupunkirakenteesta erilleen rakennettua asuinaluetta, jossa palveluvarustus voi olla hyvinkin niukka alueen toimiessa varsinaisen kaupungin palvelujen, työpaikkojen ja joukkoliikenteen varassa.[6] Samoin suomalaiseen lähiöön liitetään ajatus aluerakentamisesta, rationalisoinnista, standardoinnista ja elementtirakentamisesta.[7] Näin käsitteen sisältö on muuttunut vastaamaan niitä kerrostalovaltaisia asuinalueita, jotka käytännössä ovat toteutuneet lähiöperiaatteen sovelluksina[7][8].

Koon ja asukasmäärän suhteen lähiöiden määrittely Suomessa on ollut epätarkkaa[8][9], mutta rakentamisajankohdan perusteella niiden synty voidaan rajata toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan 1950-luvulta alkaen[8]. Näin ne liittyvät etenkin tuona aikana Suomessa nopeasti tapahtuneeseen kaupungistumiseen jolloin uusien asuinalueiden toteutustapana olivat rakennusliikkeiden ja kuntien solmimat aluerakennussopimukset.[8]

Muissa kielissä on suomen lähiötä vastaavia käsitteitä, jotka liittyvät joko suunnitteluterminologian oppihistoriaan (esim. engl. neighbourhood units) tai rinnakkaisiin yhteiskunnallisiin kehityskulkuihin. Johtuen eri maiden erilaisista olosuhteista nämä eivät kuitenkaan aina täysin vastaa toisiaan.[10]

Lähiöt Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Raili ja Reima Pietilän suunnittelema liikekeskus Hervannan lähiössä Tampereella.

Suomessa suurin osa vuoden 1960 jälkeen keskustojen ulkopuolelle rakennetuista asuntoalueista voidaan määritellä lähiöiksi. Lähiöitä rakennettiin eniten vuodesta 1965 vuoteen 1974 suuren maaltamuuton aikaan. Kuitenkin edelleen rakennetaan alueita, joita voidaan pitää lähiöinä, kuten Helsingin Vuosaari, Turun Skanssi tai Tampereen ja Lempäälän rajalle suunniteltu Vuores.

Suomen suurimpiin ja tunnetuimpiin lähiöihin lasketaan yleensä monet Itä-Helsingin kaupunginosat, Vantaan Koivukylä, Tampereen Hervanta, Turun Varissuo sekä Runosmäki, Oulun Rajakylä, Kuopion Petonen.

Lähiöt Ruotsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Miljoonaohjelma

Ruotsissa ryhdyttiin heti toisen maailmansodan jälkeen kehittämään ratkaisua maan vaikeaan asuntopulaan. Teollisuuden laajeneminen, elintason kohoaminen ja alkava työperäinen maahanmuutto loivat paineita. Ruotsissa rakennettiin ABC-kaupungeiksi kutsuttuja lähiöitä 1950-luvulta lähtien. Näihin oli tarkoitus rakentaa asukkaille asunnot, työpaikat ja palvelut yhdellä kertaa samalle alueelle. Ne eivät kuitenkaan kyenneet vastaamaan yhä pahenevaan asuntopulaan, joten vuodesta 1964 ryhdyttiin rakentamaan massiivisia betonilähiöitä eri puolille Ruotsia Miljoonaohjelman puitteissa. Sen tarkoituksena oli tuottaa miljoona uutta asuntoa kymmenen vuoden aikana. Tunnetuimpia näistä ovat muun muassa Tensta ja Rinkeby Tukholman lähellä.

Lähiöiden aatehistoriaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähiöiden perusajatuksen, hyvien asuntojen tuottamisen vähävaraiselle väestölle, voidaan katsoa esiintyneen eri maissa jo 1800- ja 1900-luvun taitteen työväenasuntotuotannossa.

Funktionalismi arkkitehtuurin tyylisuuntana kehittyi 1920-luvulla Ranskassa (Le Corbusier) ja Saksassa (Bauhaus ja Siedlung-asuntoalueiden rakentaminen). Näissä keskeinen kysymys oli riittävän edullisten asuntojen suunnitteleminen vähävaraisille.

Kehitys Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa esimerkkejä varhaisista edullisista työväenasuntoalueista ovat Turun Port Arthurissa tai Helsingin Vallilassa. Tästä kehittyi suomalainen 1900-luvun alun reformistinen kaupunkisuunnittelu jota edustivat muun muassa Eliel Saarinen, Bertel Jung ja Otto I. Meurman. Funktionalismin läpimurto tapahtui 1929 alkaen Alvar Aallon, Erik Bryggmanin ja Hilding Ekelundin sekä ruotsalaisten arkkitehtien yhteistyönä. 1930-luvulla suunniteltiin ensimmäiset lähiöiden prototyypit, Alvar Aallon Sunila Kotkassa ja Hilding Ekelundin Olympiakylä Helsingissä.

Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen keskeisimmät lähiörakentamisen taustavaikuttajat olivat sodanjälkeinen tyyppitalomalleihin perustuva rintamamiestalotuotanto, joka loi pohjaa standardisoinnille ja asuntojen teolliselle sarjatuotannolle. Samalla rintamamiestalotuotanto vakiinnutti Suomeen funktionalistisen asuntotyypin. Maassa seurattiin myös tarkkaan ruotsalaisen kerrostalorakentamisen kehittelyä erityisesti Tukholmassa.

Suunnittelullisesti suomalaisen lähiörakentamisen ohjelmajulistus olivat professori Otto I. Meurmanin Asemakaavaoppi vuonna 1947 ja Heikki von Hertzenin Koti vai kasarmi lapsillemme? vuodelta 1946. Käsitteen "lähiö" esitti Meurman Asemakaavaopissaan.[4] Arava-rakentaminen käynnistyi puolikaupunkimaisilla alueilla kuten Helsingin Meilahti-Ruskeasuo, Tampereen Kaleva, sekä Turun Martti ja Mäntymäki.

Asuntosäätiön puutarhakaupunki-mallilla toteuttama Tapiola Espoossa kehitti metsäkaupunki-kaavoitusajatusta. Metsäkaupungin ajatuksena oli sijoittaa kerrostaloja väljästi metsän keskelle, jolloin asukkaiden ympärillä olisi runsaasti luontoa. Samaan aikaan tehtiin metsäkaupunki-ihanteen mukaiset ensimmäiset aluerakentamisalueet kuten Helsingin Herttoniemi, Munkkivuori ja Maunula sekä Turun Iso-Heikkilä, jossa alkoi Mauno Koiviston ja Armas Puolimatkan yhteistyö.

Elementtirakentaminen alkoi 1960-luvun alussa. Ensimmäinen pääosin elementtitekniikalla rakennettu lähiö oli Olli Kivisen asemakaavoittama ja osin Lauri Silvennoisen suunnittelema sekä HAKA:n ja SATO:n rakentama Pihlajamäki Helsingissä. Tampereella ja Turussa ensimmäiset elementtitalot rakennettiin keskusta-alueelle, koska verovähennykset suosivat sijoitusasuntojen rakentamista keskustoihin. Verotuskäytäntöä muutettiin 1960-luvun alussa, joka kiihdytti lähiörakentamista vuodesta 1963 alkaen.

1950- ja 1960-lukujen taitteessa professori Olli Kivinen kehitteli lähiöiden asemakaavan teoriaa ja professori Aulis Blomstedt avointa sarjallista muotoperiaatetta. Osaksi näiden teorioiden sekä metsäkaupunki-ihanteen arvostelun seurauksena syntyi kompaktikaupunki-ajattelu, jonka ensimmäinen esimerkki oli Bengt Lundstenin suunnittelema Jyväskylän Kortepohja. Kompaktikaupungin ajatus oli tiivistää kaupunkirakennetta, jotta asukkailla olisi enemmän kontakteja ja heillä olisi paremmat palvelut. ”Kompaktikaupunki on kontaktikaupunki” kuten liikennesuunnittelija Pentti Murole kiteytti. Tiivis ruutukaavarakentaminen sopi erinomaisesti myös rakennusyhtiöille. Suurimpia kompaktikaupunkiperiaatteella rakennettuja lähiöitä ovat Espoon Matinkylä, Vantaan Koivukylä, Myyrmäki ja Martinlaakso, Turun Runosmäki ja Varissuo sekä osittain Tampereen Hervanta. Tällainen metsäkaupunkiin nähden vastakkainen rakennustapa on kerännyt kriittisiä kommentteja eräiltä ihmisiltäkenen mukaan?, koska he kokevat, että tämän aikakauden alueilla on liikaa harmaata betonia ja liian vähän vihreää luontoa.

Suomalainen rakentaminen joutui laman ja öljykriisin seurauksena kriisiin 1970-luvun lopulla ja lähiörakentamisen romahti. Useat suuret lähiöhankkeet kuten Tampereen Hervanta ja useat lähiöt Turun naapurikunnissa jäivät kesken. Moniin 1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa rakennettuihin lähiöihin, kuten Turun Varissuolle rakennettiin alun perin suunniteltua enemmän arava-vuokra-asuntoja rakennusliikkeiden pystyssä pitämiseksi. Erityisesti Helsingin seudulla rakentamiselta vaadittiin parempaa laatua, jota oltiin vaadittu jo Mikael Sundmanin ja Vilhelm Helanderin pamfletissa Kenen Helsinki (1970). Arvostelun seurauksena syntyi uusia arkkitehtuurisuuntia kuten ”ympäristöreaktio” ja Oulun koulu sekä uusia rahoitustapoja kuten Helsingin Hitas-rakentaminen.

Suomessa rakennetaan edelleen funktionalististen periaatteiden tyyppisiä lähiöitä, joskaan ei perustajaurakoituna aluerakentamisena. Visuaalinen ympäristö on virikkeellisempi ja asemakaavallinen massoittelu vapaampaa. Uudempia lähiöitä ovat esimerkiksi Jyväskylän Kuokkala, Kuopion Petonen, Turun Länsinummilähde? ja Helsingin Vuosaari.

Aluerakentaminen, elementtirakentaminen, grynderirakentaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Julkisen asuntotuotannon tornitalo Isossa-Britanniassa.

Suurin osa 1960- ja 1970-luvulla rakennetuista lähiöistä on aluerakentamista, ne on rakennettu kerralla ja yhden rakentajaorganisaation toimesta. Rakennukset oli tyypillisesti rakennettu betonielementeistä.

Yleensä sama organisaatio hankki tontin, rakensi talon ja myi asunnot valmiina, eli toimi perustajaurakoitsijana. Perustajaurakoitsijaa kutsutaan yleisesti nimityksellä grynderi ja tämän tyyppistä rakentamista grynderirakentamiseksi.

Asuntosäätiön Tapiola oli aluerakentamisen tärkein yksittäinen kehityskohde, jossa pyritiin toteuttamaan alueellinen markkinointi, toteutus, rahoitus ja huolto. Elementtituotantoa kehitettiin erityisesti Tampereella ja Turussa 1950- ja 1960-luvun taitteessa muun muassa rakentaja- ja arkkitehtityöparien Armas Puolimatka ja Aarne Ehojoki, sekä Mattinen & Niemelä ja Olli Vahtera toimesta. Urakoitsijoiden sileävalukerho vaihtoi tietoja ja kokemuksia rakentamistekniikasta.

Lähiöiden rakentamisessa usein sovelletulla aluerakentamissopimuksella lain mukaan kunnalle kuuluva kunnallistekniikan (liikenneväylät, viemärit, vesijohdot ja viheralueet ja muut yleiset alueet) rakennusvelvoite siirrettiin aluerakentajalle.lähde?

Muut tuotannon ja rahoituksen vaihtoehdot suljettiin pois.lähde? Kansallis-Osake-Pankki sulki Asuntosäästäjät ry:n Vuosaari-hankkeen rahoituksen 1967. Asumistuki kehitettiin vuokra-asuntojen uudistuotannon rahoittamiseksi 1960-luvun lopulla, jolloin Arava-lainoitus ulotettiin myös vuokra-asuntoihin.lähde?

Suomalaisen lähiön yhteydet ulkomaille[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalainen lähiö on ilmiönä tiiviissä yhteyksissä ulkomaiseen kehitykseen.

Ajatus lähiöstä naapurustoyksikkönä (neighborhood unit) tuli brittiläisestä ja yhdysvaltalaisesta kaupunkisuunnittelusta. Yhdysvallat oli tuotantoprosessin, markkinoinnin ja liikennesuunnittelun keskeinen esikuva, ja sieltä omaksuttiin Fulbright-stipendien avulla taitotietoa. Kaupunkisuunnittelussa Suomeen ei kuitenkaan omaksuttu ”housing project” -ajattelua. Suomeen kopioitiin ranskalaiset Camus’n ja Coignet’n elementtitekniikat ilman lisenssiä.lähde?

Lähiöiden arkkitehtuurin keskeiset vaikutteet olivat varhainen ranskalainen ja saksalainen funktionalismi sekä Ruotsin ja Tanskan lähiöarkkitehtuuri. Monet kehitelmät, kuten metsäkaupunki ja avoin sarjallinen muotoperiaate, olivat kuitenkin suomalaisten arkkitehtien omaperäisiä luomuksia.

Neuvostoliitto osti lisenssit samoihin ranskalaisiin elementtitekniikoihin, jotka suomalaiset rakentajat omaksuivat. Baltian maissa oli 1950-luvulta alkaen sallittua lukea suomalaisia ja ruotsalaisia arkkitehtuurilehtiä, minkä vuoksi suomalainen ja ruotsalainen lähiöarkkitehtuuri vaikutti voimakkaasti Baltian ja siten Neuvostoliiton lähiörakentamiseen.

Lähiöiden teoreetikkoja, suunnittelijoita, rakentajia ja rahoittajia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet ja kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hankonen, Johanna: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta: Suunnittelujärjestelmän läpimurto suomalaisten asuntoalueiden rakentumisessa 1960-luvulla. Väitöskirja: Tampereen teknillinen korkeakoulu, arkkitehtuurin osasto. Espoo: Helsinki: Otatieto: Gaudeamus, 1994. ISBN 951-662-610-6.
  • Hurme, Riitta: Suomalainen lähiö Tapiolasta Pihlajamäkeen. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 142. Helsinki: Suomen tiedeseura, 1991. ISBN 951-653-228-4.
  • Hulkko, Johanna (toim.) 2001: Koivukylä : urbaani legenda. Vantaa : Vantaan kaupunki
  • Riitta Nikula (toim.) 1994: Sankaruus ja arki. Suomen 1950-luvun miljöö.
  • Kalm, Mart 2003: Eesti 20. sajandi arhitektuur (yhteys Neuvostoliiton arkkitehtuuriin)
  • Kortteinen, Matti: Lähiö. Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Helsinki: Otava, 1982. ISBN 951-1-06906-3.
  • Roivainen, Irene: Sokeripala metsän keskellä: Lähiö sanomalehden konstruktiona. Väitöskirja: Tampereen yliopisto. Helsingin kaupungin tietokeskuksen tutkimuksia 2/1999. Helsinki: Helsingin kaupunki, tietokeskus, 1999. ISBN 951-718-201-5.
  • Saarikangas, Kirsi: Lähiötilan sukupuolittuminen. Teoksessa Saarikangas, Kirsi: Asunnon muodonmuutoksia: Puhtauden estetiikka ja sukupuoli modernissa arkkitehtuurissa. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-309-X. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Määritä osoite! (lähiö) MOT Kielitoimiston sanakirja 2.0. 2008. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Kielikone Oy. Viitattu 10.11.2009. suomi
  2. Määritä osoite! (lähiö) MOT Gummerus Uusi suomen kielen sanakirja 1.0. 2009. Gummerus Kustannus Oy. Viitattu 10.11.2009. suomi
  3. Hurme 1991: 7.
  4. a b Hurtta, Matti: Kuusikymmenvuotias lähiö. Helsingin Sanomat, 13.1.2008. Artikkelin verkkoversio Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen sivuilla Viitattu 12.11.2009.
  5. Granö, J. G.: Puhdas maantiede, s. 17. Porvoo: WSOY, 1930.
  6. Hurme 1991: 7, 177.
  7. a b Hurme 1991: 177.
  8. a b c d Hankonen 1994: 19.
  9. Seppälä, Maija-Liisa, Hilkka Lehtonen & Tiina Tihlman: Suomen lähiöt. Kyselytutkimus 1950–1980-luvulla rakennetuista lähiöistä. Ympäristöministeriö, Kaavoitus- ja rakennusosasto, tutkimusraportti 2/1990. Helsinki: Ympäristöministeriö, 1990.
  10. Hurme 1991: 7-8, 177.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]