Kotietsintä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kotietsintä on rikostutkinnassa käytettävä pakkokeino, jossa normaalisti suojattuun kotirauhan piiriin tunkeudutaan asukkaan tahdosta riippumatta. Useissa maissa kotietsintä edellyttää tuomarin tai tuomioistuimen antamaa kotietsintälupaa[1]. Poliisi tai muu esitutkintaviranomainen hakee tällaista lupaa esittämällä perusteet sille, miksi rikostutkinnassa on tarpeen loukata perus- ja ihmisoikeutena suojattuja kotirauhaa ja yksityisyyttä. Tavanomaisia perusteita kotietsinnälle ovat etsintäkuulutetun henkilön löytäminen ja todisteiden hankkiminen rikosepäilyn tueksi.

Suomen lainsäädäntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 2014 alusta kotietsintä jaetaan kolmeen eri pakkokeinoon:

  1. Yleinen kotietsintä
  2. Erityinen kotietsintä (kun kohteessa on salassapidettävää tietoa; esim. lääkärien vastaanottotilat, asianajotoimistot, toimitusten ja kustantamojen tilat ja toimittajien asunnot)
  3. Paikanetsintä[2]

Kotietsintä on pakkokeinolaissa säädetty menettely, jossa esitutkintaviranomainen epäillessään rikosta tekee tutkimuskäynnin kohteeseen. Suomen lain mukaan kotietsinnän saa suorittaa vain sellaisten rikosten perusteella, joista ankarin mahdollinen rangaistus on vähintään kuusi kuukautta vankeutta.[3]

Suomessa kotietsintä ei, erityistä kotietsintää lukuun ottamatta, edellytä tuomioistuimen poliisille antamaa kotietsintälupaa vaan poliisi voi itse päättää kotietsintöjen suorittamisesta. Päätöksentekijän tulee olla pidättämiseen oikeutettu virkamies eli käytännössä komisario tai tätä ylempi päällystöön kuuluva poliisimies. Myös syyttäjä voi määrätä poliisin tekemään kotietsinnän. Asunnon haltijalle, vuokralaiselle, sen vuokranmaksua hoitaneelle henkilölle tai sitä käyttäneelle henkilölle on pyrittävä varaamaan tilaisuus olla läsnä kotietsinnässä: kotietsintää ei saada suorittaa salassa. Asukkaalla on oikeus tietää kotietsintää suorittavien virkailijoiden henkilöllisyys.[4] Toisin kuin kotietsinnästä ja paikanetsinnästä, erityisestä kotietsinnästä sekä etsintävaltuutetun määräämisestä päättää tuomioistuin.

Kotietsintä voidaan suorittaa rakennuksessa, huoneessa, suljetussa säilytyspaikassa tai kulkuneuvossa. Tavoitteena on löytää takavarikoitava esine tai muuten selvittää sellainen seikka, jolla voi olla merkitystä rikoksen selvittämisessä. Paikassa, joka ei ole sen hallinnassa, jota on syytä epäillä rikoksesta, saadaan kotietsintä toimittaa vain, kun rikos on tehty siellä tai epäilty on siellä otettu kiinni taikka muuten voidaan erittäin pätevin perustein olettaa, että etsinnällä löydetään takavarikoitava tai väliaikaiseen hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon pantava esine tai omaisuus taikka muutoin saadaan selvitystä rikoksesta.

Etsittävän henkilön hallinnassa olevassa paikassa saadaan toimittaa kotietsintä kiinni otettavan, pidätettävän tai vangittavan, tuomioistuimeen tuotavan taikka sinne rikosasiassa haastettavan vastaajan taikka henkilönkatsastukseen toimitettavan tavoittamiseksi.

Muualla kuin etsittävän henkilön hallinnassa olevassa paikassa saadaan kotietsintä toimittaa vain, jos etsittävän henkilön erittäin pätevin perustein voidaan olettaa oleskelevan siellä. Tästä riippumatta etsintä saadaan toimittaa paikassa, johon yleisöllä on pääsy tai jossa rikoksentekijöillä on tapana oleskella.

Kotietsintä voidaan tehdä myös, mikäli selvitettävänä ovat yhteisösakon tuomitsemiseen liittyvät asiat.

Suomessa tehdään vuosittain noin 14 000 kotietsintää, ja kotietsinnät ovat suhteellisen yleinen kantelujen aihe.[5] Suomi on saanut Euroopan ihmisoikeustuomuomioistuimelta useamman langettavan tuomion virheistä kotietsinnöissä, myös vuonna 2014 voimaan tullut pakkokeinolain muutos perustui EIT:n langettaviin tuomioihin. EIT:n mukaan Suomen silloinen pakkokeinolaki oli ristiriidassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen kanssa, koska se ei tarjonnut riittäviä oikeusturvatakeita.[6][7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]