K.-A. Fagerholm

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Karl-August Fagerholm
Karl-August Fagerholm.jpg
Suomen sosiaaliministeri
Cajanderin III hallitus
9.11.1937–1.12.1939
Rytin I hallitus
1.12.1939–27.3.1940
Rytin II hallitus
27.3.1940–4.1.1941
Rangellin hallitus
4.1.1941–5.3.1943
Linkomiehen hallitus
5.3.1943–17.12.1943
Urho Castrénin hallitus
21.9.1944–17.11.1944
Edeltäjä J. W. Keto
Aleksi Aaltonen
Seuraaja Aleksi Aaltonen
Ralf Törngren
Suomen 30., 35. ja 39. pääministeri
Fagerholmin I hallitus
29.7.1948–17.3.1950
Fagerholmin II hallitus
3.3.1956–27.5.1957
Fagerholmin III hallitus
29.8.1958–13.1.1959
Edeltäjä Mauno Pekkala
Urho Kekkonen
Reino Kuuskoski
Seuraaja Urho Kekkonen
V. J. Sukselainen(I)
V. J. Sukselainen (II)
Suomen ulkoasiainministeri
Fagerholmin III hallitus
4.12.1958–13.1.1959
Edeltäjä Johannes Virolainen
Seuraaja Ralf Törngren
Eduskunnan puhemies
1945–1948
1950–1956
1957–1958
1958–1962
1965–1966
Edeltäjä Väinö Hakkila
Urho Kekkonen
Vieno Johannes Sukselainen (I)
Vieno Johannes Sukselainen(II)
Kauno Kleemola
Seuraaja Urho Kekkonen
Vieno Johannes Sukselainen(I)
Vieno Johannes Sukselainen (II)
Kauno Kleemola
Rafael Paasio
Kansanedustaja
21.10.1930–4.4.1966
Ryhmä/puolue Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Helsingin kaupungin vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 31. joulukuuta 1901
Siuntio
Kuollut 22. toukokuuta 1984 (82 vuotta)
Helsinki
Puolue SDP
Puoliso Judith Jormala
Ammatti parturi
Arvonimet valtioneuvos (1969)
valtiotieteen tohtori h.c.
Eduskunnan puhemies Fagerholm Weizmann instituutissa, Rehovotissa, Israelissa syyskuussa 1955

Karl-August Fagerholm (31. joulukuuta 1901 Siuntio22. toukokuuta 1984 Helsinki) oli suomalainen sosiaalidemokraattinen poliitikko ja valtioneuvos. Hän oli kansanedustaja vuosina 1930–1962, moninkertainen eduskunnan puhemies, pitkäaikainen sosiaaliministeri sekä Suomen pääministerinä kolmesti vuosina 1948–1950, 1956–1957 ja 1958–1959. Fagerholm hävisi vuoden 1956 presidentinvaalin niukasti Urho Kekkoselle ja SDP:n puheenjohtajavaalin 1946 Emil Skogille sekä uudelleen 1957 Väinö Tannerille.

Fagerholmin ensimmäinen ja kolmas hallitus joutuivat Neuvostoliiton ulkopoliittisen painostuksen kohteeksi, ja niistä jälkimmäinen tunnetaan myös yöpakkashallituksena, sillä se kaatui yöpakkaskriisin seurauksena. Sisäpolitiikassa Fagerholm oli sovitteleva.

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruudessaan Fagerholm toimi 19201923 Parturien ammattiliiton johdossa, vuodesta 1923 Arbetarbladetin toimittajana, vuodesta 1930 alkaen kansanedustajana, sosiaaliministerinä useissa hallituksissa 19371943 ja 1944. Hallituksessa Fagerholm oli puolueettoman skandinaavisen suuntauksen ajajia eikä hän peitellyt jyrkästi kielteistä suhtautumistaan, suoranaista inhoaan Natsi-Saksaa ja sen johtajaa Adolf Hitleriä kohtaan. Muistelmissaan Fagerholm luonnehti Hitleriä avoimesti "yhdeksi maailmanhistorian suurimmista lurjuksista" ja piti hirvittävänä ajatusta Hitleristä Euroopan herrana. [1]

Saksan Helsingin-lähettiläs Wipert von Blücher esitti ulkoministeri Rudolf Holstille voimakkaan paheksuntansa Fagerholmin nimityksestä Cajanderin hallituksen sosiaaliministeriksi vuonna 1937 sen vuoksi, että Helsingin raastuvanoikeus oli hieman aiemmin tuominnut Fagerholmin 1050 markan sakkoihin Hitlerin ja von Blücherin loukkaamisesta erään Arbetarbladetissa julkaistun Elmer Diktoniuksen pakinan vuoksi.[2]

Talvisodan aikana Fagerholmin aloitteesta saatiin alulle työehdoista sopiminen työmarkkinajärjestöjen eli työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen välillä tammikuun kihlauksen nimellä tunnetun julistuksen avulla.

Jatkosodan aikana 68 000 pakolaisten internointi työleireille ja Anthoni-skandaali, kahdeksan juutalaisen maasta poistaminen Gestapon käsiin, saivat Fagerholmin esittämään, että hän eroaisi hallituksesta. Erouhkaus johti lopulta siihen, että pakolaisten luovutukset Suomesta Saksaan lopetettiin. [3] Fagerholm ärsytti saksalaisia myös muun muassa Tukholmassa marraskuussa 1942 pitämällään puheella, jossa hän korosti, ettei Suomi taistele minkään Euroopan uudelleenjärjestelyn puolesta ja että ”emme tiedä, kuka sanelee rauhanehdot”. [4] Syksyllä 1943 Fagerholm raivostutti Natsi-Saksan lopullisesti ylistämällä eräässä puheessaan norjalaisten vastarintataistelijoiden toimintaa saksalaisia miehittäjiä vastaan. Tästä puheesta aiheutui vakava välikohtaus Suomen ja Saksan suhteissa. Saksa vaati erittäin jyrkästi Fagerholmin erottamista hallituksesta uhaten Suomea tärkeän elintarvikeavun katkaisemisella. Joulukuussa 1943 Fagerholm vapautettiin hoitamistaan sosiaaliministerin tehtävistä.

Sodan aikana rauhanoppositioon kuulunut Fagerholm oli sodan päätyttyä SDP:n johtava hahmo, joskaan viralliseen puoluejohtoon hän ei noussut, sillä hän hävisi 1946 puoluekokouksen äänestyksen Emil Skogille. Sovittelevan asenteensa ansiosta hän oli johtava hahmo Väinö Tannerin sijasta, jolla ei ollut Neuvostoliiton luottamusta. Fagerholmin tehtäväksi muodostui rehabilitoida sosiaalidemokraatit. Lisäksi Fagerholmilla oli vanhojen henkilösuhteidensa ansiosta keskeinen rooli Suomen pohjoismaisten suhteiden jälleenrakentamisessa ja myöhemmin Suomen liittymisessä Pohjoismaiden neuvoston jäseneksi.

Kansandemokraatti Mauno Pekkalan hallitukseen puheenjohtaja Fagerholmia ei nimitetty, mutta hänestä oli tätä ennen tullut eduskunnan puhemies, ja siinä asemassa hän toimikin yli 10 vuotta. Fagerholm oli vakuuttunut siitä, että kommunisteja ei pystytä lyömään sortamalla, vaan kommunismi on kohdattava avoimessa väittelyssä ja vapaissa vaaleissa.

Pääministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1940-luvun lopulla vasemmiston sisäisiä kamppailuja käytiin ammattiliitoissa. SDP onnistui yleensä torjumaan kommunistien valtaanpääsyn ammatillisissa järjestöissä. Vuoden 1948 eduskuntavaaleissa SKDL kärsi huomattavan tappion. Vaalien jälkeen nimitetty Fagerholmin vähemmistöhallitus rakentui pelkästään SDP:n tukeen, eikä kommunisteja enää päästetty hallitukseen ennen vuotta 1966. Hallituksen toimet kommunistien vaikutusvallan vähentämiseksi, mm. poliisivoimien puhdistus "poliittisesta painolastista", ärsyttivät Neuvostoliittoa, mutta tasavallan presidentti J. K. Paasikivi puolusti johdonmukaisesti Fagerholmia SKDL:n sekä Moskovan radion ja lehdistön hyökkäyksiä vastaan. Tästä syystä myös Kokoomus − oppositioasemastaan huolimatta − tuki Fagerholmin hallitusta. Hallituksen toimikaudelle osuivat myös Arabian lakko ja Kemin kapina, joiden kukistamisessa ansioitui etenkin sisäministeri Aarre Simonen.

Vuoteen 1950 mennessä SDP:n vähemmistöhallituksen ongelmat olivat muodostuneet ylipääsemättömiksi, ja se korvattiin Kekkosen Maalaisliittolaisella vähemmistöhallituksella.

Presidentinvaalissa 1956 eduskunnan puhemies Fagerholm sai ratkaisevassa äänestyksessä kaksi ääntä vähemmän kuin pääministeri Kekkonen. Fagerholm seurasi Kekkosta pääministerin paikalle ja muodosti neljän puolueen enemmistöhallituksen. Hallitus erosi seuraavana vuonna SDP:ssa puhjenneen sisäisen hajaannuksen vuoksi.

Kolmannen kerran Fagerholm muodosti hallituksen vuoden 1958 eduskuntavaalien jälkeen. Kyseinen hallitus ajautui niin kutsuttuun yöpakkaskriisiin. Alkuvuodesta 1959 Maalaisliiton V. J. Sukselainen muodosti tilalle uuden hallituksen.

Eduskunnan puhemiehenä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fagerholm on Suomen historian pitkäaikaisin eduskunnan puhemies; hän toimi puhemiehenä kaikkiaan 16 valtiopäivillä. Fagerholmin uran tähtihetkiä oli hänen eduskunnan puhemiehenä pitämänsä puhe presidentti, Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimin hautajaisissa. Sosialidemokraattijohtaja onnistui muotoilemaan valkoisen kenraalin arkun äärellä pitämänsä puheen niin, ettei hän mielistellyt sisällissodan voittajia, mutta ei myöskään loukannut heitä, kuten ei sodan hävinnyttä osapuoltakaan, joka kuitenkin oli siihen saakka ollut yksi tärkeimmistä kannattajaryhmistä sosialidemokraattisessa puolueessa. Mannerheimin ratsastajapatsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1960 eduskunnan tervehdyksen esitti kuitenkin Fagerholmin puolesta ja hänen pyynnöstään varapuhemies Johannes Virolainen. Viimeisen kerran Fagerholm valittiin puhemieheksi Maalaisliiton Kauno Kleemolan kuoltua keväällä 1965. Fagerholm jätti eduskunnan vuoden 1966 vaaleissa istuttuaan 38 valtiopäivät.

Alkon johdossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittisen uran ohella Fagerholm teki mittavan työpanoksen Alkon pääjohtajana vuosina 1952–1968; muun muassa 1950–1960-lukujen rajamäkeläiset muistelevat hänen aikaansa suurella kunnioituksella: se oli hyvää aikaa heikäläisille, koska pääjohtaja katsoi asiakseen huolehtia paitsi väestään myös tehtaiden ympärille rakentuneesta taajamasta.

Kunnianosoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Fagerholm palkittiin ansioistaan 14. helmikuuta 1969 valtioneuvoksen arvolla. Samana vuonna Åbo Akademi promovoi Fagerholmin valtiotieteiden kunniatohtoriksi.[5]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

K.-A. Fagerholmin tytär Brita avioitui Urho Kekkosen pojan, suurlähettiläs Taneli Kekkosen kanssa. Heidän poikansa on diplomi-insinööri, Elinkeinoelämän keskusliiton innovaatiojohtaja Timo Kekkonen.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heikki Koski, Vastuun vuosia. Keskusteluja Fagerholmin kanssa.
  • Lasse Lehtinen, Fagerholm – Kekkosen tasavallan kakkonen : pohjoismaisen poliitikon muotokuva, 1981
  • Montonen, Pia Maria: Valtakunnan miniä: Brita Kekkonen. Helsinki: WSOY, 2014. ISBN 078-951-0-40241-2.
  • K.-A. Fagerholm – mies ja työkenttä = mannen och verket, toim. R. H. Oittinen ym., 1961
  • K.-A. Fagerholm, Puhemiehen ääni, suom. Maija-Liisa Heini, 1977 (alkuteos Talmannens röst)
  • Itse asiassa kuultuna Karl-August Fagerholm (kooste samannimisestä TV-ohjelmasta), 1977
  • Mikko Majander: Fagerholm, Karl-August (1901 - 1984)(maksullinen artikkeli) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 15.3.2007. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 136.
  2. Fagerholm: Puhemiehen ääni, s. 51−52.
  3. Fagerholm 1977, s. 139–140.
  4. Fagerholm 1977, s. 141–142.
  5. K.-A. Fagerholm Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 25.7.2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Mauno Pekkala
Urho Kekkonen
Reino Kuuskoski
Suomen pääministeri
19481950
19561957
19581959
Seuraaja:
Urho Kekkonen
V. J. Sukselainen
V. J. Sukselainen
Edeltäjä:
Jaakko Keto
Aleksi Aaltonen
Suomen sosiaaliministeri
19371943
1944
Seuraaja:
Aleksi Aaltonen
Ralf Törngren
Edeltäjä:
Johannes Virolainen
Suomen ulkoministeri
1958-1959
Seuraaja:
Ralf Törngren
Edeltäjä:
Väinö Hakkila
Urho Kekkonen
V. J. Sukselainen
V. J. Sukselainen
Kauno Kleemola
Eduskunnan puhemies
19451948
19501956
19571958
19581962
19651966
Seuraaja:
Urho Kekkonen
V. J. Sukselainen
V. J. Sukselainen
Kauno Kleemola
Rafael Paasio