Suomen kommunistinen nuorisoliitto

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomen kommunistinen nuorisoliitto (SKNL) oli vuodet 1925–1936 toiminut Suomen kommunistisen puolueen (SKP) nuorisojärjestö. SKNL oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa ja se joutui toimimaan "maan alla", mutta sillä oli koko sen olemassaolon ajan vaikutusta myös julkisiin toimintamuotoihin. SKNL oli Kommunistisen nuorisointernationaalin (KNI) jäsenjärjestö.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomalaiset kommunistinuoret toimivat 1920-luvun alussa (SKP:n lisäksi) pääosin julkisissa järjestöissä. Keskitettyä nuorison maanalaista verkostoa ei vielä tuolloin muodostettu.[1] Aluksi toiminta järjestyi Suomen sosialidemokraattisessa nuorisoliitossa (SSN) ja sen tultua lakkautetuksi 1923 Sosialistisessa nuorisoliitossa (SNL). Samanaikaisesti tapahtui kuitenkin myös järjestäytymistä salaisiin soluihin puolueen nuorisojaostojen kautta.[2] Jaostoissa käsiteltiin varsinkin toimintaa julkisissa järjestöissä.[3] Ajatus salaisesta nuorisojärjestöstä nousi esiin vähitellen, kun julkinen toiminta vaikeutui. KNI:n toimeenpaneva komitea ehdotti sitä keväällä 1923. SNL:n johto epäili aluksi organisaation tarpeellisuutta, mutta toiminta laajeni elokuussa 1924, kun SKP:n nuorisojaoston äänenkannattaja Nuori Kommunisti alkoi ilmestyä Toivo Karvosen johdolla. Varsinaista organisaatiota alettiin luoda alkuvuodesta 1925, kun KNI palkkasi hankkeelle vetäjän. SNL:n kommunistinuorten soluja perustettiin julkisiin järjestöihin ja työpaikoille. Toukokuussa SKNL:ään kuului 250 jäsentä.[4][5]

1926–1929[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oikeudenkäynnit ja vankeustuomiot hankaloittivat SKNL:n toiminnan aloittamista. SKNL:n piirikomiteat perustettiin kuitenkin ympäri maata vuosien 1925 ja 1926 aikana. Syyskuussa 1925 toimintaa oli Helsingin, Tampereen, Porin, Vaasan, Lappeenrannan, Viipurin ja Kuopion seuduilla. Soluja oli tuolloin 40 ja jäseniä 149. Painopiste oli aluksi julkisen työn ohjauksessa.[6]

Nuoret osallistuivat aktiivisesti Sosialistisen työväen ja pienviljelijöiden vaaliliiton kampanjaan eduskuntavaaleissa 1927. Ympäri maata muodostettiin nuorison vaalikomiteoita. Eduskuntaan nousi nuorisoliiton aktiivi Toivo Latva.[7]

SKNL:n ensimmäinen konferenssi pidettiin elokuussa 1927 Moskovassa. Tuolloin järjestöllä oli 94 solua ja 358 jäsentä.[8] Toinen konferenssi, johon osallistui kahdeksan henkilöä, järjestettiin KNI:n kansainvälisen konferenssin jälkeen elokuussa 1928. Jäsenten määrä oli tuolloin noin 600, joista oli naisia noin viidennes.[9]

Alkuvuodesta 1928 SKNL koki takaiskuja, kun poliisi pidätti kymmeniä kommunisteja SKP:n yleisorganisaattori Jalmari Rasin antamien tietojen perusteella. Kiinni jäivät Jaakko Kivi, Väinö Vuorio ja Emil Paananen. Eino Lehto ja Nestori Parkkari toimivat hetken maan alla, kunnes siirtyivät Neuvostoliittoon pidätyksiltä välttyäkseen.[10] Toukokuussa 1929 pidätettiin SKNL:n organisaattori Matti Dahl, jolta takavarikoitujen asiakirjojen johdosta jäivät myöhemmin kiinni piirisihteerit Eino Hellfors, Jussi Siltanen, Aino Kallio ja Toivo Lång sekä joukko muita nuorisoliittolaisia.[11]

SKNL:n ensimmäinen edustajakokous pidettiin Tukholmassa 10.–15. elokuuta 1929. Edustajat Suomesta saapuivat paikalle julkisesti laivalla Helsingistä tai salaa moottoriveneellä Pietarsaaren kautta. Neuvostoliitosta saavuttiin Saksan kautta. Yhteensä paikalle pääsi 22 henkilöä. Kokous oli tarkoitus pitää Tukholman kaupunginkirjastossa, mutta se siirrettiin yksityisasuntoon poliisitarkkailun välttämiseksi. Edustajakokous vahvisti tukensa KNI:n linjauksille ja Kominternin kolmannen kauden politiikalle. Nuorisointernationaalia kritisoitiin kuitenkin siitä, ettei illegaalisten jäsenjärjestöjen erityisolosuhteisiin ollut kiinnitetty tarpeeksi huomiota.[12]

Edustajakokous valitsi SKNL:lle uuden viisihenkisen keskuskomitean, joka sai valtuudet täydentää itseään jatkossa. Komitea koki menetyksiä heti Suomeen palattuaan, kun poliisi pääsi selville osasta Tukholmassa olleiden henkilöllisyyksiä – syy paljastumiseen oli Kullervo Mannerin laukku, joka joutui vääriin käsiin. Vuoden 1929 loppupuolella SKNL:n johtoon kuuluivat Heikki Ilvesviita, Toivo Karvonen, Tatu Väätäinen, Paavo Kivikoski, Aatto Sallinen, Aili Mäkinen, Airi Virtanen ja Reino Tynkkynen.[13]

Julkisen nuorisoliikkeen ja viranomaisten väliset yhteenotot lisääntyivät vuoden 1929 aikana. Poliisin hajotettua useita mielenosoituksia SKP ja SKNL järjestivät tapahtumiin syksyllä erityisiä puolustusryhmiä, joiden tehtävänä oli vastarinnan organisointi. Tämän seurauksena syntyi rajumpia käsirysyjä poliisien kanssa. Marraskuussa 1929 poliisi teki takavarikon Helsingin työväentalon huoneeseen, jossa sijaitsivat Opintotyön Neuvontayhdistyksen, Valtiollisten vankien huoltoyhdistyksen, Helsingin Nuorten Työläisten Opintoyhdistyksen ja Helsingin propagandakeskuksen toimistot. Monet aktivistit joutuivat kuulusteluihin. Osan SKNL:n loppuvuoden 1929 kampanjoinnista muodosti myös taistelu työväenliikkeen niin sanottuja hoipertelijoita eli Suomen työväen vasemmistoryhmää vastaan. Nuorisoliike syytti itsenäisyyttä SKP:n ja Moskovan ohjauksesta vaatineita opportunisteiksi, jotka antautumisesta porvariston edessä.[14]

Välikohtaus Lapualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

24.–25. marraskuussa 1929 Vaasan ja Lapuan Nuorten Työläisten Opintoyhdistykset järjestivät Lapuan työväentalolla kokoontumisen, joka tuli saamaan runsaasti julkisuutta. Paikallisessa lehdistössä juhlista oli kirjoiteltu viikkoja ennen niiden alkamista ja kahnaukset alkoivat heti ulkopaikkakuntalaisten saavuttua paikalle. Nuorisoa yriettiin käännyttää Lapuan asemalta ja poliisi kuulusteli juhlijoita. Työläis- ja maalaisnuorison "haastejuhlat" loppuivat lopulta väkivaltaisesti lauantai-iltana, kun satoja tapahtumasta provosoituneita oikeistolaisia hyökkäsi työväentalolle pääjuhlan aikana hajottaen tapahtuman paikallisen poliisin avustamana. Muun nujakoinnin lisäksi hyökkääjät, joukossaan mm. Vihtori Kosola, yrittivät riisua vasemmistonuorilta näiden päällä olleita punaisia esiintymispuseroita. Puhujana ollutta kansanedustaja Emil Tabellia pahoinpideltiin.[15] Välikohtauksella oli historiansa paikkakunnalla, sillä suojeluskunta-aktiivit olivat toteuttaneet vastaavan provokaation jo vuotta aiemmin.

Lapuan liikkeestä väitelleen Tapio Huttulan mukaan marraskuun tapahtumat olivat alkusysäys koko kyseiselle liikkeelle. Jo 1. joulukuuta Lapualla kokoontui kansalaiskokous, joka vaati loppua kommunistien julkisille esiintymisille, ja Lapuan esimerkkiä – "nauloilla laadittu laki" – seurattiin pian ympäri maata. Myös virkavalta tehosti toimiaan kommunisteiksi epäiltyjä vastaan.[16] Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmä teki joulukuun alussa Lapuan tapahtumista eduskuntakyselyn, johon hallitus vastasi ilmoittamalla suhtautuvansa myönteisesti juhlien hajottajiin. Oikeustoimet hallitus tahtoi kohdistaa opintoyhdistykseen. Yhdistyslakia muutettiin jo joulukuussa siten, että järjestöjen lakkauttaminen tuli helpommaksi. Lakimuutoksen ratkaisevassa käsittelyssä eduskunnan lehtereiltä heitettiin saliin SKP:n ja SKNL:n allekirjoittamia lentolehtisiä, joissa toimenpiteet ja niiden tukijat tuomittiin kovin sanoin. Tapauksesta tuomittiin SKNL:n aktiivit Uuno Miettinen ja Leo Salminen.[17]

Nuorisoliittolaiset olivat eturintamassa ottamassa vastaan Lapuan liikkeen esittämää haastetta ja monet joutuivat kohtaamaan väkivaltaista kohtelua sekä poliisin että epävirallisten tahojen toimesta. Julkinen nuorisoliike, kuten kaikki muukin vasemmistolainen toiminta, estettiin keväästä 1930 lähtien. Opintotyön neuvontayhdistys lakkautettiin huhtikuussa ja Helsingin nuorisoseura viimeisenä lokakuussa.[18] Vappuna 1930 kommunistinuoret ottivat monilla paikkakunnilla yhteen poliisien kanssa, kun mielenosoitukset oli kielletty. Esimerkiksi Pietarsaaressa pidätettiin 20 nuorisoliittolaista.[19]

Täysin maan alla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1931–1934 kommunistinuoret joutuivat toimimaan kokonaan maan alla, kun julkiset toimintamuodot estettiin. Toimintaan tuli mukaan monia uusia ihmisiä julkisista järjestöistä, mutta jäsenmäärä väheni tilapäisesti. Elokuussa 1931 liitossa huomattiin enemmistön 672 jäsenestä liittyneen järjestöön Lapuan liikkeen synnyn jälkeen. SKNL:n salaiset solu keskittyivät muun muassa marxismin opiskeluun sekä lentolehtisten ja julistusten levittämiseen. Iskulauseita maalattiin soveltuviin paikkoihin. Kokoukset pidettiin yksityisasunnoissa. Ajoittain järjestettiin mielenosoituksia, jotka usein laajenivat mellakoiksi poliisin puututtua menoon.[20]

SKNL:n jäsenmäärä nousi vuonna 1932 yli tuhanteen.[21] SKNL:n jäseniä pidätettiin tasaisin väliajoin. Turussa oli 12. tammikuuta 1933 syytettynä peräti 78 nuorta valtiopetoksen valmistelusta. SKNL:n jäsenmäärä putosi toukokuussa 1933 kuuteen sataan ja tammikuussa 1934 kolmeen sataan.[22] SKNL:n konferenssi pidettiin Helsingissä Aleksis Kivenkadulla pääsiäisenä 1934.[23]

Lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kominternin ja KNI:n vaihdettua politiikkaansa kansanrintama-taktiikkaan 1930-luvun puolivälissä alettiin SKNL:n jäseniä ohjata liittymään Sosialidemokraattiseen työläisnuorisoliittoon. Aluksi perustettiin valikoituja ryhmittymiä STL:n sisälle ja alkuvuodesta 1935 lähtien alettiin liittyä laajemmin jäseniksi. Salaisten solujen toiminta oli tarkoitus siirtää ryhmiksi STL:n sisälle. Tätä ennen STL:ään oli suhtauduttu jyrkän kielteisesti ja sitä oli pyritty lähinnä hajottamaan. STL:n johto ei suhtautunut kommunistien puuhiin myönteisesti ja osastoja kehotettiin valppauteen jäsenhankinnassa. Toisaalta kommunistit vaikuttivat kokonaan uusien osastojen perustamiseen. STL:n edustajakokouksessa toukokuussa 1937 esiintyi noin 20–30 edustajan vasemmistolainen oppositio, johon SKNL:llä oli välillistä vaikutusta. SKNL:n toiminta lakkasi vähitellen, kun siirtyminen STL:ään toteutui, mutta SKP:lla oli oma nuorisojaostonsa.[24]

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKNL:n jäsenet toimivat piirijärjestöjen ohjaamissa pienissä paikallisissa soluissa, mutta sillä oli myös esimerkiksi työpaikkaosastoja. Konspiratiivisen luonteensa vuoksi SKNL:sta ei koskaan kehittynyt lukumääräisesti kovin suurta. Monien arvioiden mukaan jäsenistön koko oli suurimmillaan koko maassa noin 2 000[25] SKNL:n omissa ja usein puutteellisissa tilastoissa jäsenmäärä oli parhaimmillaan hieman yli 1 000.[26] Useimmat järjestäytyneet työläiset vain tiesivät salaisen nuorisoliiton olemassaolosta, eivät sitä, miten se toimi, tai ketä siihen kuului.[27]

Säännöissään SKNL ilmoitti toimivansa organisatorisesti itsenäisenä mutta SKP:n poliittisen johdon alaisena. Puoluetta oli autettava kaikessa sen toiminnassa. KNI:n jäsenjärjestönä SKNL:n tuli toimia internationaalin päätösten ja ohjeiden mukaan. Liittoon saattoivat kuulua 14–24-vuotiaat.[28] SKNL:n korkeimmat päättävät elimet olivat liittokokous ja keskuskomitea, joka toimi Helsingissä vuodesta 1925 lähtien. Vuonna 1928 keskusjohdon alaisuudessa toimi seitsemän piirikomiteaa (Helsinki, Tampere, Vaasa, Viipuri, Kuopio, Oulu ja Turku).[1] SKNL:n keskuskomitea hoiti yhteydet piireihin henkilökontaktien lisäksi puolueorganisaation kautta kulkeneilla ohjekirjeillä. Kokouksia saatettiin aluksi järjestää varsin vapaasti, kun henkilöt olivat julkisia.[29]

Vuonna 1926 perustettiin Moskovaan SKP:n nuorisojaosto, jonka tehtävänä oli tukea SKNL:n työtä. Jaoston työhön osallistuivat mm. Toivo Antikainen, Pekka Paasonen, Hannes Mäkinen, Kaarlo Kosunen, Hertta Kuusinen, Inkeri Lehtinen, Eino Lehto ja Ville Honkanen.[30]

SKNL:llä oli oma edustaja KNI:n sihteeristössä. Aluksi edustajana oli Pekka Paasonen ja hänen jälkeensä, vuoden 1927 alusta, Kaarlo Kosunen. Kosusta seurasi elokuussa 1928 Inkeri Lehtinen. KNI:n viidenteen konferenssiin 1928 osallistuivat SKNL:n edustajina Eino Lehto, Nestori Parkkari, Toivo Karvonen ja Eino Hellfors. KNI:n ohjelma suomennettiin ja julkaistiin vuodenvaihteessa 1927–1928. KNI:n VI kongressiin 1935 osallistui SKNL:stä Veikko Sippola.[31]

Vasemmiston varhaisnuorisotyötä hoidettiin 1920-luvulla Työväen järjestönuorten liitossa, mutta sen tultua lakkautetuksi 1930 tuli tästäkin SKNL:n vastuualuetta.[32] Nuorisoliiton yhteyteen alettiin perustaa pioneeriryhmiä ja vuoden 1931 alusta alettiin luoda salaista, maanlaajuista ja SKNL:n keskuskomitean alaista pioneerijärjestöä. Järjestöllä oli toimintaa suurimmilla paikkakunnilla ja se julkaisi lehteä Pioneeri. SKNL päätti lakkauttaa pioneerijärjestön vuodenvaihteessa 1934–1935.[33]

Monet SKNL:n riveissä ja johdossa toimineet kommunistit nousivat sotien jälkeen SKP:n tai kansandemokraattisen liikkeen johtoon sekä eduskuntaan ja kunnanvaltuustoihin. Tunnettuja entisiä nuorisoliiton aktiiveja olivat mm. Esa Hietanen, Elsa Karppinen, Paavo Kivikoski, Inkeri Lehtinen, Aili Mäkinen, Nestori Parkkari, Ville Pessi, Mirjam Suvanto, Eino Tainio ja Armas Äikiä.

Yhteydet julkiseen toimintaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKNL:n jäsenten vaikutus ulottui monenlaiseen julkiseen toimintaan, jota Sosialistisen nuorisoliiton lakkauttamisen jälkeen ei kuitenkaan enää voitu harjoittaa keskitetysti. 1920-luvun jälkimmäisen puoliskon ajan julkinen järjestötoiminta hoidettiin paikallisissa opintoyhdistyksissä ja tilapäiskomiteoissa sekä niin sanotussa propagandistiliikkeessä, jonka toiminta-alaan kuuluivat esimerkiksi laulu- ja muut ohjelmaryhmät.[34]

Opintoyhdistysliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opintoyhdistysten (epäviralliseksi) kokoavaksi elimeksi tosin nousi Helsingissä 18. huhtikuuta 1926 perustettu Opintotyön Neuvontayhdistys, jonka säännöissä ei viitattu mitenkään toiminnan poliittiseen luonteeseen. Työohjelmassa opiskelun kerrottiin tapahtuvan marxilaisessa hengessä. Kesällä 1926 valittiin toiminnan järjestäjäksi SKNL:n keskuskomitean Armas Äikiä, jonka jouduttua vankilaan tehtävään tuli juuri vapautunut Nestori Parkkari. Syyskuussa 1926 opintoyhdistyksiä oli 80 ja seuraavan vuoden heinäkuussa 120.[35] 13.–14. elokuuta 1927 järjestettiin Tampereella opintopäivät, joihin osallistui 700 henkilöä ympäri maata. Toisille opintopäiville seuraavana vuonna Lahdessa osallistui 1 500 nuorta aktiivia ja kolmansille, Lahdessa elokuussa 1929 pidetyille, päiville 800.[36]

Yhdistyksen puheenjohtajana toimi ainakin Kalle Rämä. Sihteereinä olivat mm. Vieno Suominen,[37] Nestori Parkkari, Toivo Karvonen ja Paavo Kivikoski. Karvosen mukaan opintoyhdistyksiä oli vuoden 1928 lopulla "320 ja niissä oli n. 20,000 jäsentä".[38] Parkkarin mukaan opintoyhdistyksiä oli kesällä 1928 160 ja niissä oli noin 12 000 jäsentä.[39] Opinnot kohdistuivat varsinkin marxilaisuuteen, kirjallisuuteen, järjestötyöhön ja sosialismin historiaan.[40]

Marraskuussa 1929 neuvontayhdistys yritti alkaa julkaista lehteä Nuori Opiskelija, mutta jo sen ensimmäinen numero takavarikoitiin.[40] Opintoyhdistysten toiminta estettiin keväästä 1930 lähtien, mutta niiden oikeudellinen lakkauttaminen kesti hajautetun organisaation johdosta vuosikausia.[38] Opintotyön Neuvontayhdistys lakkautettiin Helsingin raastuvanoikeuden päätöksellä 26. huhtikuuta 1930. Järjestöä syytettiin muun muassa maanpetoksen valmistelusta ja yhteyksistä SKNL:ään sekä aiemmin lakkautettujen järjestöjen toiminnan jatkamisesta.[41]

Tilapäiset komiteat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun opintoyhdistysten ympärille alkoi syntyä poliittista toimintaa ja niitä vastaan hyökättiin julkisuudessa, päätti SKNL jatkossa hoitaa poliittiset kamppailut tilapäisten komiteoiden avulla. Komiteamuoto hankaloitti viranomaisten aikeita puuttua toimintaan, sillä "nuorison yleisissä kokouksissa" valitut komiteat olivat tilapäisiä eikä niille yritetty muodostaa varsinaista keskusjohtoa. Komiteat selostivat toimintaansa ja saivat vapautuksen tehtävästään uusissa kokouksissa, jotka niiden tuli kutsua koolle saatuaan tehtävänsä suoritetuiksi. Komiteat keräsivät varoja, painattivat kirjallisuutta ja järjestivät joukkotilaisuuksia. Komiteoita oli parhaimmillaan ympäri maata jopa yli sata.[40][42]

30.–31. maaliskuuta 1929 pidettiin Tampereella maanlaajuinen nuorisokokous, jonka kutsui koolle SKNL:n ohjaama Tampereen nuorten työläisten komitea. Kokouksessa, johon osallistui 75 edustajaa 46 kunnasta, haettiin yhdenmukaista toimintalinjaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Kokouksen päätökset ja alustukset julkaistiin kirjasena, jota ehdittiin levittää varsin laajasti, vaikka viranomaiset yrittivät takavarikoida sen kopiot heti saatuaan tietää asiasta. Impi Karvosen nimissä julkaistun kirjasen 2 000 kappaleen painoksesta poliisi sai käsiinsä vain 100.[43][42]

Propagandistiliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Opintoyhdistysten yhteydessä toimi 1920-luvun loppupuolella erityisiä propagandakeskuksia eli ajankohtaisista poliittisista aiheista repäisevästi esitelmöineitä agitaatioryhmiä. Ryhmät esittivät muun muassa kisällilauluja ja näytelmiä, joita kirjoittivat nuorisoliiton aktiivit. Vallitsevaa järjestelmää kritisoitiin useimmiten satiirin avulla. Poliittisuutensa vuoksi propagandakeskukset irtaantuivat itsenäisiksi toimintaryhmiksi.[40] Kesästä 1929 yhteistyötä alkoi koordinoida Helsingin propagandakeskus (Helsprokeskus).[11] Radikaali kommunisminvastainen oikeisto piti propagandaryhmiä keskeisenä todisteena suomalaisen vasemmiston petollisuudesta.[44]

Kisällilauluryhmien lisäksi propagandaa levittivät muun muassa elävälehti- ja sinipuseroryhmät, joihin oli otettu esimerkkiä Neuvostoliitosta ja Saksasta. Propagandaryhmät suosivat yhtenäisiä esiintymisasuja. Monet käyttivät esiintyessään punaisia paitoja, joissa oli kommunistisen liikkeen sirppi ja vasara -tunnus. Tunnetuin liikkeen lauluryhmistä oli helsinkiläinen Meijän pojat.[40][44] Muita olivat esimerkiksi Reilut pojat, Punapojat, Tampereen Sinipuserot, Punatähdet, SLT-tytöt, Taiston tytöt, Omat pojat, Seurakunnan pojat, Mamman pojat ja Touhun tytöt. Ryhmiä oli kesällä 1928 noin 100 ja niissä oli noin 1 500 esiintyjää.[45]

Propagandistiliikkeen epävirallinen edustajakokous järjestettiin Lahdessa juhannuksena 1929. Keskustelujen aiheena oli muun muassa toiminnan keskittäminen, jota hoitamaan päätettiin perustaa Helsingin propagandakeskus. Keskus alkoi pian julkaista äänenkannattajaansa Punainen Valonheittäjä, jonka vastaava toimittaja oli Kaarlo Kivilahti. Itse keskuksen työtä johti Leo Salminen. Loppuvuonna 1929 oli paikallisia propagandakeskuksia 51. Näiden alaisuudessa oli 252 ryhmää, joissa oli yhteensä 1 938 jäsentä.[46][44]

Ammattiyhdistysliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKNL pyrki vaikuttamaan Suomen Ammattijärjestöstä perustamisestaan lähtien. Kampanjoinnin seurauksena eri ammattiliittoihin syntyi nuorisojaostoja 1920-luvun loppupuolella. Toukokuussa 1929 SAJ päätti edustajakokouksessaan perustaa valtakunnallisen nuorisojaoston. Jaosto ehti toimia yksitoista kuukautta. Sen puheenjohtajina toimivat Aatto Sallinen, Toivo Karvonen ja Väinö Tynkkynen sekä sihteerinä Aune Laurikainen. Suurin osa jaoston jäsenistä oli myös SKNL:n jäseniä.[47]

Vuoden 1929 loppuun mennessä SAJ:n nuorisojaoston yhteydessä oli 13 nuorisojaostoa. Toiminnan aloittamista hankaloittivat muun muassa vangitsemiset ja sosialidemokraattien vastustus. 8.–9. kesäkuuta 1930 pidettiin Helsingin työväentalolla nuorisojaoston edustajakokous, johon otti osaa 32 jaostoa.[48] SAJ:n lakkauttamisen jälkeen SKNL toimi salaisessa Punaisessa ammattijärjestössä.[49]

Tiedotus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKNL:n äänenkannattaja oli salainen Nuori Kommunisti, jota toimitettiin ja monistettiin Helsingissä. Lehtityöhön osallistuneiden säännöllisistä pidätyksistä huolimatta se ilmestyi lähes joka kuukausi. Äänenkannattajan lisäksi SKNL julkaisi KNI:n päätöksiä suomeksi erillisissä tiedotuslehdissä. SKNL:n salainen lehdistö levisi joka puolelle Suomea.[50] Esimerkiksi vuonna 1928 Nuorta Kommunistia painettiin vain 175 kappaletta,[51] mutta vuonna 1932 jo 1 100 kappaletta. SKNL:n toisen Nuori kaarti -lehden levikki oli samaa luokkaa. Yhteensä SKNL:n lehtiä ilmestyi yli sadalla nimikkeellä vuosina 1932–1933. Lehtien yhteenlaskettu kuukausittainen levikki oli noin 15 000.[21]

Julkisille paikoille seiniin kiinnitetyt lehdet olivat yksi SKNL:n tapa saada äänensä kuuluviin. Liitolla oli vaikutusta myös julkiseen Liekki-lehteen (1923–1930), joka "kaunokirjallisena viikkolehtenä" sai ilmestyä vielä 1925 jälkeenkin. Vuoden 1929 alussa Liekki muutettiin "poliittiseksi viikkolehdeksi".[52] Vuonna 1929 Liekin levikki oli hieman yli 10 000.[53] 1920-luvun lopussa julkaistiin myös komiteoiden pohjalta julkisia piirilehtiä, kuten Taisteleva Nuoriso (Uusimaa), Aate (Turku), Punainen Nuoriso (Vaasa) ja Punainen Pohjola (Oulu).[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Toivo Karvonen: Salaista ja julkista nuorisotoimintaa. Teoksessa SKP taistelujen tiellä III (SKP 1947)
  • Nestori Parkkari: Nuoret taistelun tiellä. Suomen vallankumouksellinen nuorisoliike 1900–1944. Helsinki: Kansankulttuuri, 1970.
  • Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. Historiallisia Tutkimuksia 239. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-051-6.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Ilkka Hakalehto: SKP ja sen vaikutus poliittiseen ja ammatilliseen työväenliikkeeseen 1918–1928 (WSOY 1966), s. 131–132.
  2. Parkkari 1970, s. 138.
  3. Tuija Vanamo & Jouko Grönholm: Punaiset liput. SKP:n Turun piirijärjestön historiaa (SKP:n Turun piirijärjestö 1977), s. 39.
  4. Saarela 2008, s. 105–106.
  5. Parkkari 1970, s. 138–142.
  6. Parkkari 1970, s. 149–150.
  7. Parkkari 1970, s. 163.
  8. Parkkari 1970, s. 161.
  9. Parkkari 1970, s. 169–170.
  10. Parkkari 1970, s. 166.
  11. a b c Parkkari 1970, s. 180–181.
  12. Parkkari 1970, s. 185–193.
  13. Parkkari 1970, s. 193–194.
  14. Parkkari 1970, s. 195–198.
  15. Parkkari 1970, s. 205–206.
  16. Väitös: Lapuan liike kosketti liki 400 työväentaloa (Huttula) (Jyväskylän yliopiston tiedote)
  17. Parkkari 1970, s. 206–208.
  18. Parkkari 1970, s. 211–213.
  19. Parkkari 1970, s. 220–221.
  20. Parkkari 1970, s. 231–234,239.
  21. a b Parkkari 1970, s. 238.
  22. Parkkari 1970, s. 242–243.
  23. Parkkari 1970, s. 245.
  24. Parkkari 1970, s. 249–268.
  25. Tuija Vanamo & Jouko Grönholm: Punaiset liput. SKP:n Turun piirijärjestön historiaa (SKP:n Turun piirijärjestö 1977), s. 40–41; Anthony F. Upton: Kommunismi Suomessa (Kirjayhtymä 1970), s. 77; Karvonen 1947, s. 109.
  26. Parkkari 1970, s. 288.
  27. Karvonen 1947, s. 100.
  28. Parkkari 1970, s. 146–147.
  29. Parkkari 1970, s. 150,162–163.
  30. Parkkari 1970, s. 152.
  31. Parkkari 1970, s. 152,162–163,167–169,257.
  32. Anna-Liisa Lehtoranta: Suomen Kommunistinen Nuorisoliitto 1925-1936 (Kansan Arkisto)
  33. Parkkari 1970, s. 229–230.
  34. Parkkari 1970, s. 153.
  35. Parkkari 1970, s. 154–156.
  36. Parkkari 1970, s. 165,172,184.
  37. Parkkari 1970, s. 154,167.
  38. a b Karvonen 1947, s. 101–103,108.
  39. Parkkari 1970, s. 160,166.
  40. a b c d e Parkkari 1970, s. 156–159.
  41. Parkkari 1970, s. 213–214.
  42. a b Karvonen 1947, s. 103–105.
  43. Parkkari 1970, s. 175–179.
  44. a b c Saarela 2008, s. 722–730.
  45. Parkkari 1970, s. 166,181.
  46. Parkkari 1970, s. 181–183.
  47. Parkkari 1970, s. 200–201.
  48. Parkkari 1970, s. 202.
  49. Parkkari 1970, s. 237.
  50. Karvonen 1947, s. 106–107.
  51. Parkkari 1970, s. 170.
  52. Karvonen 1947, s. 104–106.
  53. Parkkari 1970, s. 195.