Suomen Ammattijärjestö

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee alkuperäistä Suomen Ammattijärjestöä. Vuosina 1960–1969 toimineesta ammattijärjestöstä on erillinen artikkeli.

Suomen Ammattijärjestö (SAJ) oli vuosina 1907–1930 toiminut Suomen ensimmäinen ammatillinen keskusjärjestö.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ammattijärjestö perustettiin Tampereella 15.–17. huhtikuuta 1907 pidetyssä kokouksessa. Ammatillinen järjestäytyminen oli muutaman edellisen vuoden aikana lähtenyt nopeaan kasvuun ja keskusjärjestölle nähtiin tarvetta. Läsnä perustavassa kokouksessa oli 365 virallista delegaattia, jotka edustivat monenlaisia työväenyhdistyksiä tai tilapäisiä komiteoita.[1]

SAJ päätti toimia yhteistyössä Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueen kanssa luokkataistelulinjalta. Työnantajat perustivat maaliskuussa 1907 työläisten pyrkimyksille vastineeksi Suomen yleisen työnantajaliiton.[1]

SAJ:n jäsenmäärä nousi heti perustamisvuonna 25 000:een, mutta se laski seuraavina vuosina ja oli alimmillaan vain noin 16 000 vuonna 1910. Järjestäytymisaste teollisuudessa, kaupassa ja liikenteesä oli tuolloin vain noin 10–15 prosenttia. Vuonna 1909 SAJ liittyi Kansainväliseen ammattiyhdistysliittoon, johon yhteydet kuitenkin katkesivat 1914.

Sota-ajat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan aikana SAJ ei sitoutunut työrauhaan, mutta sen toimintamahdollisuudet olivat varsin rajoitetut eikä se kyennyt juuri vaikuttamaan harjoitettuun politiikkaan. Sodan loppuvaiheessa SAJ:n liittojen jäsenmäärä alkoi kuitenkin nousta ja se suorastaan räjähti Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917. Nopeinta järjestäytyminen oli maaseudun sekatyöläisten keskuudessa.

SAJ:n ylimääräisessä edustajakokouksessa marraskuussa päätettiin aloittaa yleislakko ja se alkoi 14. marraskuuta 1917. Lakon tavoitteena oli kahdeksan tunnin työpäivä sekä yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kunnallisvaaleissa. Eduskunta hyväksyi nämä vaatimukset 16. marraskuuta ja lakko loppui 18. marraskuuta, mutta lakon aikana sattuneet yhteenotot osaltaan kärjistivät Suomen sisäistä tilannetta.

Suomen sisällissotaan SAJ:n jäsenet ja aktiivit osallistuivat pääosin punaisten puolella. Tuhansia SAJ:n jäseniä kuoli taisteluissa tai sodan jälkeen valkoisen puolen koston ja vankileirien seurauksena. Monet pakenivat Venäjälle. Sodan päätyttyä valkoiset hajottivat kaikki ammatilliset järjestöt, mutta joulukuussa 1918 SAJ sai luvan jatkaa toimintaansa, joskin veturimiesten ja rautatieläisten ammattiliitot pysyivät kiellettyinä.

1920-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan jälkeen uudelleen rakennetussa SAJ:ssa saivat enemmistön kommunistit ja vasemmistososialistit. Näiden ja sosiaalidemokraattien puoluepoliittiset kiistat repivät keskusjärjestöä koko 1920-luvun. Keväällä 1920 SAJ oli perustamassa Suomen sosialistista työväenpuoluetta (SSTP). 1920-luvun alussa valtiovalta käytännössä tunnusti SAJ:n roolin työmarkkinaosapuolena, sillä se esimerkiksi sai joihinkin komiteoihin edustajansa.

Kansainvälinen suuntautuminen oli eräs SAJ:tä jakanut kysymys. Sosiaalidemokraatit olisivat halunneet järjestön liittyvän niin sanottuun Amsterdamin internationaaliin, ja asiasta järjestettiin jäsenäänestys 1921. Liittymistä kannatti 4 765 äänestäjää ja riippumattomana pysymistä 10 930. Sosiaalidemokraattien tullessa kukistetuiksi ehdotti vasemmisto puolestaan liittymistä Punaiseen ammattiyhdistysinternationaaliin (Profintern). Uudessa äänestyksessä näin päätettiinkin, äänin 12 215–5 957, mutta SAJ:n johto katsoi silti viisaammaksi olla toteuttamatta päätöstä, joka olisi luultavasti johtanut liiton hajoamiseen. Vasemmisto luopui Profintern-kannastaan vuonna 1926, jolloin tehtiin tilapäinen sopu ja puheenjohtajaksi valittiin sosiaalidemokraatti Matti Paasivuori ja sihteeriksi kommunisti Arvo Tuominen.

Riidat kärjistyivät, kun SAJ osallistui maaliskuussa 1928 neuvotteluihin niin sanotusta Kööpenhaminan sopimuksesta, jonka tarkoituksena oli syventää Suomen, Norjan ja Neuvostoliiton ammatillisten keskusjärjestön yhteistyötä. Sosiaalidemokraatit vastustivat sopimusta. Helmikuussa 1929 kaikki sosialidemokraatit Paasivuorta lukuun ottamatta erosivat SAJ:n toimeenpanevasta valiokunnasta. Myöhemmin samana vuonna SDP aloitti järjestelmällisen eroamisen SAJ:sta, ja perustettiin kilpaileva sosialidemokraattinen yhteiselin, Ammatillisten järjestöjen valtuuskunta. SAJ:n uudeksi puheenjohtajaksi valittiin kommunisti Iisak Heikka. Kommunistien jyrkentyneen linjan takana olivat Kominternin (ja Profinternin) niin sanotun kolmannen vaiheen kannanotot, joissa sosiaalidemokraatit tuomittiin sosiaalifasisteiksi. Uusi linja jakoi myös SAJ:n vasemmistoenemmistöä. SKP:n ulkopuolella toimineet sosialistit eivät halunneet karkottaa sosialidemokraatteja ay-liikkeestä, ja he ajautuivat konfliktiin kommunistien kanssa. SKP hyökkäsi voimakkaasti ”hoiperteluksi” kutsumaansa sovittelulinjaa vastaan ja alkoi erottaa sosialisteja johtopaikoilta. Joulukuussa 1929 sosialistit perustivat keskusjärjestökseen Suomen työväen vasemmistoryhmän, jota johti Eino Pekkala.[2]

Loppuvuodesta 1929 SAJ ryhtyi tukemaan poliittisten vankien nälkälakkoa mahdollisimman järein keinoin. Järjestö julisti yleislakon alkavaksi 16. marraskuuta, mutta päätös osoittautui epäonnistuneeksi. Vain noin 5 prosenttia työläisistä noudatti lakkokehotusta. Sosiaalidemokraattisten johtamat liitot kieltäytyivät lakosta kokonaan. Sosiaalidemokraattiset ammattiliitot alkoivat tämän jälkeen erota SAJ:sta yksi toisensa jälkeen ja SAJ jäi keväällä 1930 kommunistien ja näiden liittolaisten haltuun. Järjestö joutui myös nousevan Lapuan liikkeen vaatimusten johdosta entistä enemmän viranomaisten silmätikuksi.

Lakkauttaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SAJ:n ja sen jäsenjärjestöjen toiminta kiellettiin 6. heinäkuuta 1930 Lapuan liikkeen talonpoikaismarssin aattona. 30. syyskuuta 1930 sisäasiainministeriö päätti lakkauttaa kaikki SAJ:hin ja sen jäsenliittoihin kuuluneet järjestöt. Oikeudessa asiasta taisteltiin vuosina 1931–1933.[3] Kommunistit perustivat tämän jälkeen pieneksi jääneen salaisen Punaisen ammattijärjestön. Sosiaalidemokraatit ja vasemmistososialistit puolestaan perustivat lokakuussa Suomen ammattiyhdistysten keskusliiton (SAK).

SAJ:n jäsenmäärä kehittyi 1920-luvulla epätasaisesti ja sitä verotti mm. keskinäinen riitely. Vuoteen 1928 mennessä se kuitenkin oli noussut 90 000:een, osin teollisuuden kasvun seurauksena.

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naisten osuus SAJ:n jäsenistöstä oli perustettaessa 8,1 prosenttia ja vuonna 1928 korkeimmillaan 22,3 prosenttia.[4]

Puheenjohtajat[4][5]
Eero Haapalainen 1907–1911
Matti Paasivuori 1911–1912
Oskari Tokoi 1912–1918
Johan Lumivuokko 1917–1918
Matti Paasivuori 1918–1920
Matti Väisänen 1920–1923
Edvard Huttunen 1923–1925
Erkki Härmä 1926
Matti Paasivuori 1926–1929
Edvard Jokela (vt.) 1926–1927
Iisakki Heikka 1929–1930
Yrjö Murto 1930[3]
Sihteerit[4][5]
Kaarlo Vartiainen 1907–1914
Artturi Aalto 1915
Aatu Halme 1916–1917
Väinö Jokinen 1918
Aatu Halme 1918–1919
Svante Lehtonen 1919–1920
E. K. Louhikko 1920
Kalle Lappalainen 1920
August Angervo 1920–1921
Emil Arvid Metsäranta 1921–1924
E. K. Louhikko 1925–1926
J. E. Savenius 1926
Arvo Tuominen 1926–1928
Frans Hiillos 1928–1929
Matti Väisänen 1929–1930
Jäsenmäärän kehitys[1]
1907 25 197 1915 31 134 1923 48 146
1908 40 009 1916 39 814 1924 47 312
1909 19 928 1917 160 695 1925 50 472
1910 15 995 1918 (-) 1926 62 058
1911 19 640 1919 40 677 1927 75 846
1912 20 989 1920 59 470 1928 90 231
1913 28 031 1921 48 589 1929 70 435
1914 30 871 1922 48 176 6/1930 36 767

Jäsenliitot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

(suluissa jäsenvuodet)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Tapio Bergholm: SAK:n vuosisata (SAK 2001).
  2. Jorma Virtanen: Suomen ammattijärjestö poliittisen työväenliikkeen eri suuntausten toimintakenttänä 1928–1930. Sarja F: 1. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1983. ISBN 951-642-307-8 / ISSN 0359-0593.
  3. a b Jorma Virtanen: Suomen ammattijärjestö poliittisen työväenliikkeen eri suuntausten toimintakenttänä 1928–1930, s. 31. Sarja F: 1. Turun yliopiston poliittisen historian laitos, 1983. ISBN 951-642-307-8 / ISSN 0359-0593.
  4. a b c Marjaana Valkonen: Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö SAk r.y. 1907–87, s. 67–69. SAK, 1989. ISBN 951-714-136-x.
  5. a b SAK:n puheenjohtajat, varapuheenjohtajat ja sihteerit (SAK)