Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) oli vuosina 1930–1969 toiminut ammatillinen keskusjärjestö, nykyisin toimivan Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön edeltäjä. Keskusliiton edeltäjä oli vuosina 1907–1930 toiminut Suomen Ammattijärjestö (SAJ).

Perustaminen ja sotaa edeltävät vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SAK perustettiin 19.–20. lokakuuta 1930 Helsingissä pidetyssä kokouksessa. Perustamista edelsi vanhan ammattijärjestön hajoaminen loppuvuodesta 1929, kun sosialidemokraatit lähtivät kommunistien hallitsemasta liitosta. SAJ:sta eronneet perustivat syyskuussa 1929 Ammatillisten järjestöjen valtuuskunnan.[1] Kyseisten sosialidemokraattien lisäksi SAK:hon meni mukaan joitakin kommunisteista irtautuneita sosialisteja. Ammatillisten järjestöjen valtuuskunnan ja Suomen sosialististen työväenyhdistysten keskuskomitean välinen yhteistyösopimus allekirjoitettiin heinäkuussa 1930.[2] Uusi järjestö liittyi heti Kansainväliseen ammattiyhdistysliittoon eli niin sanottuun Amsterdamin internationaaliin. Perustettaessa SAK:hon kuului seitsemän ammattiliitoa. Vuoden 1930 lopussa siihen kuului noin 15 000 jäsentä.[3]

SAJ:n lakkauttaminen oli merkinnyt monin paikoin ja varsinkin suurteollisuudessa ammattiyhdistystoiminnan loppua vuosiksi. Lamakausi ja suurtyöttömyys vaikeuttivat myös ammattiyhdistystoimintaa. Ammattiliittoon liittyminen saattoi noina vuosina helposti johtaa työpaikan menetykseen. Suomen työnantajain keskusliitto (STK) piti kortistoa lakkoihin osallistuvista työntekijöistä joita kehotettiin olemaan palkkaamatta.

Vuoden 1934 loppuun mennessä SAK:n jäsenmäärä oli kasvanut 27 000:een ja jäsenliittojen määrä kuuteentoista. Kommunistien omaksuttua Kominternin päätösten mukaisesti uuden kansanrintamataktiikan 1930-luvun puolivälissä he alkoivat myös osallistua SAK:n toimintaan ja jäsenmäärä kasvoi tämänkin ansiosta 70 000:een vuonna 1938.[3] 1930-luvun alkupuolella kommunistit ylläpitivät salaista Suomen Punaista Ammattijärjestöä (SPA), jonka jäsenmäärä ja vaikutusvalta jäivät vähäisiksi.

Talvisodasta vakautusvuosiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana SAK:n ja STK:n edustajat tekivät kansallisen yhteisymmärryksen lujittamiseksi yhteisen julistuksen, ns. tammikuun kihlauksen, jossa todettiin että ne vastaisuudessa neuvottelisivat keskenään ja työnantajapuoli tunnusti periaatteellisesti työntekijöiden järjestäytymisoikeuden.

Talvisodan jälkeisenä välirauhan kautena 1940–1941 SAK:n jäsenmäärä kasvoi voimakkaasti. Jatkosodan sytyttyä SAK osallistui erilaisiin säännöstelyelimiin ja tuki sotaponnisteluja. Lokakuussa 1943 SAK:n edustajakokous kuitenkin otti kantaa erillisrauhan solmimisen puolesta ja pyrki painostamaan varsinkin SDP:n eduskuntaryhmää rauhanteon jouduttamiseksi.

Jatkosodan päättyessä SAK:ssa oli 106 000 jäsentä, mutta jäsenmäärä lähti jälleen nopeaan kasvuun niin että se vuoden 1945 lopussa oli lähes 300 000. Ensimmäinen keskusjärjestöjen välinen sopimus saatiin aikaiseksi 1944. Samanaikaisesti kommunistien toiminnan laillistaminen kiristi järjestön sisäisiä suhteita kommunistein ja sosiaalidemokraattien välillä. Järjestön yhtenäisyyden säilyttämiseksi SAK:n sosiaalidemokraattinen johto sopi keväällä SKP:n ammatillisen jaoston kanssa yhteistyön periaatteista keväällä 1945 ja solmi suhteet Neuvostoliiton ay-liikkeen kanssa.

Sodan jälkeisinä vuosina sosiaalidemokraattien ja kommunistien valtataistelu SAK:ssa oli kuitenkin kiivasta. SAK:n ylimääräisen edustajakokouksen vaaleissa keväällä 1946 kommunistit saivat enemmistön, mutta SAK:n sosiaalidemokraattinen johto peruutti edustajakokouksen vedoten vaaleissa tapahtuneisiin rikkeisiin. Seuraavana vuonna pidettyyn sääntömääräiseen edustajakokoukseen sosiaalidemokraatit onnistuivat saamaan enemmistön.

SAK:n sisäiset kiistat kärjistyivät jälleen syksyllä 1948 Arabian posliinitehtaan lakon ja seuraavan vuoden muiden kommunistijohtoisten työtaistelujen seurauksena. Seitsemän jäsenliittoa erotettiin keskusjärjestöstä järjestön päätösten rikkomisesta syytettynä. Viisi liittoa hyväksyttiin uudestaan jäseniksi niiden luvattua noudattaa jatkossa järjestöpäätöksiä, mutta kuljetustyöntekijäin liitto sekä metsä- ja uittotyöväen liitto jäivät SAK:n ulkopuolelle.

Vuoden 1951 edustajakokouksessa SAK:n valtaa jäsenliittoihin nähden kasvatettiin ja jäsenjärjestöjä kiellettiin lakkoilemasta ilman keskusliiton lupaa. Yhteiskunnallisena taustana päätökselle oli myös vuosina 1941–1955 voimassa ollut hinta- ja palkkasääntely, johon SAK:n johto oli sitoutunut. SAK:n jäsenmäärä kuitenkin laski vuoden 1947 340 000 jäsenestä noin sadallatuhannella vuoteen 1953 mennessä.

Yleislakko 1956 ja järjestön hajoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hinta- ja palkkasäännöstelyn loputtua vuoden 1956 alussa, inflaatio lähti nousuun ja alkoi syödä reaalipalkkoja. SAK vaati alkuun hintojen alennuksia hintasääntelyn uudistamisen kautta, mutta siirtyi sitten vaatimaan tuntipalkkoihin 12 markan erilliskorotusta reaalipalkkojen turvaamiseksi. STK:n kieltäydyttyä, yleislakko alkoi 1. maaliskuuta 1956 ja siihen osallistui 450 000 työntekijää, vaikka SAK:n tuolloinen jäsenmäärä oli vain 270 000. Yleislakko päättyi 20. maaliskuuta STK:n taivuttua 12 markan yleiskorotukseen. Valtion verojen ja maksujen korotukset sekä kasvanut inflaatio veivät kuitenkin pian lakolla saavutetut palkankorotukset.

Yleislakko syvensi entisestään sosiaalidemokraattien keskinäisiä kiistoja, jotka alkoivat hajottaa myös SAK:n rivejä. Oikeistososiaalidemokraatit jotka olivat vastustaneet yleislakkoa, alkoivat erota SAK:sta, jonka johto oli sosiaalidemokraattien vasemmistosiiven ja sittemmin TPSL:n, käsissä. Neljä jäsenliittoa erosi SAK:sta 1957 ja seuraavana vuonna eroamiset jatkuivat. Eronneet liitot perustivat keskusjärjestökseen aluksi Ammattiliittojen yhteistyöjärjestön, ja 1960 uuden Suomen Ammattijärjestön (SAJ). Vuosina 1960–1962 SAK menetti 12 jäsenliittoa, ja jäljelle jääneet menettivät jäseniä SAJ:n rinnakkaisliitoille.

Vain osa eronneista liitoista liittyi SAJ:n jäseniksi ja SAK säilytti asemansa maan suurimpana ammatillisena keskusjärjestönä. Vuonna 1966 SAK:ssa oli 25 jäsenliittoa ja 260 000 jäsentä, SAJ:ssä 18 liittoa ja 107 000 jäsentä. Keskusjärjestöjen ulkopuolelle jääneissä kolmessa liitossa oli tuolloin 94 000 jäsentä.

Ammattiyhdistysliikkeen eheytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvottelut keskusjärjestöjen yhdistämisestä aloitettiin 1964. SDP:n puheenjohtajaksi 1963 valittu Rafael Paasio oli reivannut puolueen linjaa "pari piirua vasemmalle" ja TPSL:n jäsenet alkoivat palata SDP:hen. Myös Aarne Saarisen nousu SKP:n puheenjohtajaksi varmisti SKP:n enemmistön tuen eheytykselle, jonka vastaan hangoitteljoiksi jäivät lähinnä SKP:n vähemmistösiipi, kutistuva TPSL ja eräät SAJ:n johtopaikoista kiinni pitäneet oikeistososiaalidemokraatit.

Professori Heikki Wariksen johdolla toiminut ammattiyhdistysliikkeen eheytysneuvosto esitti 22. maaliskuuta 1966 toisen julkilausumansa, jossa ehdotettiin SAK:n ja SAJ:n sekä näiden ulkopuolella olevien liittojen yhtymistä uudeksi keskusjärjestöksi.[4] Vuoden 1966 edustajakokouksessa johtopaikat jaettiin SDP:n ja SKP:n yhteistyöllä ja puheenjohtajaksi nousi sosiaalidemokraatti Niilo Hämäläinen ja toiseksi puheenjohtajaksi kommunisti Arvo Hautala. Jäsenliittojen itsenäisyyttä lisättiin ja työvaliokunnassa kommunistien osuus kasvoi vastaamaan osapuilleen heidän kannatustaan järjestössä. TPSL:n vahva rooli SAK:ssa puolestaan mureni.

Ammattiyhdistysliikkeen eheytys saatiin lopulta päätökseen 17.–18. kesäkuuta 1969 pidetyssä SAK:n ylimääräisessä edustajakokouksessa josta samalla tuli uuden keskusjärjestön, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestön, perustamiskokous. Vanhan SAK:n toiminta loppui uuden perustamiseen. Rinnakkaisliittojen yhdistäminen tapahtui kuitenkin yksitellen, ja osa fuusioista toteutui vasta vuosia keskustason eheytymisen jälkeen.

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puheenjohtajat
Edvard Huttunen 1930–1937
Eero A. Wuori 1937–1945
Erkki Härmä 1945–1946
Emil Huunonen 1946–1949
Aku Sumu 1949–1954
Eero Antikainen 1954–1958
Reino Heinonen 1959–1960
Vihtori Rantanen 1960–1966
Niilo Hämäläinen 1966–1969
II puheenjohtajat
Väinö Tattari 1946–1949
Eero Antikainen 1949–1954
Vihtori Rantanen 1954–1960
Viljo Kuukkanen 1961–1966
Arvo Hautala 1966–1969

Jäsenliitot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suluissa jäsenvuodet[5]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Työväenliikkeen tietokirja (Tammi 1974), s. 87–88.
  2. ↑ Niilo Wälläri: Antoisia vuosia (Weilin+Göös 1967), s. 69–70.
  3. ↑ a b Tapio Bergholm: SAK:n vuosisata (SAK 2001), s. 24–25.
  4. ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 32-33. Otava, 1966.
  5. ↑ SAK:n vuosikirjat 1931-1969 (Arkistoitu – Internet Archive) (Työväen Arkisto)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_Ammattiyhdistysten_Keskusliitto&oldid=22078554”