Kansanrintama Suomessa

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Käsite kansanrintama on ollut maailmalla käytössä 1930-luvulta alkaen kuvaamassa keskustalaisten ja vasemmistolaisten puolueiden yhteistyötä oikeistoa, erityisesti äärioikeistoa, vastaan. Suomen politiikassa käsitettä on käytetty vaihtelevassa määrin toisen maailmansodan jälkeisenä aikana.

On esitetty eriäviä mielipiteitä siitä, mitä Suomen hallituksia voidaan kutsua kansanrintamiksi. Mikäli kansanrintamaksi katsotaan jokainen sellainen hallitus, johon osallistuvat kaikki vasemmistopuolueet sekä puolueita keskustasta, niin Suomessa ovat hallinneet kansanrintamahallitukset vuosina 1944–48, 1966–71 ja 1975–82. Toisaalta voidaan myös väittää, että jos kansanrintaman tarkoitus on keskustan ja vasemmiston yhteistyöhön nojaten torjua oikeiston aiheuttama uhka demokraattiselle oikeusvaltiolle, niin yhtäkään Suomen sotienjälkeisen ajan hallituksista ei voida kutsua kansanrintamaksi sanan alkuperäisessä merkityksessä.lähde?

Suomen kansanrintama[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa on ollut yksi selvästi kansanrintamaksi kutsuttu hallitus oli 27. toukokuuta 1966 – 22. maaliskuuta 1968 välillä vallassa ollut Rafael Paasion I hallitus, jonka muodostivat Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, Keskustapuolue, Suomen Kansan Demokraattinen Liitto ja Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattinen Liitto. Tuolloinkin hallituksesta "kansanrintama"-nimitystä käytti lähinnä äärivasemmisto. Sen sijaan sosiaalidemokraatit halusivat puhua "laajapohjaisesta yhteistyöhallituksesta". Olihan hallituspohjalla peräti 152 kansanedustajaa.[1]

Myös Koiviston I hallitusta äärivasemmisto kutsui kansanrintamaksi, olihan hallituspohja sama kuin Paasion hallituksessakin. Tosin nyt myös Ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja oli tullut mukaan hallitukseen. Kansanrintamasuuntaus ei saanut kannatusta vuoden 1970 eduskuntavaaleissa. Vasemmisto, pääasiassa SKDL, menetti yli 150 000 ääntä ja TPSL katosi kokonaan eduskunnasta. Samoin Keskustapuolue kärsi kovan tappion, mutta Kansallinen Kokoomus ja Suomen Maaseudun Puolue menestyivät erittäin hyvin. Tasavallan presidentti Urho Kekkonen halusi eroon kansanrintamasuuntauksesta ja hän nimittikin Auran virkamieshallituksen, joka toimi 14. toukokuuta 1970 - 15. heinäkuuta 1970. Silti päätettiin kokeilla kansanrintamaa vielä kerran ja Keskusta, SDP, LKP, RKP ja SKDL muodosti Karjalaisen II hallituksen, joka toimi 15. heinäkuuta 1970 - 29. lokakuuta 1971. 142 edustajan turvin erittäin eripurainen hallitus pysyi pystyssä, mutta jo maaliskuussa 1971 SKDL jätti hallituksen. [1]

Kansanrintamasuuntaus kesti vuodet 1966-1971. Oikeastaan tarkkaan ottaen vain SDP:n, Keskustapuolueen, SKDL:n ja TPSL:n muodostama Paasion I hallitus oli kansanrintama, mutta vasemmisto halusi käyttää nimitystä myös muista hallituksista, joissa olivat jo mukana myös RKP ja/tai LKP. SKDL oli Maalaisliiton,SDP:n, RKP:n ja/tai Kansallisen Edistyspuolueen kanssa hallituksessa Paasikiven II hallituksessa ja III hallituksessa sekä Pekkalan I hallituksessa vuosina 1944–1948, mutta tuolloin kyseisiä hallituksia ei kutsuttu kansanrintamiksi. Samoin SKDL oli mukana Miettusen II hallituksessa 30. marraskuuta 1975 – 29. syyskuuta 1976, Sorsan II hallituksessa 15. toukokuuta 1977 – 26. toukokuuta 1979, Koiviston II hallituksessa 26. toukokuuta 1979 - 19. helmikuuta 1982 ja Sorsan III hallituksessa 19. helmikuuta – joulukuu 1982 SDP:n, Keskustapuolueen, RKP:n ja/tai LKP:n kanssa, muttei näitäkään hallituksia tuolloin kutsuttu kansanrintamiksi.

Suomessa yleisesti on käytetty SDP:n ja Maalaisliiton/Keskustan muodostamista hallituksista nimitystä punamultahallitus, joka koetaan neutraaliksi nimitykseksi. Jos nykyään SDP, Keskusta, Vasemmistoliitto ja ehkä RKP muodostaisivat hallituksen olisi hallitus tavallaan kansanrintama, mutta kansanrintama-nimitystä on Suomessa käytetty vain vasemmistoradikalismin nousuaikoihin 1960-luvun lopulla.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Osmo Jussila, Seppo Hentilä, Jukka Nevakivi: Suomen poliittinen historia 1809-2006 (WSOY), s. 291-296.