Tämä on lupaava artikkeli.

Aarne Orjatsalo

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Aarne Orjatsalo
Aarne Orjatsalo 1910-luvulla.
Aarne Orjatsalo 1910-luvulla.
Henkilötiedot
Syntynyt13. lokakuuta 1883
Simo, Suomen suuriruhtinaskunta
Kuollut1. tammikuuta 1941 (57 vuotta)
New York, Yhdysvallat
Ammatti näyttelijä, toimittaja, kirjailija

Aarne Alarik Orjatsalo (vuoteen 1906 Riddelin, nimellä Alaric Arnee Englannissa ja Yhdysvalloissa, 13. lokakuuta 1883 Simo – 1. tammikuuta 1941 New York) oli suomalainen näyttelijä, teatterinjohtaja ja -ohjaaja, seikkailija ja kirjailija. Häntä pidetään yleisesti 1900-luvun alkuvuosien parhaana suomalaisena näyttelijänä, ja hän oli kiinnitettynä Kansallisteatteriin, Tampereen Teatteriin ja Tampereen Työväen Teatteriin. Elokuvarooleja hän ei tehnyt.[1]

Merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orjatsalo liittyi Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen jo sen perustamisvuonna 1903 ja osallistui myöhemmin Suomen sisällissotaan punaisten riveissä, minkä vuoksi hän joutui sodan päätyttyä lähtemään maanpakoon. Vuosina 1918–1919 Orjatsalo oli Vienan Karjalassa upseerina brittien kokoamassa Muurmannin legioonassa ja muutti myöhemmin Englannin kautta Yhdysvaltoihin. Punaisten joukkoarmahdus mahdollisti Orjatsalon paluun Suomeen 1920-luvun lopussa, mutta samaan aikaan nousseen oikeistoradikalismin vuoksi hän joutui nopeasti muuttamaan takaisin Yhdysvaltoihin, missä hän vietti viimeiset elinvuotensa.

Orjatsalo oli lähes kaksi metriä pitkä komea mies, joka oli näyttelijänlahjojensa lisäksi tunnettu muun muassa naisseikkailuistaan. Hän oli naimisissa neljä kertaa. Orjatsalon laajaan ystäväpiiriin kuului suuri joukko teatterialan väkeä ja muita taiteilijoita sekä aikakauden merkittäviä työväenliikkeen aktiiveja ja vasemmistopoliitikkoja. Sisällissodan aikaisten tapahtumien johdosta Orjatsalo oli kuitenkin porvarillisten piirien vihaama, eivätkä myöskään äärivasemmistolaiset suhtautuneet häneen enää suopeasti hänen Muurmannin legioonaan kuulumisensa jälkeen. Hän herätti usein ristiriitoja myös työtovereissaan, mutta oli silti kollegoidensa arvostama ja kunnioittama. Esimerkiksi Tauno Palo kuvasi Orjatsaloa voimakkaaksi taiteilijapersoonaksi, jossa häntä viehätti erityisesti Orjatsalosta huokunut inhimillinen lämpö.[2]

Vaikka suomalainen teatterihistoria pitää Orjatsaloa oman aikakautensa merkittävimpiin kuuluvana näyttelijänä, hänen elämäänsä ei ole tutkittu kovinkaan tarkkaan, eikä hänestä esimerkiksi ole kirjoitettu elämäkertaa.[3] Muistelmansa hän laati jo 1920-luvun alussa, mutta käsikirjoitus on kadonnut. Anja Vammelvuo kirjoitti Orjatsalosta 1970-luvun puolivälissä näytelmän Tulee aika toinenkin, jonka ensi-ilta oli vuonna 1982 Turun kaupunginteatterissa. Orjatsalon pojanpojan Jotaarkka Pennasen ohjaaman näytelmän pääosassa oli Hannu Lauri.[4]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aarne Orjatsalo syntyi virkamiesperheeseen Lapin Simossa vuonna 1883. Hänen isänsä suku oli kotoisin Satakunnan Hämeenkyröstä. Orjatsalon vanhemmat olivat ylimetsänhoitaja Karl Alaric Riddelin (1858–1934) ja Anna Aline Braxén (1859–1942). Riddelinin perhe oli suhteellisen varakas, suvun miehet olivat perinteisesti opiskelleet yliopistossa jo 1700-luvulta lähtien. Aarne Orjatsalon sukulaisia oli muun muassa suomalaisuusmies Agathon Meurman, joka oli hänen isänsä eno.[5]

Orjatsalo halusi jo nuorena yliopiston sijasta kulttuurin ja näyttämöelämän pariin, mikä aiheutti huonot välit isän kanssa. Äitinsä puolelta Orjatsalo oli taiteilijasukua, hänen isoäitinsä Olivia Braxénin veli oli Suomalaisen Teatterin vuonna 1879 kuollut näyttelijä Arthur Lundahl ja sisaruksissa oli myös muita näyttelijöitä.[5] Varhaislapsuutensa Orjatsalo vietti Kainuussa Paltaniemen kylässä[6] ja kävi alkeiskoulua Kajaanissa sekä myöhemmin oppikoulua seitsemännelle luokalle saakka Vaasassa, Tampereella ja Helsingissä.[1] Kouluaikoinaan hän asui muun muassa enonsa Hjalmar Braxénin luona, joka tunnettiin saarnamiehenä ja yhtenä Suomen vapaakirkollisen liikkeen johtohahmoista.[5] Näyttelijä Kaarlo Braxén oli Orjatsalon serkku.[1]

Näyttelijäksi Kansallisteatteriin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1901 Orjatsalo lopetti keskikoulun ja liittyi näyttelijäksi Viipurin Suomalaiseen Maaseututeatteriin. Vielä samana vuonna hän vaihtoi Helsingin Suomalaiseen Teatteriin,[5] jonne hänet kiinnitti teatteria vuonna 1872 perustamassa ollut Kaarlo Bergbom.[7] Orjatsalo myös ryhtyi käymään Suomalaisen teatterin teatterikoulua, opettajinaan Hemmo Kallio ja Adolf Lindfors.[1] Keväällä 1902 teatteri muutti nimensä Suomen Kansallisteatteriksi, ja samalla valmistui myös uusi teatteritalo, jonka vihkiäisnäytelmässä Pohjolan häät Orjatsalo esitti näkyvässä roolissa Lemminkäistä. Vuotta myöhemmin hän sai ylistystä roolisuorituksestaan Siunauksen toivo -näytelmässä ja oli jo 20-vuotiaana onnistunut kohoamaan tavallisten rivinäyttelijöiden yläpuolelle.[5]

Orjatsalo esiintyi Kansallisteatterissa vuoteen 1904, jolloin hän joutui eroamaan epäiltynä näyttelijätoverinsa turkin varastamisesta. Todellisena syynä oli kuitenkin todennäköisemmin Orjatsalon poliittinen aktivismi, sillä hän oli liittynyt sosiaalidemokraattiseen puolueeseen vuoden 1903 Forssan puoluekokouksen yhteydessä.[5] Jotaarkka Pennanen on arvellut hänen kiinnostuksensa sosialismia kohtaan heränneen enonsa Hjalmar Braxénin kanssa käydyistä keskusteluista. Braxén oli nuoruudessaan kulkenut Aurora Karamzinin kanssa Helsingin köyhälistön asuinkortteleissa. Orjatsalon tiedetään jo aivan vuosisadan alkuvuosina tutustuneen muun muassa sosiaalidemokratian johtaviin teoreetikkoihin lukeutuneen Karl Kautskyn ajatuksiin. Myös tolstoilaisena tunnetulla Arvid Järnefeltillä oli suuri vaikutus Orjatsaloon.[8]

Tampereen Teatterissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisteatterin jälkeen Orjatsalo oli vuodet 1904–1906 kiinnitettynä Tampereen Teatteriin. Hänen merkittävimpiin rooleihinsa kuuluivat nimiosat Shakespearen näytelmissä Otello ja Hamlet, joista hän sai kiitosta arvostelijoilta. Ainoastaan kokoomuslainen Aamulehti suhtautui Orjatsalon roolisuorituksiin hieman varautuneemmin, vaikkei kiistänytkään hänen näyttelijäntaitojaan. Orjatsalo kohosi kevätkaudella 1906 myös Tampereen Teatterin johtajaksi, mutta joutui eroamaan nopeasti, kun suhde näyttelijäharjoittelija Ain’Elisabet Pennaseen paljastui.[9] Myöhemmin Orjatsalo oli nimiroolissa muun muassa toukokuussa 1910 ensi-iltaan tulleessa Arvid Järnefeltin näytelmässä Titus, johon hänet valittiin juuri kirjailijan omasta pyynnöstä.[9] Yleisömenestykseksi muodostuneen näytelmän musiikin sävelsi Armas Järnefelt ja orkesteria johti Robert Kajanus.[7] Samoihin aikoihin Orjatsalo vaihtoi sukunimensä Riddelin myöhemmin tunnetuksi tulleeseen muotoonsa. Sen taustalla oli hänen suomenmielisen isänsä vuonna 1906 tekemä nimenmuutos Ritarsaloksi. Orjatsalo näki siinä poliittista symboliikkaa ja päätti suomentaa oman nimensä paremmin työväenaatteeseen sopivaksi.[5]

Tampereen Työväen Teatterissa ja vapaana näyttelijänä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Erottuaan Tampereen Teatterin näyttelijäkunnasta vuonna 1910 Orjatsalo siirtyi pariksi vuodeksi Tampereen Työväen Teatteriin johtaja Tilda Vuoren houkuttelemana. Vuosina 1912–1913 hän esiintyi jälleen Kansallisteatterissa, mutta tällä kertaa vierailijana, koska johtokunta ei suostunut palkkaamaan Orjatsaloa vakituiseksi näyttelijäksi. Hän oli myös vierailijana Kansan Näyttämöllä 1912 ja 1914[1], järjesti ympäri Suomea suuntautuneita omia teatterikiertueita ja teki valtiolta saamiensa apurahojen turvin opintomatkoja eri puolille Eurooppaa. Vuonna 1913 Orjatsalo esitti kiertueella hyvän ystävänsä Eino Leinon unohduksiin jäänyttä näytelmää Carinus, jonka tämä oli kirjoittanut unkarilaisen kirjailijan Mór Jókain samannimisen novellin mukaan.[10]

Tampereen Työväen Teatteriin Orjatsalo palasi seitsemän vuoden tauon jälkeen syksyllä 1917, jolloin hän aloitti sen uutena johtajana. Taustalla oli ilmeisesti Kansallisteatterin johtajan Jalmari Lahdensuon siirtyminen Tampereen Teatteriin; Orjatsalo koki tämän kohdelleen itseään pääkaupungissa epäoikeudenmukaisesti ja halusi päästä Tampereelle johtamaan kilpailevaa teatteria. Työväen Teatterin syyskausi muodostuikin menestykseksi, ja Orjatsalo esitti itse päärooleja muun muassa Hamletissa ja Gogolin Reviisorissa. Tammikuussa 1918 hän ehti vielä esiintymään Edmund Keanin nimiroolissa näytelmän ensi-illassa, kunnes teatteri sisällissodan syttymisen vuoksi suljettiin.[11]

Näyttelijän työnsä ohella Orjatsalo oli ennen sisällissotaa kirjoittanut useisiin työväenlehtiin, esimerkiksi Kansan Lehteen ja Työmieheen, sekä toimittanut Forssassa ilmestynyttä Yhdenvertaisuus-nimistä sanomalehteä vuosina 1906–1907.[12] Hän käänsi myös suomeksi lukuisten kirjailijoiden, kuten Leo Tolstoin ja Alexandre Dumas’n näytelmiä.[7]

Sisällissodan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Orjatsalo ehti vielä ennen sisällissodan syttymistä olla mukana perustamassa Työväen Näyttämöiden Liittoa joulukuussa 1917. Hän toimi myös sen ensimmäisenä puheenjohtajana. Tampereen punakaartiin Orjatsalo liittyi heti sisällissodan sytyttyä tammikuussa 1918. Väinö Tannerin ja Hannes Ryömän myöhemmän todistuksen mukaan hän palveli punakaartissa ainoastaan lääkintäosastossa, ja lisäksi Orjatsalo toimi vallankumouskomitean propagandapuhujana. Hän piti puheita ja lausui runoja ainakin Tampereella, Helsingissä ja Viipurissa järjestetyissä tapahtumissa. Orjatsalo oli jo ennen sotaa vieraillut puhujana useissa SDP:n tilaisuuksissa. Hänen sisällissodan aikaisten puheidensa on arveltu olleen Oskari Tokoin kirjoittamia, koska ne noudattivat hänen poliittisia linjauksiaan. Esimerkiksi 29. maaliskuuta Orjatsalo piti Kansallisteatterissa voimakkaasti Saksan vastaisen puheen, jonka katsottiin pohjustaneen Tokoin suunnitelmia asettua ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltojen puolelle.[8] Orjatsalo kertoi myös sisällissodan aikana käyneensä huhtikuun alussa 1918 neuvottelemassa Moskovassa yhdessä Tokoin ja siskonmiehensä K. E. Primus-Nymanin kanssa.[12]

Joidenkin väitteiden mukaan Orjatsalo olisi Tampereen taistelun aikana murtautunut valkoisten kaupungin ympärille muodostaman saartorenkaan läpi ja johtanut ”Orjatsalon joukoksi” kutsuttua ryhmää. Pakomatkalla hänen on myös väitetty murhanneen kaksi maanviljelijää Hämeenkyrössä, mutta Etsivä keskuspoliisi ei kuitenkaan sitkeistä tutkimuksistaan huolimatta löytänyt tapauksesta mitään todisteita. Orjatsalo ei todennäköisesti edes murtautunut saartorenkaan läpi vaan poistui Tampereelta jo ennen kuin valkoiset onnistuivat sen kokonaan saartamaan. Punaisia murtautui ulos Tampereelta 5. huhtikuuta, mutta samana päivänä hän oli todistettavasti pitänyt puheen Viipurissa. Orjatsalon pakomatkasta on esitetty lukuisia silminnäkijähavaintoja, mutta ne eivät kuitenkaan ole luotettavia. Eräs tällainen esiintyy muun muassa Panu Rajalan vuonna 1991 ilmestyneessä Tampereen Työväen Teatterin historiikissa, jossa kerrottu tarina puolestaan pohjautuu neljäkymmentä vuotta aikaisemmin kirjattuun muisteloon.[12]

Muurmannin legioonassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muurmannin legioonan upseereita: Aarne Orjatsalo (vas.), Jalmar Lehtimäki, Richard S. P. Burton ja Oskari Tokoi.

Orjatsalo sai sodan loppuvaiheissa valkoisilta kuolemantuomion ja pakeni Suomesta aluksi Pietariin ja tapasi myöhemmin Moskovassa Otto Wille Kuusisen, jonka kehotuksesta hän hakeutui brittien muodostamaan Muurmannin legioonaan. Se oli lähinnä rajan yli paenneista punakaartilaisista muodostettu yksikkö, joka vuosina 1918–1919 taisteli Petsamossa ja Itä-Karjalassa saksalaisia sekä niin sanottuja Vienan retkiä tehneitä suomalaisia vastaan. Orjatsalo ei aluksi liittynyt sen suomalaiseen osastoon, vaan pääsi kielitaitoisena suoraan päällystön alaisuuteen.[8] Hän sai brittikenraali Frederick Cuthbert Poolelta luutnantin[1] arvon ja uuden nimen Alaric Arnee, jota hän myöhemmin käytti myös Englannissa ja Pohjois-Amerikassa.[13] Elokuun 2. päivänä Orjatsalo oli mukana ranskalaisten ja brittien tekemässä Arkangelin valtauksessa, joka Oskari Tokoin mukaan suoritettiin ”laukaustakaan ampumatta”. Orjatsalon osallistuminen operaatioon tarkoitti myös sitä, että hän samalla taisteli bolševikkeja vastaan.[8]

Arkangelin valtauksen jälkeen Orjatsalo kokosi läheiseen Solombolan kylään 75 miehen vahvuisen suomalaisosaston, josta syksyllä 1918 muodostettiin Muurmannin legioonan 7. komppania. Se oli legioonan parhaiten koulutettuja osastoja, mutta Orjatsalo joutui kuitenkin nopeasti luopumaan sen päällikkyydestä, koska hän ei ilmeisesti tullut toimeen miestensä kanssa. Tämän jälkeen hän toimi legioonassa lähinnä neuvottelijan tehtävissä, missä Orjatsaloa auttoivat hänen näyttelijänlahjansa ja kielitaitonsa.[13] Vaikka Muurmannin legioonan suomalaiset taistelivat bolševikkien sijasta vain saksalaisia ja suomalaisia valkoisia vastaan, osa Suomen punaisista piti heitä pettureina. Legioonan suomalaisupseerit vastasivat tähän elokuussa 1918 painattamalla julistuksella, jossa kehotettiin Suomen työläisiä pysymään erossa Venäjän sisäisesta taistelusta ja karkottamaan maassa olleet saksalaisjoukot. Julistuksen olivat Orjatsalon ja Tokoin lisäksi allekirjoittaneet Emil Elo, Kalle Hämäläinen ja Vilho Halme. Kun Suomen Kommunistinen Puolue samaan aikaan perustettiin Moskovassa, Orjatsalo pitäytyi sosiaalidemokraattisella linjalla ja sai todennäköisesti tämän vuoksi kuolemantuomion myös bolševikeilta. Hänellä oli edelleen myös Suomen valkoisen hallituksen langettama kuolemantuomio, joka teki kotimaahan paluun mahdottomaksi. Osa Muurmannin legioonan miehistöstä sai Iso-Britannian ja Yhdysvaltain vaatimuksesta vapaasti palata Suomeen ilman pelkoa vangitsemisesta, mutta Orjatsalo joutui lähtemään maanpakoon Englantiin.[8]

Englannin ja Pohjois-Amerikan vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Muurmannin legioona syksyllä 1919 lakkautettiin, joutuivat muun muassa Orjatsalo sekä Oskari Tokoi ja Verner Lehtimäki lähtemään maanpakoon. Orjatsalo pakeni toisen puolisonsa, hammaslääkäri Hellin Virkkulan kanssa Englantiin, jossa hänelle maaliskuussa 1920 myönnettiin ero brittiarmeijan palveluksesta.[13] Orjatsalo työskenteli Lontoossa aluksi kamaripalvelijana ja esiintyi katulaulajana, kunnes sai myöhemmin kinnityksen Lontoon Winter Garden -teatteriin. Hän oli mukana Sally-nimisessä musiikkikomediassa, jossa vastanäyttelijänä oli muun muassa tunnettu brittiläinen koomikko Leslie Henson. Näytelmää esitettiin yli 300 kertaa, ja Alaric Arnee -nimellä esiintynyt Orjatsalo sai Lontoon lehdistöltä kiittäviä arvosteluja. Winter Gardenin ohjelmiston muodostaneet kevyet komediat eivät kuitenkaan miellyttäneet häntä näyttelijänä. Lontoossa Orjatsalon kerrotaan tavanneen myös Charlie Chaplinin, mutta hän ei itse uskonut elokuvaan ja sen mahdollisuuksiin.[8] Englannissa Orjatsalo myös erosi Hellin Virkkulasta ja avioitui brittiläisen näyttelijän Alice Phillipsin kanssa.[13] Virkkulan ja Orjatsalon suhde oli rakoillut jo Neuvosto-Venäjän aikoina, ja Lontoossa tilanne vain paheni entisestään.[8]

Vaikka Orjatsalo onnistui Englannissa pääsemään paikallisiin seurapiireihin,[8] hän muutti puolisoineen pian Kanadan Ontarioon ja sieltä vuonna 1923 edelleen Yhdysvaltoihin. Orjatsalo vaikutti muun muassa New Yorkissa, jossa hän teki sekalaisia töitä ja johti paikallisten suomalaissiirtolaisten työväenteatteria.[13] Hän esiintyi myös vanhoissa menestysrooleissaan. Paikalliset kriitikot pitivät Orjatsalon Hamletia parempana kuin samaan aikaan roolia esittäneen John Barrymoren suoritusta.[8] Vuosina 1924–1925 Orjatsalo esiintyi lukuisissa eri teattereissa ympäri maata.[7]

Väinämöinen-lehdessä vuodelta 1926 on matkakuvaus, jossa kirjoittaja kertoo lyhyesti Duluthissa teatteriseurueensa kanssa vierailleesta Orjatsalosta. Orjatsalolla oli Yhdysvalloissa pieni näyttelijäseurue, johon kuuluivat muun muassa sisarukset Irja ja Orvo Lemberg, joiden sanotaan olleen siinä mielessä suomalaisia, että heidän äitinsä oli tiettävästi aikoinaan Tampereella kansakoulunopettajattana toiminut Rosa Clay, jonka lähetyssaarnaaja Weikkolin oli tuonut mukanaan Afrikasta ja kasvattanut ja kouluttanut. Käytyään Sortavalan seminaarin Clay oli jonkin aikaa opettajana, muutti sitten Yhdysvaltoihin, jossa avioitui suomalaissyntyisen miehen kanssa. Orjatsalon teatteri esitti suomeksi argentiinalaisen laulu- ja tanssinäytelmän Haihtuvia pilviä. Pääosaa esitti menestyksekkäästi Orjatsalo, joka edelleen käytti nimeä Alaric Arnee.[14]

Paluu Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aarne Orjatsalo alkoi vakavissaan suunnitella Suomeen paluuta kesällä 1927, jolloin hän lähetti kirjeen ystävälleen Emmanuel Lammelle, joka toimi myös Työväen Näyttömöliiton johdossa. Orjatsalo ilmaisi halukkuutensa palata kotimaahansa ja näytellä työväenteattereissa. Porvarillisten näyttämöiden kanssa hän ei kuitenkaan halunnut olla missään tekemisissä. Vastauskirjeessään Lammi ilmoitti Orjatsalolle, ettei häntä tulla Suomessa syyttämään sisällissodan aikaisesta toiminnastaan. Takeena olivat useiden sosiaalidemokraattisten poliitikkojen, kuten pääministeri Väinö Tannerin vakuuttelut. Heikon työtilanteen lisäksi Orjatsalon paluuseen vaikuttivat hänen koti-ikävänsä ja erimielisyydet amerikansuomalaisen työväenliikkeen kanssa. Erityisesti kommunistit pitivät Orjatsaloa petturina hänen Muurmannin legioonan aikaisen toimintansa vuoksi.[15]

Matkarahojen hankkimisen jälkeen Orjatsalo palasi lopulta Suomeen helmikuussa 1929. Mukanaan hänellä oli uusi puoliso, Orjatsaloa 23 vuotta nuorempi amerikansuomalainen Toini Aaltonen. Laivalla Kööpenhaminan kautta Hankoon saapunut Orjatsalo pidätettiin heti satamassa ja toimitettiin Helsinkiin Etsivän keskuspoliisin kuulusteltavaksi. Viranomaiset olivat kiinnostuneet hänestä koko sisällissodan jälkeisen ajan. Orjatsalosta oli koko 1920-luku kirjattu erilaisia havaintoja, jotka kuitenkin olivat lähes kaikki täysin perättömiä. Hänet oli ilmoitettu nähdyksi muun muassa Helsingin Seurasaaressa ja Kiinan Shanghaissa. Ainoa varma tieto oli New Yorkista, jossa eräs suomalainen oli Orjatsaloon törmännyt. Viikon mittaisen pidätysajan jälkeen Etsivä keskuspoliisi vapautti Orjatsalon. Häntä ei pystytty osoittamaan syylliseksi mihinkään sisällissodan aikaiseen toimintaan, joka olisi ollut armahdusten ulkopuolella. Orjatsalon tapaus meni oikeuteen kesäkuussa ja viimein marraskuussa hovioikeus hylkäsi kaikki syytteet.[15]

Orjatsalon ensimmäiset esiintymiset olivat maaliskuun puolivälissä 1929 Viipurin Työväen Teatterissa ja Lappeenrannan Työväen Näyttämöllä, koska Tampereen Työväen Teatterilla ei ollut vielä hänelle sopivaa näytelmää valmiina.[15] Orjatsalo esitti paikkakunnilla Elinan surmaa yhdessä Elli Tompurin kanssa.[7] Huhti–toukokuussa Orjatsalo oli päätähtenä Tampereen lisäksi Koiton Näyttämöllä Helsingissä esitetyssä Antonio Morenon näytelmässä Oikea rakastaja. Siitä muodostui suurmenestys molemmilla paikkakunnilla. Toukokuussa sai vielä ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterin Reviisori, jossa Orjatsalolla luonnollisesti oli päärooli. Sisällissodan jäljiltä kansakunta oli jakautunut niin, että esimerkiksi porvarillinen Aamulehti ei kirjoittanut sanallakaan Orjatsalon esiintymisistä. Lehti uutisoi ainoastaan hänen saapumisensa Suomeen ja senkin erittäin kielteisessä sävyssä. Vastineeksi Tampereen Työväen Teatteri veti ilmoituksensa pois Aamulehdestä, minkä jälkeen ainoana uutiskanavana Tampereella toimivat teatterin levittämät lentolehtiset sekä sosiaalidemokraattinen Kansan Lehti. Aamulehti julkaisi myös lukuisia Orjatsaloa arvostelleita yleisönosastokirjoituksia, joiden takana oli ilmeisesti häntä katkerasti vihannut liikemies Rafael Haarla.[15]

Orjatsalo ja hänen esiintymisensä saivat myös alusta asti osakseen oikeistolaisten piirien häirintää. Oikean rakastajan ensi-illassa yleisön joukossa ollut nuorisojoukko levitti katsomoon aivastuspulveria sekä jotakin pahanhajuista happoa ja seuraavan illan näytöksen aikana joku oli murtautunut läheiseen sähkökaappiin ja aiheuttanut valojen välkkymistä teatterissa. Kansan Lehti tuomitsi välikohtaukset ”fasistien huliganismiksi”, mutta poliisi kuittasi ne nuorten kepposteluna, eivätkä kuulustellut Tampereen teknillisen oppilaitoksen oppilaat saaneet mitään seuraamuksia. Tamperelainen rehtori Kaarlo Tiililä piti häirintää Orjatsalon omana syynä. Hänen esiintymisensä saivat kuitenkin kaikesta huolimatta valtaisan suosion ja kesällä Orjatsalo esiintyi vielä Viikinsaaren ulkoilmanäyttämöllä Tukkijoella-näytelmässä.[15]

Seuraavana syksynä Tampereen Työväen Teatteri ei kuitenkaan ollut enää kiinnostunut Orjatsalosta. Taustalla oli vähenevät yleisömäärät ja erityisesti se, että teatterinjohtaja Kosti Elo pelkäsi Orjatsaloon liittyvän kohun ja häirinnän myötä menettävänsä porvallisia katsojia, joita oli teatteriyleisön joukossa jo suuri määrä. Lisäksi vaikutusvaltaisen Rafael Haarlan, joka oli myös äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen näkyvä jäsen, epäiltiin suhtautuvan kielteisesti teatterin kaupunginavustuksiin, mikäli Orjatsalo jatkaisi. Näytäntökaudella 1929–1930 hän esiintyikin Työväen Teatterissa ainoastaan kerran helmikuussa 1930, jolloin esitettiin Orjatsalon kirjoittama kiertuenäytelmä Wall Streetin susi. Sitä esitettiin myös lukuisilla paikkakunnilla eri puolilla maata, mutta näytännöt epäonnistuivat usein Lapuan liikkeen häirinnän vuoksi.[15]

Joulukuussa 1929 Orjatsalo solmi sopimuksen helsinkiläisen Sörnäisten Työväen Näyttämön kanssa amerikkalaisen Channing Pollockin näytelmästä Ristiinnaulittu. Näytelmässä oli mukana muun muassa uraansa aloitellut Tauno Palo, joka nyrkkeilyä harrastaneena toimi myös Orjatsalon ”henkivartijana” hänen joutuessaan Helsingin kaduilla oikeistolaisten ahdistelemaksi.[15] Ristiinnaulitusta muodostui suurmenestys, jota kävi katsomassa koko Helsinki, vaikka Orjatsalo olikin poliittisesti leimattu. Syksyllä 1930 hän korvasi Porin Teatteriin siirtyneen Aarne Salosen Sörnäisten Työväen Näyttämön johtajana. Orjatsalon suunnittelema ohjelmisto oli hyvin kunnianhimoinen, ja se sisälsi George Bernard Shaw’n, Alexandre Dumas nuoremman, Lauri Haarlan ja Nikolai Gogolin tuotantoa. Näytelmistä toteutettiin Dumas’n Sankareita sekä Gogolin Reviisori. Orjatsalo myös muutti tuolloin Vallilan työväentalolla toimineen teatterin nimen Helsingin Työväenteatteriksi. Samana vuonna säädettyjen niin sanottujen kommunistilakien nojalla teatterin toiminta lakkautettiin väliaikaisesti syksyllä 1930, mutta Orjatsalo onnistui kuitenkin suhteillaan saamaan luvan harjoitusten jatkamiseksi. Teatterinjohtajan toimensa ohella hän opetti puhetekniikkaa Vallilassa sijaitsevassa Euranlinnassa, jossa hänen oppilaanaan oli muun muassa Tauno Palo. Siellä luennoivat myös T. I. Wuorenrinne teatterihistoriasta ja Mikko Erich Shakespearen tuotannosta.[2] Orjatsalon aika Sörnäisten Työväen Näyttämön johdossa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, vaan hänet vapautettiin tehtävästä jo tammikuussa 1931. Syynä olivat erilaiset ristiriidat sekä teatterin henkilökunnan että muun johdon kanssa. Ongelmia aiheutti myös Orjatsalon runsas alkoholinkäyttö.[15]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääosin ajan oikeistolaisen ilmapiirin ja kokemansa häirinnän vuoksi Orjatsalo alkoi suunnittelmaan paluuta Yhdysvaltoihin jo kesällä 1930, jolloin hän ensimmäisen kerran anoi passia. Orjatsalo matkusti Yhdysvaltoihin helmikuussa 1931 ilman puolisoaan Toini Aaltosta ja vuotta aikaisemmin syntynyttä tytärtään. Teatterihistorioitsija Lauri Meren mukaan hän ei enää työskennellyt näyttelijänä, mutta Orjatsalon poika Jarno Pennanen kuitenkin väitti hänen esiintyneen menestyksekkäästi ainakin jonkin aikaa paikallisilla työväen näyttämöillä.[15] Viimeisen kerran Orjatsalo esiintyi tiettävästi kiertueella, jolla kerättiin varoja talvisotaan joutuneelle Suomelle.[7] Muutoin hän työskenteli Aleksei Volkoff -nimisenä muun muassa kokkina, taksikuskina ja hovimestarina.[15]

Aarne Orjatsalo kuoli keuhkosyöpään newyorkilaisessa varattomien sairaalassa uudenvuodenpäivänä 1941. Hänen ruumiinsa tuotiin Suomeen tuhkattavaksi myöhemmin samana vuonna.[15] Orjatsalon uurna on sijoitettu Helsinkiin Hietaniemen hautausmaan uurnaholviin.[16]

Aviopuolisot ja naissuhteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aarne Orjatsalo oli naimisissa yhteensä neljä kertaa. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli vuosina 1907–1909 helsinkiläinen Siiri Tyrni, joka kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1911.[9] Tyrni oli ennen Orjatsalon kanssa solmimaansa avioliittoa kuulunut Verikoirat-nimiseen salaseuraan, joka ensimmäisen sortokauden aikana teki attentaatteja poliiseja ja venäläisiä santarmeja vastaan.[17] Orjatsalon seuraava puoliso oli hammaslääkäri Hellin Virkkula, jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1916. Suhde Virkkulaan loppui 1920-luvun alussa pariskunnan lähdettyä maanpakoon Lontooseen, jossa Orjatsalo avioitui brittiläisen näyttelijän Alice Phillipsin kanssa.[13] Hänen viimeinen puolisonsa oli vuosina 1928–1939 toimittaja Toini Aaltonen, jonka kanssa Orjatsalo sai tyttären vuonna 1930. Aaltonen oli 23 vuotta Orjatsaloa nuorempi.[18]

Vuonna 1906 Orjatsalolla oli skandaalinkäryinen suhde näyttelijä Ain’Elisabet Pennaseen, jonka veli Väinö päätti suhteesta syntyneen aviottoman lapsen vuoksi ryhtyä puolustamaan sisarensa kunniaa ampumalla Orjatsaloa. Teatterin tiloissa ammuttu luoti ei kuitenkaan osunut kohteeseensa. Yksinhuoltajaksi jäänyt Pennanen ja Orjatsalo jatkoivat tämän jälkeen väliensä selvittelyä sanallisin keinoin. Kirjailijaksi ryhtynyt Pennanen julkaisi vuonna 1906 fiktiivisen romaanin Voimaihmisiä, jonka henkilöhahmojen esikuvat olivat helposti tunnistettavissa. Hän sai suuren yleisön sympatiat puolelleen kuvaamalla kirjan päähenkilön kapellimestari Georg Braunin viehätysvoimaansa hyväksikäyttävänä naissankarina. Orjatsalo puolestaan vastasi Pennasen kirjaan julkaisemalla seuraavana vuonna ainoaksi jääneen romaaninsa Viettelijä. Siinä nainen on selkeästi viettelevä osapuoli. Orjatsalon teosta pidettiin aikanaan jopa pornografisena. Pariskunnan tarinaa käytti myöhemmin hyväkseen myös Ain’Elisabet Pennasen veljentytär Eila Pennanen kirjoittaessaan omaa Tampereelle sijoittuvaa romaanitrilogiaansa.[9]

Orjatsalon ja Ain’Elisabet Pennasen poika on kirjailija Jarno Pennanen. Hänen poikansa puolestaan on teatteriohjaaja Jotaarkka Pennanen.[1]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Viettelijä. Kustantaja Sulo Toivonen, Tampere, 1907.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Reuna, Paula: Legendaarisen näyttelijän paluu: Aarne Orjatsalon Suomen vuodet 1929–1931. Historian pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, 2010. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g Rajala, Panu: ”Orjatsalo, Aarne (1883–1941)”, Suomen kansallisbiografia, osa 7, s. 365–367. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-448-7. Teoksen verkkoversio.
  2. ↑ a b Palo, Tauno: Käsi sydämellä, s. 51–55. Toimittanut Aino Räty-Hämäläinen. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki, 1969.
  3. ↑ Reuna 2010, s. 3
  4. ↑ Taiteilija vai poliitikko (Arkistoitu – Internet Archive) Jotaarkka Pennasen kotisivu. Viitattu 26.6.2015.
  5. ↑ a b c d e f g Reuna 2010, s. 8–9
  6. ↑ Kainuun tuntemattomat suuruudet, osa 14: Aarne Orjatsalo Yle Kainuu. 3.1.2012. Viitattu 26.6.2015.
  7. ↑ a b c d e f Aarne (Alarik) Orjatsalo (1883–1941). Books and Writers. Viitattu 27.2.2007.
  8. ↑ a b c d e f g h i Orjatsalon taustaa. (Arkistoitu – Internet Archive) Jotaarkka Pennasen kotisivu. Viitattu 26.6.2015.
  9. ↑ a b c d Reuna 2010, s. 10–12
  10. ↑ Suurenmoisella menestyksellä. (Arkistoitu – Internet Archive) Kainuun Eino Leino -seura ry. Viitattu 26.6.2015.
  11. ↑ Reuna 2010, s. 12–13
  12. ↑ a b c Reuna 2010, s. 13–19
  13. ↑ a b c d e f Reuna 2010, s. 20–21
  14. ↑ F. -s: Matkahavaintoja Englannista ja Yhdysvalloista IV. Väinämöinen 3/1926, s. 53.
  15. ↑ a b c d e f g h i j k Reuna 2010, s. 22–42
  16. ↑ Aarne Alarik Orjatsalo Viimeiset leposijat. Viitattu 26.6.2015.
  17. ↑ Helsinkiläisteinien ryhmä teki poliittisia murhia viime vuosisadan alussa Helsingin Sanomat. 17.1.2010. Viitattu 11.7.2022.
  18. ↑ Kuka kukin on (Aikalaiskirja): Who's who in Finland 1954, s. 14. Projekt Runeberg. Viitattu 24.3.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pennanen, Jotaarkka: Orjatsalo: Taiteilija politiikan kurimuksessa. Sanasato, 2017. ISBN 978-952-7176-45-0.
  • Vammelvuo, Anja: Tulee aika toinenkin: Näyttelijä-rosvopäällikkö Aarne Orjatsalon elämä. (Näytelmä.) Otava, 1983. ISBN 951-1-07587-X.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aarne_Orjatsalo&oldid=22162605”