Tammisaaren pakkotyölaitoksen nälkälakko 1933

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Tammisaaren pakkotyölaitoksen nälkälakko oli Tammisaaren pakkotyölaitoksessa poliittisina vankeina olleiden kommunistien heinäkuussa 1933 järjestämä nälkälakko, joka kesti 12 vuorokautta. Sen tarkoituksena oli saada takaisin heiltä poistetut poliittisten vankien oikeudet sekä kiinnittää yleisön huomio poliittisten vankien kohteluun. Tammisaaressa nälkälakkoon ryhtyi yli 370 vankia, joiden ohella siihen liittyi yli sata Hämeenlinnan naisvankilan poliittista vankia. Nälkälakko päättyi pakkoruokintaan, jonka seurauksena neljä vankia kuoli.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vankien oikeuksia rajoitetaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tammisaaren pakkotyölaitoksen rakennuksia 1920-luvulla.

Tammisaaren pakkotyölaitoksessa oli kavennettu poliittisten vankien lainmukaisia oikeuksia jo pitkin 1920-luvua. Toimenpiteet johtivat marraskuussa 1929 käynnistyneeseen nälkälakkoon, johon sadan Tammisaaren vangin ohella yhtyivät Turun lääninvankilan ja Hämeenlinnan naisvankilan poliittiset vangit. Kahdeksan päivää kestänyt lakko päättyi vankien saadessa suurimman osan vaatimuksistaan läpi.[1] Äärioikeistolaisten Lapuan liikkeen painostuksesta poliittisten vankien oikeuksiin alettiin jälleen puuttumaan jo pian nälkälakon jälkeen. Kesällä 1930 Tammisaaren pakkotyölaitoksen apulaisjohtaja Walter Brofeldt ilmoitti riistävänsä jokaiselta kuriin alistumattomalta kommunistilta poliittisten vankien oikeudet sekä mahdollisuuden kirjeenvaihtoon, omaisten tapaamiseen ja kirjojen lainaamiseen.[2] Myöhemmin rajoitettiin muun muassa ruokapakettien vastaanottoa sekä kirjojen ja lehtien lukemista. Lisäksi ulkoilun yhteydessä alettiin vaatia sotilaallista järjestystä ja keskustelu kiellettiin. Käyttöön otettiin myös entistä voimakkaampia rangaistusmenettelyjä, kuten raippa- ja pimeäkoppirangaistuksia. Vuonna 1931 laskettiin pakkotyön yksikköarvoa, minkä johdosta vankien oli työskenneltävä enemmän kustantaakseen ruoka- ja vaatemenonsa.[3]

Tammisaaressa työskenteli avoimesti Lapuan liikettä kannattavia vartijoita, joiden väitettiin syyllistyneen vankien epäasialliseen kohteluun sekä pahoinpitelyihin. Nestori Parkkarin muistelmien mukaan vartijat pukeutuivat omaisten vierailujen aikana fasistien tunnusmerkkinä olleisiin mustiin paitoihin. Helsingin Sanomat puolestaan raportoi vartijoiden osallistuvan Tammisaaressa järjestettyihin IKL:n tilaisuuksiin omana mustapaitaisena osastonaan.[4][5]

Tilanne kärjistyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittisia vankeja Tammisaaressa. Kuva otettu salakuljetetulla kameralla.

Laitoksen ilmapiiri kiristyi entisestään vuoden 1933 alussa, kun oikeusministeriö vaati edelleen poliittisten vankien olojen tiukentamista. Olosuhteet olivat muutoinkin surkeat, sillä vankeja oli muun muassa kuollut influenssa- ja lavantautiepidemioiden seurauksena.[6] Ennen kesällä pidettyjä eduskuntavaaleja poliittisten vankien kohtelu nousi yhdeksi vaaliteemoista.[7] SDP:n kansanedustaja Yrjö Räisänen teki jo helmikuun lopussa välikysymyksen, jossa hän väitti Tammisaaren pakkotyölaitoksen vartijoiden syyllistyneen useisiin törkeisiin rikoksiin, kuten kuolemaan johtaneeseen pahoinpitelyyn, kuolemantuottamukseen ja virkarikoksiin.[8] Väitteiden taustalla oli aineisto, jonka poliittisten vankien omaiset olivat yrittäneet luovuttaa oikeusministeri Hugo Malmbergille. Räisänen nosti esille muun muassa puutteellisen ruokahuollon, lähes olemattoman sairaanhoidon sekä vartijoiden tekemät pahoinpitelyt, mutta vastauksessaan Malmberg kiisti kaikki syytökset.[7]

Sörnäisten kuritushuoneeseen siirretty Armas Äikiä ryhtyi maaliskuussa yksitoista päivää kestäneeseen nälkälakkoon, joka päättyi kun hänet luvattiin päästää eristyksestä.[9] Tapauksen johdosta pääministeri T. M. Kivimäki ilmoitti hallituksen jatkossa laittavan valtiovaltaa uhmaavat poliittiset vangit ”ankarimpien seurausten alaisiksi”.[7] Kesäkuun puolivälissä pakkotyölaitoksen lepsuna pidetty johtaja Edvard Kiianlinna siirrettiin kuuden viikon kesälomalle, ja ylimääräiseksi apulaisjohtajaksi pestattiin Suomenlinnan kurikomppanian päällikkönä toimiva luutnantti Arvo Kartano.[10] Hänen alaisuudessaan ryhdyttiin toteuttamaan hallituksen uutta linjaa, joka käsitti muun muassa koventuneet kurinpitorangaistukset. Lisäksi vangeilta kiellettiin poliittisen kirjallisuuden ohella nyt myös Helsingin Sanomien, Hufvudstadsbladetin ja Suomen Sosialidemokraatin lukeminen sekä muistivihkojen käyttäminen.[2] Tilanne kärjistyi lopulta nälkälakkoon, jota Etsivän keskuspoliisin päällikkö Esko Riekki luonnehti Kartanon ”saavutukseksi”.[11]

Niilo Väreen mukaan nälkälakkoa pidettiin viimeisenä keinona vankilaterrorin lopettamiseksi. Vankilaneuvosto pyysi lakkoon SKP:n puolueneuvoston suostumuksen ja ennakkovalmistelujen jälkeen sen pituudeksi päätettiin 12 päivää. Jokaisen vangin kestokyky arvioitiin erikseen, niin että heikkokuntoisimmille ja sairaille annettiin erivapaus lyhyemmästä lakosta. Vankilaneuvoston laatima vetoomus toimitettiin laitoksen ulkopuolelle vapautuvien vankien mukana.[12] Päätavoitteet olivat poliittisille vangeille kuuluvien lainmukaisten oikeuksien palauttaminen, pahoinpitelyihin syyllistyneiden vartijoiden rankaiseminen sekä luutnantti Kartanon erottaminen.[13]

Syömälakko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alkupäivät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nälkälakko käynnistyi keskiviikkona 12. heinäkuuta. Tammisaaressa oli kriminaalivangit mukaan laskettuina noin 450 vankia,[14] joista lakkoon ryhtyi 373. Heistä 46 oli parhaillaan kärsimässä vesi-leipä-rangaistusta, ja lakon alkamispäivänä johtokunta määräsi vielä 26 vankia vesi-leipä- ja kovavuoderangaistuksiin. Hämeenlinnan keskusvankilan 113 poliittista naisvankia aloitti nälkälakon 16. heinäkuuta saatuaan tiedon Tammisaaren tapahtumista. Lakkolaisten kokonaismäärä nousi noin viiteensataan, kun vielä muissa vankiloissa säilytettyjä poliittisia vankeja liittyi mukaan. Lakon aikana rintamasta lipesi vain muutamia vankeja.[9] Lakkoon menneille vangeille määrättiin kirjeensaanti- ja tapaamiskielto, jonka[13] lisäksi luutnantti Kartano varustautui tilanteen mahdolliseen kiristymiseen asentamalla konekivääreitä muun muassa laitoksen vesitorniin sekä pitämällä vartijoille aseharjoituksia.[12][10]

Ensimmäiset päivät sujuivat normaalien rutiinien merkeissä työskentelyn jatkuessa laitoksen verstaissa. Sunnuntaisin ohjelmaan kuulunut omaisten tapaaminen kuitenkin peruttiin.[9] Maanantaina 17. heinäkuuta johtajina ja kiihottajina pidetyt Heino Helenius, Kössi Leino, Huvi Luotonen, Hjalmar Långström, Eino Nevalainen, Lauri Nordström, Rudolf Parviainen, Eino Pekkala, Arthur Rönnqvist ja Niilo Väre siirrettiin eristyksiin Turun lääninvankilaan, jossa entuudestaan olivat Jaakko Kivi ja Adolf Taimi. Saadakseen tiedon ulkopuolisille, vangit huusivat Karjaan asemalla junaa odottaville matkustajille olevansa poliittisia vankeja, joita ollaan kuljettamassa Turkuun.[15][12][16] Väreen muistelmien mukaan lääninvankilan vartijat eivät olleet lapualaisia, joten kohtelu oli asiallista. Osa heistä oli jopa myötämielisiä työväenaatteelle.[12]

Pakkoruokinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakkoruokinnan seurauksena kuollut Väinö Uurtamo.

Työt lopetettiin viimein seitsemäntenä lakkopäivänä 18. heinäkuuta, jolloin osa vangeista oli jo niin huonossa kunnossa, etteivät he pystyneet kävelemään. Vuoteet ja vuodevaatteet kerättiin päivän ajaksi pois, joten vangit joutuivat makaamaan selleissään paljaalla asfalttilattialla.[15] Ensimmäinen lääkärintarkastus pidettiin 20. heinäkuuta, jonka jälkeen pakkosyötöt aloitettiin lakon kymmenentenä päivänä 21. heinäkuuta. Pakkotyölaitoksen lääkärin Hjalmar Wikströmin ollessa lomalla pakkosyötöt määräsi hänen sijaisenaan toiminut Tammisaaren kaupunginlääkäri Einar Runeberg. Myös johtaja Kiianlinna oli paikalla, sillä hänet oli määrätty keskeyttämään lomansa heti nälkälakon alettua. Lisäksi vankilassa oli neljä apulaislääkäriä, joista pakkoruokinnat suoritti lääketieteen lisensiaatti Martti Herman Nikkinen.[17][18]

Pakkosyöttöä varten vangit vietiin väkisin selliin, jossa ruokinta tapahtui. Kävelykunnottomat vedettiin luutnantti Kartanon käskystä jaloista, mikä portaissa aiheutti useille eriasteisia päävammoja. Sellissä vartijat painoivat pakkoruokittavan rautasängylle, jonka jälkeen lääkäri yritti työntää kumiletkua hänen ruokatorveensa. Vankien vastustellessa suuta ei yleensä saatu auki, jolloin letku työnnettiin väkisin sieraimen kautta. Kun letku oli saatu sisään, kaatoi sairaanhoitaja sen toiseen päähän kiinnitettyyn suppiloon mukillisen maitoa. Kumiletku meni usein ruokatorven sijasta henkitorveen, ja maito päätyi keuhkoihin. Letku vedettiin pois voimakkaasti nykäisemällä mikä aiheutti sieraimesta purkautuvan verisuihkun. Toisena pakkosyöttöpäivänä 22. heinäkuuta otettiin käyttöön ”giljotiiniksi” nimetty puinen lava, johon vanki sidottiin nahkaremmeillä. Kaltevassa asennossa olleen lavan poikki oli kiinnitetty lankku, jossa olleeseen syvennykseen pää asettui tukevasti takakenoon niin, ettei pakkoruokittava pystynyt liikuttamaan päätään. Puusepänverstaan työnjohtajan mukaan laite oli luutnantti Kartanon keksintö.[18] Joillekin heikkokuntoisimmille vankilaneuvosto oli antanut kehotuksen juoda maito vapaaehtoisesti, mutta silti osa heistä alistui letkun kautta tehtävään ruokintaan.[9]

Keuhkoihinsa maitoa saaneille vangeille ei annettu kunnollista sairaanhoitoa, minkä seurauksena neljä vankia menehtyi. 24. heinäkuuta kuoli satamatyömies Armas Paajanen Viipurista, 25. heinäkuuta autonkuljettaja Artturi Selin Porista, 2. elokuuta työmies Kalle Tuomas Korhonen Kemistä ja 7. elokuuta ay-toimitsija Väinö Uurtamo Helsingistä. Kuolinsyy oli keuhkoihin päätyneen maidon aiheuttama keuhkotulehdus.[19] Lisäksi muun muassa Hemmi Lindqvistin kerrottiin olleen erittäin huonossa kunnossa.[20]

Lakko päättyy[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaksitoista vuorokautta kestänyt nälkälakko päättyi etukäteen sovittuna päivänä 24. heinäkuuta. Se jäi käytännössä tuloksettomaksi, kun välitöntä hyötyä tai yhtään tavoitetta ei saavutettu. Ainoa hyöty oli vankien aseman saama yleinen huomio.[21][10] Myös ulkopuolinen tuki jäi odotettua heikommaksi, sillä esimerkiksi sosialidemokraattien hallussa ollut SAK ei käynnistänyt kaavailtua yleislakkoa.[22]

Hämeenlinnan naisvankila[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun alussa Hämeenlinnan naisvankilan apulaisjohtajaksi nimitettiin IKL:n aktiiveihin lukeutunut maisteri Eeva Oula. Hän lopetti vangeille iltaisin pidetyt koulutunnit ja selliosastojen käytävillä vietetyt vapaahetket sekä kielsi puhumisen sellien ulkopuolella. Kielto koski myös verstaita, joissa oli nyt rangaistuksen uhalla istuttava äänettömänä koko työpäivän ajan. Aikaisemmin vapaasti tehty ulkoilu muutettiin muodostelmassa tapahtuvaksi kävelyksi. Selleissä ja työpaikoilla alettiin myös suorittaa säännöllisiä tarkastuksia, jolloin tavarat tyhjennettiin käytäville.[9]

Kun tieto Tammisaaren nälkälakosta kiiri Hämeenlinnaan, siihen liittyi 16. heinäkuuta 113 poliittista naisvankia, joista 44 oli parhaillaan vesileipärangaistuksella. Hämeenlinnan nälkälakko kesti kahdeksan vuorokautta. Seitsemäntenä lakkopäivänä vankeja uhattiin pakkoruokinnalla, millä ei kuitenkaan ollut vaikutusta, koska lakko oli Tammisaaren tapaan päätetty lopettaa jo vuorokautta myöhemmin.[9]

Tuki ja reaktiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vankitukijärjestö Punaisen Avun organisaattori Mary Pekkala.

Ensimmäiset nälkälakkolaisia tukevat mielenosoitukset järjestettiin Helsingissä, Tampereella ja Turussa 15. heinäkuuta. Viranomaiset olivat varautuneet niihin, ja poliisi hajotti jokaisen väenkokouksen. Kolme päivää myöhemmin Helsingissä Brahen kentän ympäristössä pidettiin yli 500 henkeä kerännyt mielenosoitus, joka päättyi pieneen yhteenottoon ratsupoliisin kanssa. Etsivän keskuspoliisin raporttien mukaan talojen ikkunoista huudettiin iskulauseita, ja läheisen Aleksis Kiven koulun rakennustyömaalla olleet työmiehet uhkasivat heitellä poliiseja kivillä.[23] Mielenosoitusten yhteydessä jaettiin vetoomuksia, joita nälkälakkolaisten ohella olivat laatineet SKP:n keskuskomitea sekä vankien tukiyhdistys Suomen Punainen Apu.

19. heinäkuuta Punaisen Avun organisaattori Mary Pekkala kääntyi presidentti P. E. Svinhufvudin puoleen toivoen tämän vaativan oikeusministeri Eric J. Serlachiukselta selvitystä Tammisaaren tilanteesta. Hän muistutti presidenttiä erityisesti siitä, että Mäntsälän kapinan seurauksena vangitut äärioikeistolaiset oli jo oman nälkälakkonsa neljäntenä päivänä siirretty sairaalaan E. J. Horellin ja Hannes Ryömän tekemän lääkärintarkastuksen jälkeen.[17] Vankien omaiset puolestaan lähettivät presidentille kirjelmän ja kävivät viranomaisten pakeilla, mutta he eivät saaneet pyynnöilleen vastakaikua. Myös muutamat sosialidemokraattien vasemmistosiiven kansanedustajat vaativat hallitukselta toimenpiteitä asian suhteen.

Viranomaiset yrittivät salata tapahtumat mahdollisimman pitkään. Ensimmäiset sanomalehtiuutiset ilmestyivät nälkälakon toisena päivänä, mutta Vankeinhoitohallituksen ylijohtaja A. P. Arvelo kielsi tietävänsä siitä mitään. Seuraavana päivänä hän myönsi jo kuulleensa huhuja, muttei edelleenkään myöntänyt tietävänsä asiasta enempää. Oikeistolehdet leimasivat nälkälakon ainoastaan vankien pieneksi rettelöinniksi ja kehottivat viranomaisia koventamaan poliittisten vankien kuria. Hufvudstadsbladet väitti ensimmäisenä tietonaan, että koko lakko oli lavastusta ja vangeilta oli löydetty piilotettuja elintarvikkeita. Sosialidemokraattiset lehdet ryhtyivät selostamaan tapahtumia vasta viikon kuluttua Mary Pekkalan hankkimien tietojen perusteella. Helsingin Sanomat julkaisi 22. heinäkuuta oikeusneuvos Allan Serlachiuksen lausunnon, jonka mukaan nälkälakkolaisten lukumäärä on koko ajan vähentynyt, eikä lakkoa edelleen jatkavien terveydentila anna aihetta huoleen. Hänen mukaansa lääkärinhoito oli riittävää ja perusteellista. Nälkälakon päättymistä seuranneena päivänä 24. heinäkuuta oikeuskansleri Albert Makkonen vakuutti, että vankien terveydentila oli tyydyttävä, eikä väitettyjä pahoinpitelyjä ollut tapahtunut.

Jälkipyykki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Porin Käppärän poliittisten vankien joukkohauta, johon on haudattu myös nälkälakon seurauksena kuollut Artturi Selin.

Nälkälalon uhreista Väinö Uurtamo haudattiin Malmin hautausmaalle. Lehtitietojen mukaan paikalle kokoontui 1 500 saattajaa, mutta poliisi ei päästänyt haudalle kuin kukkaseppeleiden kanssa liikkeellä olleet. Haudalla poliisi keskeytti Mary Pekkalan puheen ja pidätti muutamia osanottajia.[24] Artturi Selin haudattiin Poriin Käppärän hautausmaalle, mutta hänen muistopuheisiinsa poliisi ei puuttunut.[25] Kalle Tuomas Korhonen haudattiin omaisten läsnäollessa Tammisaareen.[26] Armas Paajaselle tehtiin ruumiinavaus Oikeuslääkeopillisessa laitoksessa. Kuolinsyyksi selvisi keuhkotulehdus, joka oli seurausta vieraiden aineiden joutumisesta keuhkoihin. Ruumis oli jo niin pahoin mädäntynyt, ettei mahdollisesta pahoinpitelystä saatu todisteita, mutta Paajasella havaittiin jonkinlaisia päävammoja. Vainajan veli Vilho Paajanen kääntyi eduskunnan oikeusasiamiehen Esko Hakkilan puoleen ja pyysi tätä toimeenpanemaan tutkimuksen nälkälakon tapahtumista.[9] Väinö Uurtamon leski Liisa Uurtamo puolestaan jätti oikeuskanslerille kirjelmän, jossa hän vaati tutkimusta miehensä kuolemasta.[27]

Helmikuussa 1934 Hakkila totesi kaikki kantelut aiheettomiksi. Hän perusti päätöksensä Einar Runebergin kertomukselle katsoen tämän olleen oikeutettu ja velvollinen käyttämään pakkokeinoja niskoittelevien vankien ruokkimiseksi.[5] Hakkila ei myöskään löytänyt merkkejä pahoinpitelyistä tai tarpeettomasta väkivallasta. Lausunto pohjautui pakkoruokinnoissa mukana olleiden vartijoiden sekä vankilan johdon kuulusteluihin, jotka oli suorittanut Rikostutkimuskeskuksen apulaispäällikkö Kosti Vasa. Myös Runebergin mukaan pakkoruokinta oli hoidettu asetusten mukaisesti ja sairastuneiden pelastamiseksi oli tehty kaikki mahdollinen. Vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja Arvelo vetäytyi vastuusta Lääkintöhallituksen sekä professorien Axel Wallgrenin ja Ernst Ehrnroothin antamaan lausuntoon nojautuen. Sen mukaan oli hyvin todennäköistä, että Paajanen sai vieraita aineita hengityselimiinsä vasta oksentaessaan sellissään, joten keuhkotulehduksesta ei voida syyttää pakkosyöttöä.[9] Lopulta ainoaksi huomautuksen aiheeksi jäi vanginvartijoiden esiintyminen IKL:n asuissa, joka oli jo saatu loppumaan valtioneuvoston antamalla määräyksellä.[5]

Mary Pekkala kokosi nälkälakon kulusta syyskuussa painattamansa kirjasen Mitä tapahtui poliittisten vankien syömälakon yhteydessä. Hän ehti toimittaa sen kansanedustajille, mutta EK puuttui asiaan ja takavarikoi julkaisun. Koska se sisälsi väitteitä muun muassa pahoinpitelyistä ja kuolemantuottamuksista Pekkala haastettiin oikeuteen syytettynä viranomaisten halventamisesta. Keväällä 1934 hänet tuomittiin sakkoihin ja painotuote menetetyksi valtiolle. Myös Pekkalan johtama Punainen Apu lakkautettiin saman vuoden alussa.[28]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kähkönen, Sirpa: Vihan ja rakkauden liekit : kohtalona 1930-luvun Suomi. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-12427-5-8.
  • Parkkari, Nestori: Väkivallan vuodet. Helsinki: Kansankulttuuri, 1960. Teoksen verkkoversio.
  • Väre, Niilo ; Väre, Toivi (toim.): Meitä murtaneet ei piiskurit. Helsinki: WSOY, 1990. ISBN 951-01632-2-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Vahosalmi, Ville: Taistelu pienviljelijästä : Suomen pienviljelijäin puolueen perustaminen ja populismi 1929–1930, s. 52. Pro gradu -tutkielma. Tampere: Tampereen yliopisto, 2017. Teoksen verkkoversio (PDF).
  2. ↑ a b Miettinen, Reijo ; Tuunainen, Juha: ”Opiskelua poliittisten pyrkimysten ristipaineessa: Tammisaaren ”yliopisto” 1920- ja 1930-luvuilla”, Työväki ja sivistys : Väki Voimakas 29, s. 185–186. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2016. ISBN 978-952-59764-7-2. Teoksen verkkoversio (PDF).
  3. ↑ Kähkönen 2010, s. 103–120, 130.
  4. ↑ Remander, Petri: Tosikommunismi ja kaaderien muistot Nestori ja Elli Parkkarin sotien jälkeisissä omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa, s. 56. Pro gradu -tutkielma. Turku: Turun yliopisto, 2016. Teoksen verkkoversio (PDF).
  5. ↑ a b c Kari, Markus: ”Syyttäjästä kehittäjäksi. Eduskunnan oikeusasiamiehen kehitys kansalais- ja perusoikeuskeskeiseksi”, Eduskunnan oikeusasiamies 1920–2020 : sata vuotta laillisuusvalvontaa ja oikeusturvaa, s. 51–52. Helsinki: Edita, 2020. ISBN 978-951-37-7717-3. Teoksen verkkoversio (PDF).
  6. ↑ Krekola, Joni: Stalinismin lyhyt kurssi : Suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926–1938, s. 84–86. Bibliotheca Historica 105. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-74686-4-4.
  7. ↑ a b c Kähkönen 2010, s. 185–192.
  8. ↑ Hämäläinen, Veli-Pekka: Miksi kansanedustajat voivat kaataa kollegansa syytteen? 23.1.2020. Yle Uutiset. Viitattu 20.10.2021.
  9. ↑ a b c d e f g h Parkkari 1960, s. 161–169.
  10. ↑ a b c Kähkönen 2010, s. 192–195.
  11. ↑ Kähkönen 2010, s. 199–200.
  12. ↑ a b c d Väre 1990, s. 136–143.
  13. ↑ a b Kähkönen 2010, s. 201–203.
  14. ↑ Kähkönen 2010, s. 188.
  15. ↑ a b Kähkönen 2010, s. 206–207.
  16. ↑ Väre 1990, s. 144.
  17. ↑ a b Kähkönen 2010, s. 211–212.
  18. ↑ a b Kähkönen 2010, s. 213–216.
  19. ↑ Kähkönen 2010, s. 216.
  20. ↑ Tammisaaren vankilassa taas kuolema. Suomen Sosialidemokraatti, 8.8.1933, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 30.3.2022.
  21. ↑ Kähkönen 2010, s. 218–220.
  22. ↑ Rislakki, Jukka: Maan alla : vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944, s. 167–168. Helsinki: Love Kirjat, 1985. ISBN 951-83509-9-X.
  23. ↑ Kähkönen 2010, s. 208–209.
  24. ↑ Välikohtauksia Väinö Uurtamon hautaustilaisuudessa. Uusi Aika, 15.8.1933, s. 1, 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.10.2021.
  25. ↑ Artturi Selinin, Tammisaaren pakkotyölaitoksessa kuolleen poliittisen vangin, hautaus. Uusi Aika, 3.8.1933, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.10.2021.
  26. ↑ Kolmaskin uhri. Pohjolan Työmies, 9.8.1933, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.10.2021.
  27. ↑ Väinö Uurtamon kohtelusta vankilassa vaaditaan toimitettavaksi tutkimus. Suomen Sosialidemokraatti, 29.9.1933, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.10.2021.
  28. ↑ Kähkönen 2010, s. 251–252.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Tammisaaren_pakkotyölaitoksen_nälkälakko_1933&oldid=21065694”