Tampereen taistelu

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tampereen taistelu
Osa Suomen sisällissotaa
Tammelan kaupunginosa taistelun jäljiltä
Tammelan kaupunginosa taistelun jäljiltä
Päivämäärä:

16. maaliskuuta6. huhtikuuta 1918

Paikka:

Tampere

Lopputulos:

Valkoisten ratkaiseva voitto

Osapuolet

Valkoiset

Punaiset

Komentajat

C. G. E. Mannerheim, Harald Hjalmarson, Karl Fredrik Wilkman, Martin Wetzer, Eduard Ausfeld

Hugo Salmela†, Verner Lehtimäki, Eino Rahja, Aatto Koivunen

Vahvuudet

16 000

14 000

Tappiot

700–900 kaatunutta

1 000–1 500 kaatuneina, 11 000 vankeina

Suomen sisällissodan taistelut
OuluAhvolaLahtiKuruTampereHelsinkiViipuri

Tampereen taistelu käytiin 16. maaliskuuta6. huhtikuuta 1918, kun valkoiset valloittivat Tampereen Suomen sisällissodassa. Valkoisia johti C. G. E. Mannerheim. Taisteluun osallistuneiden joukkojen määrillä mitattuna Tampereen taistelu oli Pohjoismaiden siihen astisen sotahistorian suurin.

Valkoisten voittamasta Tampereen taistelusta tuli sisällissodan käännekohta. Taktisesti valkoinen puoli kärsi kuitenkin yllättävän suuria tappioita, sillä taisteluun ryhdyttiin suoraan liikkeestä. Osittain syynä oli Mannerheimin tarve käydä ratkaisutaistelu ennen kuin saksalaiset joukot ehtisivät vaikuttaa sodan kulkuun, mutta osittain kyseessä oli punaisten aliarviointi. Punakaartin joukot olivat luovuttaneet vain vähäistä vastarintaa tehden valkoisille kaikki taajamat Vilppulan ja Messukylän välillä. Punakaartin joukkojen kuri oli kehno ja ne joutuivat useimmiten paniikkiin pelätessään saarrostusta. Tampereella joukot olivat kuitenkin jo motissa eikä staattinen puolustus vaatinut enää yhtenäistä johtoa. Punaiset pakottivatkin valkoiset käyttämään lähes kaikki reservinsä kaupungin valloitukseen, josta tuli molemmille osapuolille verinen. Tampereen taisteluissa kuoli noin 2 000 punaista, joista yli puolet oli teloitettuja vankeja. Valkoisia kuoli noin 700.

Punakaartilainen Axel Flor Nummelta vierellään sairaanhoitaja. Nummen punakaartilaisia osallistui Tampereen taisteluun.

Ennen Tampereen taistelua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tampereen punakaarti

Tampereella punakaarti kaappasi vallan viimeistään tammikuun lopussa 1918[1]. Jo joulukuussa Tampereen työväentalossa oli pidetty punakaartien perustava kokous, johon otti osaa punakaartien johtoa kaikkialta Etelä-Suomesta. Mukana olivat esimerkiksi Hugo Salmela ja Viktor Ripatti Lappeenrannan punakaartista. Kaksi ja puoli kuukautta kestäneen rintamataisteluiden vaiheen aikana Tampereen joukkoja soti lähinnä Vilppulan ja Ikaalisten rintamilla. Valkoinen väestö joutui Tampereella kotitarkastusten ja ase-etsintöjen kohteiksi. Punainen terrori kaupungissa oli vähäistä, ulkopaikkakuntalaiset kaartilaiset tekivät kuitenkin muutamia surmatekoja. Mielialoja kiristi kuitenkin ennen kaikkea Suinulan verilöyly 28. tammikuuta[2]. Tampereella surmattiin myös kassakaappitehtailija Kaarlo Granat Turun punakaartilaisten toimesta[3]. Pyynikillä puolestaan ammuttiin kansanedustaja Juho Saari ja pispalainen huvilanomistaja Ernst Wahren valkoisten hyväksi toimimisesta 29. maaliskuuta[4]. Tampereelle saapui Pietarista Eino Rahjan asejuna, jossa saatettiin tuoda Tampereen punaisille jopa tuhansia kiväärejä ja panssariauto[5]. Lokomolla alettiin myös valmistaa panssarijunia. Rintama vakiintui kulkemaan Noormarkusta Kankaanpään kautta Ikaalisiin ja siitä edelleen Kurun ja Ruoveden kautta Vilppulaan ja edelleen Päijänteelle. Suurempia yhteenottoja tapahtui Kankaanpään-Lavian seudulla, Vilppulassa ja Väärinmajalla helmikuussa 1918. Taistelut jatkuivat pitkälle maaliskuuhun, kunnes punaisten rintama romahti Kurussa ja Vilppulassa maaliskuun keskivaiheilla. Tampereen taistelua edelsi punaisten niin sanotun Pohjoisen rintaman murtuminen maaliskuussa 1918 ja punaisten yleishyökkäyksen epäonnistuminen; Haapamäen risteysasemaa ei saatu vallattua. Punaisten johto Tampereella oli alkuaan Kustaa Mikko Evän piiriesikunnalla, kunnes Tampereen teknilliseen opistoon perustettiin Pohjoisrintaman yleisesikunta, jonka johtoon valittiin Kotkan punakaartiin kuulunut näyttelijä Hugo Salmela. Tampereella vaikuttivat myös punakaartin johtomiehet Ali Aaltonen, Eino Rahja ja Tuomas Hyrskymurto[6].

Kaupungin saartaminen 16. maaliskuuta – 1. huhtikuuta 1918[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Länkipohjan taistelu
Punakaartilainen Johannes Pettersen Tampereelta

Länkipohjassa 16. maaliskuuta saavutetun ratkaisevan voiton jälkeen valkoiset olivat vallanneet idässä Oriveden 20. maaliskuuta[7]. Ensimmäiset yhteenotot Tampereen taistelussa käytiin Aitolahdella 23. maaliskuuta[8]. Seuraavina päivinä taisteltiin Ylöjärvellä ja Messukylässä. Ennen Messukylän taistelua punaiset menettivät Kangasalan idässä[9] ja Siuron[10] ja Nokian lännessä. Kyröskoskelta valui myös pakokauhuinen punakaartilaisten joukko Tampereelle. Kuru tyhjeni viimeistään 19. maaliskuuta, kun viimeiset punaiset vetäytyivät Kurun taistelun jälkeen Kapeelle. Eversti Harald Hjalmarson hyökkäsi Tampereelle lännestä, ja K. F. Wilkman ja Martin Wetzer idästä. Mestaripainija Mikko Kokko onnistui vielä etenemään Jyväskylän rataa pitkin Kangasalle ja valtasi uudelleen Suinulan aseman, josta perääntyi kuitenkin Vehmaisiin[11]. Lännessä rintama oli vakiintunut venäläisten ensimmäisen maailmansodan aikana rakentamien kenttälinnoitteiden tasalle Epilään, eikä kaupungin länsipuolella käytykään merkittäviä taisteluja.

21. maaliskuuta alkoi valkoisten yleishyökkäys Tampereen saartamiseksi. Kangasala vallattiin 22. maaliskuuta. Kangasalan punaisten johtaja G.T Laine järjesti joukot puolustukseen, mutta taistelujen jälkeen punaiset vetäytyivät[12]. Vatialan kohdalla oli kahakka, jossa valkoiset menettivät kuusi kaatunutta, ja tämä ennakoi Tampereen taistelua. 23. maaliskuuta valkoisten tykit kantoivat jo Tampereelle. 24. maaliskuuta valkoiset hyökkäsivät Kangasalta käsin Lempäälään, jolloin punaisten huoltoyhteydet etelästä saatiin katkaistua. Messukylässä kirkon ympäristössä käytiin ankaria taisteluja. Punaiset olivat järjestäytyneet harjulle puolustukseen Anders Hildenin johdolla[13]. Punaisiin joukkoihin Messukylässä kuului helsinkiläisiä ja paikallisia kaartilaisia Tampereelta ja muista lähikunnista. Takahuhti menetettiin 24. huhtikuuta, paikasta taisteltiin, ja Anton Uotisen johtama punaisten puolustus murtui kun ensin Takahuhdin pihoilla olivat Heikki Ylikankaan mukaan paukkuneet pommit ja kiväärit.[13] Messukylä vallattiin punaisilta ankaran taistelun jälkeen 25. maaliskuuta[14]. Valkoiset kärsivät taistelussa suuria tappioita, mutta punaiset joutuivat vetäytymään kauemmas Kalevankankaan hautausmaan ja Hipposradan suunnalle. Ennen kaupungin valtausta punaisille toimitettiin antautumistarjous 26. maaliskuuta, mutta se hylättiin. Punaiset järjestivät ennen taistelun alkua vallankumoushautajaiset, joissa Yrjö Sirola puhui ja Aarne Orjatsalo lausui Jussi Raition kirjoittaman runon[15]. Hautajaisissa Pyynikin Termopylain tasangolle haudattiin 23 kaatuneen punakaartilaisen ruumiit[16]. Paikalla oli jo aiemminkin pidetty sankarihautajaisia. Ennen taistelun alkua Tampereella kävi punaisten korkeinta johtoa, Otto-Ville Kuusinen[17] ja Kullervo Manner kiihottamassa joukkoja taisteluun. Manner puhui Keskustorilla punakaartilaisille, ja väitti mm. että punakaarti yhä eteni Ikaalisissa ja että Ikaalisten kirkontorni oli jo ammutti hajalle. Lisäksi Hugo Salmela nimitettiin Tampereen puolustuksen johtajaksi. Ennen taistelua Tampereelta poistuivat punaisten johtajista mm. Eino Rahja, Aleksanteri Vasten, Tuomas Hyrskymurto, August Lindell ja muutamat muutkin punaisten korkeimpaan sotilasjohtoon kuuluneet. Kuitenkin Salmela ja esimerkiksi Verner Lehtimäki jäivät[18].

Antautumistarjouksen hylkäämisen jälkeen punaisten ylijohto jakoi kaupungin itäiseen, läntiseen ja eteläiseen puolustusalueeseen. Aatto Koivunen komensi läntistä puolustuslinjaa, rautatieläinen Jaakko Meriö itäistä ja pietarilainen sorvaaja August Dufva eteläistä.[18] Punakaarti nimitti Salmelan kuoleman jälkeen Verner Lehtimäen uudeksi ylipäälliköksi. Hän oli kuitenkin enimmän aikaa kiinni rintamataisteluissa. Hänen avukseen jäi eversti Georgi Bulatsel, joka oli aikaisemmin toiminut Salmelan sotilasneuvonantajana. Hjalmar Saksasesta tuli kaupungin tykistöpäällikkö[19] ja Juho Tammelasta linnoituspäällikkö. Punaisten Otto Degermanin komentamat työkomppaniat toimivat myös koko taistelun ajan, ne suorittivat varustelutöitä ja kuljettivat ammuksia rintamalle. Jossakin vaiheessa työkomppanioitakin koetettiin aseistaa.

Valkoisten levittämä propagandalentolehtinen, jossa puolustajia kehotetaan antautumaan.

Ensimmäisen valloitusyrityksensä valkoiset tekivät kiirastorstaina 28. maaliskuuta[20]. Silloin aamulla klo 7 tykistö alkoi moukaroida Kalevankangasta ja hyökkäys alkoi tuntia myöhemmin. Punaisten asemat olivat kuitenkin paljon lähempänä kuin valkoiset olivat arvioineet, joten tykistötuli ei ollut tehonnut toivotulla tavalla. Lisäksi punaisten tulenavaus tuli valkoisille yllätyksenä.[21] Valkoiset juuttuivat Kalevankankaan hautausmaalle ja kärsivät suuria tappioita[22]. Taistelussa useat valkoiset joukko-yksiköt, mm. ruotsalaisista vapaaehtoisista koottu "prikaati", kärsivät suuria tappioita ja menettivät taistelukykynsä. Taistelut keskittyivät hautausmaalle ja Hippos-radalle, jossa taisteli Tampereen punakaartin vartiopataljoona Heikki Koskisen johdolla. Valkoiset lähestyivät myös Kaupin keuhkotautiparantolan mäkeä pohjoisessa. Sillä suunnalla taisteli Kalle Lindenin komentama I pataljoona Tampereen punakaartista, Linden myös kaatui samassa taistelussa. Kalevankankaalla taistelivat esimerkiksi Gunnar Keltamäen komentama rautatieläispataljoona, ja Kalevankankaalta kaupunkiin päin Anton Aaltosen komppania Tampereen punakaartista. Samana päivänä Tampereen teknillinen opisto vaurioitui merkittävästi räjähdysonnettomuudessa, jossa Punaisen pohjoisen rintaman ylipäällikkö Hugo Salmela sai surmansa ja Tampereen punaisten johtoon nousi Verner Lehtimäki[23].

Punaiset yrittivät myös samanaikaisesti Eino Rahjan johdolla murtautua saartorenkaan läpi Lempäälässä, jossa käytiin kovia taisteluja koko pääsiäisen ajan. Etelästä kuuluva tykistötulen ääni piti saarretussa kaupungissa yllä toivoa avusta. 1. huhtikuuta Mannerheim esitti uhkavaatimuksen, että kaupunkiin ammuttaisiin järeällä tykistöllä, jos punaiset eivät antautuisi, mutta tämäkin antautumisvaatimus torjuttiin.

Punaiset yrittivät paeta Turun suuntaan junalla, mutta valkoiset olivat katkaisseet Viinikan rautatiesillan 28. maaliskuuta. Seurauksena juna joutui pysähtymään rautatiesillan reunalle, jolloin siihen kohdistui valkoisten puolelta ankaraa tulitusta. Punaiset menettivät kaatuneina ainakin 30 miestä, joukossa ainakin Yläneen ja Turun punakaartilaisia ja punaisen ristin naissairaanhoitajia. Lopulta juna vedetttiin toisella veturilla takaisin Tampereen rautatieasemalle. Turun joukot onnistuivat lopulta poistumaan kaupungista Porin rataa pitkin, sillä junayhteys sinne oli vielä auki.

Keskusta-alueen valtaus 2. huhtikuuta – 5. huhtikuuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tampereen taistelun yleiskartta, esityksessä mukana valkoisten tykistön ampumakohteet.

Saartorengas piti ja seuraava yritys kaupungin valtaamiseksi aloitettiin 3. huhtikuuta aamuyöllä idästä Kalevankankaalta ja etelästä Lempäälästä Hatanpään kautta Ratinanniemelle[24]. Nyt hyökkäyksessä onnistuttiin, vaikka erityisesti Ratinassa valkoiset kärsivät suuria tappioita[25].

Ensimmäisiä teloituksia tapahtui Vuohenojalla sijainneessa ladossa, johon oli piiloutunut punakaartilaisia ja siviilimiehiä sotaa pakoon. Valkoiset ampuivat paikalle useita ihmisiä ja paikka sai Veriladon nimen[26]. Kaupunkia puolustaneet punaiset ajettiin yhä ahtaammalle. Kaupunkiin ammuttiin viitisen tuhatta laukausta tykeillä ja keskusta vallattiin kortteli korttelilta. Ankaria taisteluja käytiin Sorinahteella, missä punaisilla oli konekiväärejä, sekä Näsinlinnan luona. Näsinkalliolla oleva Hämeen museo vaihtoi omistajaa peräti kolme kertaa. Erik Gunnar Melinin komentama valkoinen komppania onnistui ensimmäisenä tunkeutumaan punaisen Tampereen sisuksiin. Joukko kahakoi punaisten kanssa, ylitti Tammerkosken Neulapatoa pitkin ja eteni tappioita kärsien Hallituskatua ja Näsilinnankatua pitkin Näsinkalliolle[27]. Melinin komppania onnistui valtaamaan Näsinlinnan, ja otti joukon punaisia vankeja joista ainakin 27 ammuttiin yhteen kasaan rakennuksen itäpäädyssä. Tämän jälkeen punaiset suuntasivat rakennukseen tykkejä, ja jatkuvat jalkaväen hyökkäykset ja punaisten panssarijuna karkottivat Melinin komppanian pois. Melinin joukko kärsi taistelussa suuria tappioita, mutta onnistui kaartamaan Näsijärven jään kautta omien linjoille[19]. Valkoisten esikunnassa eversti Eduard Ausfeld oli hämmästynyt nähdessään Melinin yhä elävän.

Punaisten rintamalinjan vetäydyttyä Pyynikille eloonjääneet punaiset antautuivat 6. huhtikuuta, minkä jälkeen heidät vangittiin ja kerättiin Kauppatorille eli nykyiselle Keskustorille. Vankeja kertyi noin 11 000. Johtajiksi osoitetut ja venäläiset ammuttiin, muut siirrettiin vankileireille. Joukko korkeinta punaisten johtoa onnistui pakenemaan saarrostuksesta Näsijärven jäälle ja sieltä kiertoteitse Etelä-Suomeen.

Rahjan vapautusyritys etelässä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eino Rahja oli kerännyt Tampereen avuksi 2000 punakaartilaista, jotka yrittivät murtaa tien auki etelästä[28]. Taistelut riehuivat ennen kaikkea Lempäälässä ja Vesilahdella[29]. Tampereella uskottiin että Rahja pääsisi kaupunkiin, koska tykkien kumu kuului selvästi etelästä, ja kaupungin yllä kaarteli punaisten lentokone, josta pudotetuissa propagandalehtisissä luvattiin Rahjan tulevan avuksi tiettyyn kellonaikaan[30]. Lisäksi Kansan Lehtikin oli luvannut että "Meitä avustavien joukkojen kanuunoista jo tuli näkyy". Punaisten hyökkäys juuttui kuitenkin Lempäälään, eikä kaupunkia enää saatu vallattua takaisin Mannerheimin joukkojen käsistä.

Jälkipuhdistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Tampereen teloitukset
Punavankeja Kauppatorilla.

Tampereella otettiin noin 11 000 punaista vangiksi[31]. Useimmat saivat seistä yli vuorokauden Kauppatorilla, minkä jälkeen heidät sijoitettiin Venäläisiin kasarmeihin Kalevankankaalle, rautatieaseman makasiineille ja Aaltosen kenkätehtaalle. Punaisten johtajien ja venäläisten likvidointi aloitettiin välittömästi, rautatieaseman makasiinien peltiseinustan toimiessa teloituspaikkana[32].

Tampereella valtauksen jälkeen peltimakasiineilla asemarakennuksen takana pihalle teloitettuja punaisia.

Kalevankankaalle perustettiin Tampereen vankileiri, jossa vankeja menehtyi suuria määriä nälkään ja tauteihin sekä teloituksissa. Vangit eivät saaneet ottaa vastaan ruokalähetyksiä. Tampereen verkatehtaan työntekija Hilda Saarinen ammuttiin vankileirin aidan luokse kun hän oli toimittamassa salaa ruokaa leiriin[33]. Vankileirin vartijoista erityisesti Sakeus Koivunen oli kuuluisa julmuudestaan[34]. Myöhemmin kenttäoikeuksien alettua toimia punaisia ammuttiin myös Kalevankankaan soramontuilla. Tällä tavoin kohtasivat loppunsa esimerkiksi Tampereen punakaartin sotilasneuvonantaja Georgi Bulatsel[35] ja Suinulan tapahtumiin osallistuneet Valdemar Sammalisto[36] ja Kaarle Wilander[37]. Tampere jaettiin lohkoihin, ja suojeluskuntalaiset tutkivat miltei jokaisen talon Pispalassa, Amurissa ja muilla työväestön asuinalueilla. Tällä tavoin saatiin kiinni suuri määrä piileskeleviä punakaartilaisia ja takavarikoitiin ammuksia ja aseita. Tampereelle perustettiin myös Hämeen lentävä ratsuosasto, jonka tehtävänä oli suorittaa jälkipuhdistuksia. Osaston komentajaksi valittiin suurtilallinen Hugo W. Löfgren[38]. Ensi töikseen osasto haravoi Pispalaa, josta Rantasen mallastehtaalta vangittiin Rantasen veljekset, näiden sisar, sekä Pispalan työväenyhdistyksen rahastonhoitaja Daavid Anttila. Kaikki neljä vietiin Pispalan VPK:n talolle ja ammuttiin[39]. Myöhemmin Lentävä ratsuosasto puhdisti Siuroa ja Toijalaa ja teloitti satoja punakaartilaisia [40].

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan jälkeen Tampere säilyi työväestön leimaamana kaupunkina. Vuonna 1919 ensimmäisen yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valitun kaupunginvaltuuston puheenjohtajana toimi sama mies kuin punaisten laittoman valtuuston puheenjohtajana.selvennä Tampereen suojeluskunta harjoitteli kaupungin valtaamista 1920-luvun loppupuolelle saakka ja vielä 1930-luvulla Puolustusneuvosto epäröi, oliko Tampere poliittisesti liian epäluotettava sijoituspaikka Valtion lentokonetehtaalle.lähde?

Vielä vuoden 1918 aikana Hämeenpuiston ja -kadun risteykseen sijoitettiin Viktor Janssonin veistämä valkoisten voittoa symboloiva Vapaudenpatsas, jonka miekkaa pitelevä nuorukainen (Elias Simojoki) katsoo uhmakkaasti työväentaloa. Patsas sai Tampereen työläisväestön keskuudessa pilkkanimen ”Rummin Jussin patsas” Jämsässä Valkoisten teloittajana toimineen Johannes Fromin mukaan. Mannerheimin patsas olisi haluttu sijoittaa alun perin näkyvälle paikalle Tampereen keskustaan Koskipuistoon, mutta kovan vastustuksen takia se pystytettiin 1956 Leinolaan metsään alueelle, josta Mannerheim seurasi taistelun kulkua. (Myös puistojen perustamisesta on tehty jonkinlaisia aloitteita Tampereen valtuustoon: Pispalaan kaavailtiin punapäällikkö Aatto Koivusen puistoa ja Mannerheimille omaansa). Sittemmin Mannerheimin patsaalle on tehty usein vapun aikaan myös ilkivaltaa maalaamalla patsas punaiseksi sekä sotkemalla siihen tervaa ja höyheniä. Myös Murha-Kustaan nimi liitetään usein Mannerheimiin puhuttaessa Tampereen kevään 1918 tapahtumista. Sisällissodan taisteluista on vieläkin nähtävissä runsaasti merkkejä Tampereella. Ainakin Holvastissa on yhä muuttumattomana valkoisten kaivama kuularuiskupesäke entisen Vehmaisten aseman lähellä (purettu 1998), jota Mannerheim käytti päämajanaan Tampereen valtauksen aikana. Myös Kalevankankaan aluskasvillisuus paljastaa yhä kymmenittäin "kolmen linjan kiväärin" hylsyjä maakerrosta hieman rikottaessa. Rakennuksista muun muassa Tullikamarin, Tampereen Teatterin, ortodoksikirkon ja Aleksanterin koulun seinissä on nähtävissä luotien iskeymiä seinissä.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hoppu, Tuomas (2007): Tampereen taistelun tappiot 1918. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 26, s. 8–32. ISSN-0357-816-X.
  • Hoppu, Tuomas: Tampereen naiskaarti. Myytit ja todellisuus. Ajatus Kirjat: Jyväskylä 2008.
  • Hoppu, Tuomas, Haapala Pertti: Tampere 1918. Tampere: Tampereen museot (Vapriikki), 2008. ISBN 9789516093690.
  • Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota. Valtion painatuskeskus, 1981. ISBN 951-859-071-0, ISBN 951-859-072-9.
  • Manninen, Ohto toim.: Itsenäistymisen vuodet 1917–1920. VAPK-kustannus, 1992−1993. ISBN 951-37-0730-X.
  • Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle: dokumentoitu kuvaus Tampereen antautumiseen johtaneista sotatapahtumista Suomen sisällissodassa. Porvoo, Helsinki, Juva: WSOY, 1993. ISBN 951-0-18897-2.
  • Aunesluoma, Juhana & Häikiö, Martti toim.: Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. W. Söderström, 1995. ISBN 951-0-20174-X.
  • Malmi, Timo & Järvelä, Ari: Tampere tulessa 1918. Atena Kustannus, 2008. ISBN 978-951-796-520-0.
  • Rimpiläinen, Tuomas: Epätoivo ja kiire johtivat kiirastorstain verilöylyyn Tampereella vuonna 1918. Turun Sanomat 28.3.2008.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ylikangas 1993: 30-33.
  2. Hoppu & Haapala 2008: 58.
  3. Ylikangas 1993: 40.
  4. Hoppu & Haapala 2008: 60.
  5. Hoppu & Haapala 2008: 56.
  6. Hoppu & Haapala 2008: 99.
  7. Hoppu & Haapala 2008: 93.
  8. Hoppu & Haapala 2008: 105.
  9. Hoppu & Haapala 2008: 108.
  10. Ylikangas 1993: 266-267.
  11. Hoppu & Haapala 2008: 104.
  12. Ylikangas 1993: 223-225.
  13. a b Ylikangas 1993: 249.
  14. Ylikangas 1993: 306.
  15. Ylikangas 1993: 228.
  16. Ylikangas 1993: 227.
  17. Ylikangas 1993: 250.
  18. a b Hoppu & Haapala 2008: 100.
  19. a b Hoppu 2008: 142.
  20. Ylikangas 1993: 342.
  21. Rimpiläinen 2008
  22. Hoppu & Haapala 2008: 119.
  23. Hoppu & Haapala 2008: 122.
  24. Ylikangas 1993: 406.
  25. Ylikangas 1993: 409.
  26. Ylikangas 1993: 293.
  27. Ylikangas 1993: 398.
  28. Ylikangas 1993: 367.
  29. Ylikangas 1993: 368.
  30. Ylikangas 1993: 454.
  31. Hoppu & Haapala 2008: 157.
  32. Ylikangas 1993: 506.
  33. Ylikangas 1993: 512.
  34. Ylikangas 1993: 510-511.
  35. Hoppu & Haapala 2008: 191.
  36. Ylikangas 1993: 480.
  37. Ylikangas 1993: 507.
  38. Hoppu & Haapala 2008: 202.
  39. Hoppu & Haapala 2008: 202-213.
  40. Hoppu & Haapala 2008: 176-177.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]