Mikko Kokko

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Mikko Vilhelm Mikonpoika Kokko (ven. Михаил Петрович Кокко, Mihail Petrovitš Kokko; 22. huhtikuuta 1893 Nurmes, Suomi – tammikuu 1942 Leningrad, Neuvostoliitto)[1][2][3] oli Suomen sisällissodan aikainen punakaartin komentaja sekä myöhemmin Neuvostoliitossa vaikuttanut suomalainen kommunisti ja tšekisti. Kokon on sanottu olleen punakaartin kyvykkäimpiä päälliköitä sisällissodan aikana, sillä hän sai miehensä koottua hyökkäyksiin silloinkin, kun muut joukot ympärillä ajautuivat sekasortoon. Pituutensa vuoksi hänet tunnettiin lempinimellä ”Pitkä-Kokko”.[4]

Suomen sisällissodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan puhjetessa Kokko oli Helsingin itämaisen tupakkatehtaan työmies. Hän komensi helmikuusta 1918 alkaen Helsingin punakaartin IV pataljoonan IV komppaniaa, joka oli koottu itämaisen tupakkatehtaan työläisistä.[3][5] Hän osallistui Vilppulan rintaman taisteluihin ja kuului Vilppulan rintamaesikuntaan.[6] Kokon komppania oli 18. maaliskuuta valtaamassa Oriveden asemaa tilapäisesti takaisin valkoisilta, mikä mahdollisti Vilppulan rintaman punaisten evakuoinnin Tampereelle.[7]

Tampereen saarron yhteydessä Kokko johti Kangasalla useista punakaartilaiskomppanioista kokoamaansa taisteluosastoa, joka operoi omatekoisella panssarijunalla. Hän onnistui joukkoineen murtautumaan junallaan 23. maaliskuuta Kangasalan asemalta valkoisten saartorenkaan läpi Messukylään korjattuaan ensin valkoisten rikkoman radan. Kokon ”panssarijuna” oli itse asiassa ratapölkyillä ja hiekkasäkeillä suojattu ja konekivääreillä varustettu tavallinen juna.[6][8][9] Punaisten asiakirjalähteissä Kokon ei mainita olleen koskaan varsinaisen panssarijunan komentajana.[10] Kokon komppania osallistui 24.–25. maaliskuuta ensimmäisiin Lempäälässä käytyihin taisteluihin. Komppania ei kyennyt estämään valkoisia katkaisemasta Tampereen eteläistä rautatieyhteyttä, mutta jäi samalla itse sulkeutuneen saartorenkaan ulkopuolelle ja palasi Helsinkiin.[7]

Kokko seurasi sisällissodan aikana uskollisesti Vilppulan-esimiestään Erkki Karjalaista. He osallistuivat muun muassa saksalaisia vastaan käytyihin Helsingin pitäjän taisteluihin 12.–13. huhtikuuta, Uudenkylän taisteluihin 15.–16. huhtikuuta sekä Lahden itäpuolella käytyihin taisteluihin huhtikuun lopulla. Uudessakylässä Kokko onnistui tilapäisesti karkottamaan osasto Brandensteinin saksalaiset Lahti–Pietari-radalta.[11] Sisällissodan lopulla Kokon helsinkiläiskomppania perääntyi Kouvolaan, jossa se määrättiin turvaamaan Korian siltaa. Toimettomuudesta turhautunut Kokko suoritti miehineen 25.–26. huhtikuuta Korian joukkomurhana tunnetun Kymi-yhtiön virkailijoiden joukkoteloituksen. Määräyksen teloituksiin antoivat Kouvolan salainen tutkijakomitea ja paikalliset päälliköt.[12]

Kokko osallistui punakaartien päälliköiden viimeisiin yhteisiin kokouksiin ja halusi jatkaa taistelua Kymenlaaksossa vielä toukokuun 1918 alussakin. Aivan sodan lopussa hän onnistui pakenemaan Kotkan satamasta hinaajalla Pietariin.[13][14] Juuri ennen pakoaan Kokko oli mahdollisesti osallinen tai jopa pääsyyllinen punaisten panssarijunien ylipäällikkönä toimineen Gustaf Gressen Tamlanderin murhaan Vehkalahdella 3. toukokuuta. Tamlander joutui tuntemattomien punaisten surmaamaksi, Kokon väitteen mukaan hänen yritettyään paeta panssarijunamiesten maksamattomien palkkarahojen kanssa.[15] Kokon komppanian jäljellejääneet miehet antautuivat valkoisille Haminassa 4. toukokuuta.[7]

Venäjällä ja Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjällä Kokko komensi aluksi Valkeasaarella suomalaisten punaisten muodostamaa rajavartio-osastoa lokakuusta 1918 syyskuuhun 1920.[3] Se vastasi rajaosuudesta Retukylän ja Mainilan välillä. Hän kokosi itse pataljoonan vahvuisen osaston, johon kuului myös naisjoukkue.[16] Kokon osasto joutui kesäkuussa 1919 ammuskeluihin Suomen rajavartiojoukkojen kanssa ja teki joulukuussa 1919 ja helmikuussa 1920 hyökkäyksiä Suomen puolelle.[17] Kokko myös häiriköi Rajajoen sillalla järjestettyjä Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisiä vankienvaihtoja, ilmeisesti provosointitarkoituksessa.[18] Kokko oli vuosina 1921–1922 samalla seudulla puna-armeijan tiedusteluosaston johtajana.[3]

Kokko osallistui Pietarissa niin sanottujen Kuusisen klubin murhien selvittelyyn, kuului Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) sotilasjärjestöön ja johti jonkin aikaa puolueen vakoilua Suomeen.[3] SKP:n sisäisissä kiistoissa Kokko kuului äkkijyrkkänä tunnetun Eino Rahjan tukijoihin ja oli suomalaisten punapakolaisten keskuudessa pelättykin mies.[4][19] Kokko opiskeli Pietarissa Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistossa, mutta hänet erotettiin vuonna 1923 juopottelun takia. Vuosina 1921–1924 hän oli ajoittain myös turvallisuuspoliisi Tšekan ja sen seuraajan GPU:n palveluksessa. Vuonna 1924 hän johti Uhtuan miliisin rikososastoa. Vuonna 1926 Kokko liittyi Neuvostoliiton kauppalaivastoon. Hänen on oletettu vakoilleen GPU:lle muun muassa Norjassa ja Danzigissa.[3]

1930-luvulla Kokko asui Petroskoissa ja työskenteli suomenkielisessä Kustannusliike Kirjassa.[3] Kokon Suomen sisällissotaa käsittelevät muistelmat julkaistiin vuonna 1935 Suomen Vallankumouksen Tutkijakunnan aikakauskirjassa Proletaarisen vallankumouksen rintamilta. Muistelmakäsikirjoitusta jouduttiin ennen julkaisua sensuroimaan runsaasti, sillä sitä pidettiin ”puoluevastaisena” muun muassa O. W. Kuusiseen kohdistuneen arvostelun vuoksi. Kokko myös paisuttelee muistelmissaan mahtipontisesti punakaartin yksittäisiä voittoja.[20]

Kokko pysyi Eino Rahjan läheisenä tukijana tämän kuolemaan asti. Stalinin puhdistusten aikana Kokko teki useita ilmiantoja Antti Hyvösestä, joka hänen mukaansa oli suojellut puolueen vihollisia.[21][22] SKP:n johto yritti hankkiutua Kokosta eroon, mutta turvallisuuspoliisi NKVD ilmeisesti suojeli häntä vanhana työntekijänään koko puhdistusten ajan. Kokko eli vapaana Neuvostoliitossa vielä ainakin vuonna 1939.[21] Hän kuoli Leningradissa kaupungin piirityksen aikana tammikuussa 1942 ja hänet haudattiin Serafimin hautausmaalle.[2]

Painiharrastus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokko harrasti painia ja kuului voimistelu- ja urheiluseura Helsingin Jyryyn. Häneen on useasti viitattu ”mestaripainijana”, mutta hänen ei tiedetä voittaneen yhtäkään painimestaruutta.[23][24] Kokolta puuttui oikean käden keskisormi.[25]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Engman, Max: Raja – Karjalankannas 1918–1920. WSOY, Helsinki 2007
  • Harjula, Mirko: Suomalaisen Venäjän sisällissodassa 1917–1922. SKS, Helsinki 2006.
  • Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 2. Opetusministeriö, Helsinki 1981.
  • Nieminen, Jarmo (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – sotasurmat 1917–1918. Gummerus, Helsinki 2015
  • Turunen, Mirja: Veripellot. Jyväskylä: Atena, 2005.
  • Wetterstrand, Tuija: Punaisten panssarijuna 1918. Into, Helsinki 2017.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Arkistoyksikkö: 1017 Kokko Mikko (Arkistoitu – Internet Archive) Kansallisarkisto. Viitattu 16.2.2017.
  2. ↑ a b Михаил Кокко (venäjäksi) Nekropole.info. Viitattu 16.2.2017.
  3. ↑ a b c d e f g Harjula 2006, s. 490.
  4. ↑ a b Turunen 2005, s. 149.
  5. ↑ Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 1, s. 89. Opetusministeriö, Helsinki 1981.
  6. ↑ a b Lappalainen, Punakaartin sota 2, s. 38, 130–132.
  7. ↑ a b c Tuomas Hoppu: ”Helsingin punakaartit rintamilla”, s. 201–203, 210 teoksessa Nieminen 2015.
  8. ↑ Nissinen, E. (toim): Proletaarisen vallankumouksen rintamilta, s. 77–78. SVT:n kokoelma N:o 1. Valtion kustannusliike Kirja, Leningrad 1935. Sisältää Mikko Kokon "Muistelmani Suomen vallankumouksesta 1918", s. 56–112. Kokon mukaan läpimurto tapahtui 24.3.
  9. ↑ Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle, s. 241–244. WSOY, Juva 1993.
  10. ↑ Esim. Valtionarkisto, Vrosya Ca10a. Yleisesikunnalle annettuja määräyksiä. Sisältää mainintoja valtakirjoista, joita on annettu panssarijunien päälliköille ja miehistölle, Kokon nimi ei esiinnyt valtakirjojen saajien joukossa.
  11. ↑ Lappalainen, Punakaartin sota 2, s. 179, 197–198, 236, 248, 253.
  12. ↑ Turunen 2005, s. 141–142, 147–151.
  13. ↑ Lappalainen, Punakaartin sota 2, s. 248, 252.
  14. ↑ Turunen 2005, s. 148, 152, 168.
  15. ↑ Wetterstrand 2017, s. 167–168, 199.
  16. ↑ Engman 2007, s. 210–211.
  17. ↑ Harjula 2006, s. 185–189.
  18. ↑ Engman 2007, s. 166–167, 434, 439.
  19. ↑ Harjula 2006, s. 207, 209, 211.
  20. ↑ Lauri Viljanen: ”On hauskempi tehdä kumousta kuin siitä kirjoittaa” – Neuvostosuomalainen historiankirjoitus ja -tulkinnat Suomen sisällissodasta 1920- ja 1930-luvuilla, Historiallinen aikakauskirja 2/2015, s. 173, 175.
  21. ↑ a b Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot: Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945, s. 28, 38, 65, 67, 554, nimihakemisto. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1994.
  22. ↑ Rautkallio, Hannu: Suuri viha – Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla, s. 180–181. WSOY, Porvoo–Helsinki–Juva 1995.
  23. ↑ Wetterstrand 2017, s. 87–89, 249.
  24. ↑ Pääkkönen-Laine, Leena: Helsingin Jyry. 75 vuotta työläisurheilua, s. 64 ja 224. Helsinki, 1978.
  25. ↑ Engman 2007, s. 214–215.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mikko_Kokko&oldid=21440430”