Panssarijuna

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Itävalta-Unkarin käytössä ollut panssarijuna ensimmäisen maailmansodan ajalta.

Panssarijuna on sotilaskäyttöön tarkoitettu juna, joka on suojattu lähinnä kevyiden aseiden tulitukselta vahvistamalla sen kuorta panssaroimalla. 2000-luvulla panssarijunilla on vain museoarvoa, mutta niitä käytettiin useissa eri konflikteissa eri puolilla maailmaa 1800-luvun loppu- ja 1900-luvun alkupuoliskon aikana. Historialliset panssarijunat olivat yleensä aseistettuja ja niiden käyttötarkoitus vaihteli tarpeen mukaan.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Euroopan julkinen rautatieverkosto kasvoi 1800-luvun aikana tyhjästä 300 000 kilometriin. Sovelluksia sotilaskäyttöön pohdittiin jo vuosisadan alkupuolella ja ensimmäisiä improvisoituja panssarijunia käytettiin Euroopan hullun vuoden työväenluokan kapinoiden tukahduttamiseen Itävalta-Unkarin alueella 1848. Rautateiden ja junien sotilaskäytöstä saatiin oiva käytännön esimerkki Yhdysvaltain sisällissodan aikana. Pohjoisvaltioiden kenraali Joseph Hooker siirsi rautatien avulla 22 000 miehen armeijansa pääkaupungin alueelta Tennesseehen vain viikossa. Vastaavasti marssi olisi kestänyt kuukauden ja uuvuttanut joukot.[1]

Ensimmäinen panssarijuna rakennettiin partioimaan Baltimoren pohjoispuolta ja estämään alueella toimivien Konfederaatin sabotöörien toimintaa. Konfederaatin armeijan komentaja Robert E. Lee määräsi rakennettavaksi rautatietykin Kesäkuussa 1862. Meriupseeri toteutti määräyksen sijoittamalla 32-paunaisen tykin kiskoilla kuljetettavalle lavetille, jonka hän suojasi kasaamalla teräskiskoja tykin ympärille. Pohjoisvaltiot rakensivat panssaroidusta rautatietykkivaunusta oman raskaamman versionsa 1864.[1]

Ranskan–Preussin sodassa 1870–1871 rautatieyhtiö Compagnie d'Orleans rakensi kaksi 140mm tykkivaunua sisältävän panssarijunan, jota käytettiin muun muassa Pariisin piirityksen aikana.[1]

Etelä-Afrikassa 1900-luvun alussa käytetty panssaroitu vaunu ampuma-aukkoineen.

Britannian siirtomaasotien aikana 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä panssarijuna kehittyi jälleen. Junien suojaamista täydennettiin rautaisilla panssarilevyillä, hiekkasäkeillä ja lisäksi junan etummaiseksi vaunuksi keksittiin laittaa ylimääräinen varustamaton vaunu, jonka tehtävä oli suojata junan pääosaa miinojen ja irrotettujen kiskojen aiheuttamalta tuholta. Panssarivaunuja rakennettiin muun muassa Egyptissä 1882, Sudanissa 1885 ja Intiassa 1886. Buurisodan syttyessä 1899 briteillä oli käytettävissään jo 13 panssarijunaa Afrikan eteläosissa. Junia käytettiin sekä joukkojen siirrossa että taisteluissa. Tällöin panssaroiduissa vaunuissa oli jo ampuma-aukkoja. Eräässä taistelussa Louis Bothan johtama buuriosasto väijytti brittien panssarijunan, joka onnistui kuitenkin pakenemaan. Buurit saivat vangiksi kuitenkin 50 brittiä, joihin lukeutui Britannian tuleva pääministeri Winston Churchill.[1]

1900-luku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panssarijuna Hurban oli mukana Slovakian kansannousussa 1944.

Vuosikymmenet vuosisadan molemmin puolin olivat panssarijunan kulta-aikaa. Niitä ei käytetty pelkästään vihollissotilaita tai kapinallisia vastaan, vaan myös kaikenlaisten levottomuuksien aikana.

Yhdysvalloissa panssarijunia käytettiin vuosisadan alussa työläislakkojen murtamiseen ja niitä ympäröineiden levottomuusten tukahduttamiseen. Richmondilaisessa sanomalehdessä kirjoitettiin kaupungin Seven Pines-linjan raitiovaunujen muuttuneen Buurisodasta tutuiksi panssarijuniksi.[2] 1912 Baldwin-Feltsin kaivosten kaivosmiehet aloittivat lakon Länsi-Virginiassa, joka jatkui vuodenvaihteen yli. Kaivosyhtiön miehet olivat rakentaneet panssarijunan Bull Moose Special, jota käytettiin lakonmurtajien ja rikkureiden kuljettamiseen. Helmikuussa lakkolaiset ja kaivosyhtiön palkkaavat vartijat kävivät väkivaltaisia yhteenottoja, joissa kuoli kaksi vartijaa. Bull Moose Special varustettiin konekivääreillä ja kiväärimiehillä. Myöhään illalla 6. helmikuuta 1913 juna hyökkäsi lakkolaisten Holly Groven telttaleiriin Paint Creekissa avaten tulen konekivääreillä ja kivääreillä. Tulituksessa kuoli kaivosmies Cisco Estep ja vanha nainen haavoittui. Mukana toiminnassa oli yksi kaivosyhtiön omistajista ja lähikunnan seriffi.[3][4][5]

Liikkuvan sodankäynnin, panssarivaunujen ja taistelu- sekä pommikoneiden kehityksen mukana panssarijuna kohtasi luontaisen ongelmansa, sen sidonnaisuuden rautatiehen. Ne vanhentuivat ja jäivät pois käytöstä.

Toisen maailmansodan aikana Saksa käytti panssarijunia itärintamalla partisaaneista muodostuneen uhan vuoksi ja jonkin verran myös ilmatorjuntaan keskittyneitä panssaroituja junia.

1950-luvun aikana panssarijunia käytettiin vielä muun muassa Vietnamissa ja Kuubassa, mutta sen jälkeen vain Yhdysvallat ja Neuvostoliitto käyttivät niitä lähinnä liikkuvina ohjusalustoina.

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Joukkojen ja tarvikkeiden kuljettaminen pitkien etäisyyksien päähän tavallisessa junassa oli riskialtista, koska vastustaja saattoi pysäyttää junan verrattain helposti pelkästään siirtämällä kiskoja paikaltaan tai mikä pahempaa räjäyttämällä panoksen veturin alla sen saapuessa kohdalle. Tällöin edeltä käsin harkittuihin asemiin molemmin puolin junaa asettautuneet väijyttäjät saattoivat avata tulen kohti vaunuissa kuljetettavia joukkoja, joista tällaisessa tilanteessa muodostui helppoja maaleja. Junassa olleet joukot olivat yllätettyinä välittömästi alakynnessä eivätkä vaunujen seinät välttämättä suojanneet edes kivääreiden luodeilta.

Panssarijuna puolestaan oli suojattu jalkaväen aseistukselta ja sieti parhaimmillaan jonkin verran jopa kevyen tykin tulitusta. Miehistönkuljetusvaunujen seinissä oli ampuma-aukkoja, joista saattoi avata tulen suhteellisen turvallisesti väijyttäjää vastaan. Seassa saattoi olla myös erityisvalmistettuja vaunuja, joissa oli esimerkiksi konekivääritorneja ja tykkejä. Etummaisena ja viimeisenä vaununa oli yleensä soralla ja radankorjaustarvikkeilla lastattu soravaunu, jonka tehtävänä oli räjäyttää radalle asetetut miinat.

Panssarijunat Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yksi punaisten panssarijunista Suomen sisällissodassa.

Suomella oli käytössä panssarijunia Suomen sisällissodan ja toisen maailmansodan aikana.

Sisällissodan panssarijunat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sisällissodassa punaisilla oli kolme panssarijunaa: Panssarijunat 1 ja 3 sekä Mikko Kokon omatekoinen panssarijuna. Punaisten junat olivat mukana useissa taisteluissa sodan aikana. Maaliskuun lopulla 1918 panssarijunat 1 ja 3 osallistuivat toimintaan Kangasalan-Messukylän-Suinulan suunnalla, jossa ne törmäsivät toisiinsa vetäytymisvaiheen aikana.[6] Saksan Itämeren divisioonan hyökättyä Vantaalle 11.–14. huhtikuuta panssarijuna toimi näkyvänä osana punaisten puolustusta,[7] samoin kuin kuun loppupuolella Karjalankannaksen alueella.[8]

Panssarijunat talvi- ja jatkosodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan aikana Suomessa oli kaksi panssarijunaa; niitä käytettiin muun muassa Kollaan taistelussa talvisodassa. Jatkosodan alussa molemmat muutettiin ilmatorjuntajuniksi, jotka suojasivat tärkeitä asemia lähellä rintamaa ja toisinaan elintärkeitä radankorjausyksikköjä. Toinen junista menetettiin Aunuksessa vuonna 1944 ratarikon taakse ja räjäytettiin ennen hylkäämistä, toinen palasi Suomeen.

Sotien jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monen mutkan jälkeen kun Panssarimuseo oli perustettu ryhdyttiin jäljellä olevia eri puolilta peräisin olleita panssarijunan vaunuja keräämään museoon tarkoituksena aikaansaada lopulta kokonainen panssarijuna.

Ensimmäisenä vuonna 1969 saatiin paikalle junan vaunuista raskaimmin aseistettu, liikanimeltään ”Rumilus”. Se on valmistunut neuvostoliittolaisella Brjanskin konepajalla vuonna 1937. Vaunu vallattiin Käppäselässä keväällä 1942. Se oli tuhotun panssarijunan ainoa kunnossa ollut, joten se hinattiin Suomeen ja kunnostettiin. Lopun jatkosodan ajan vaunu palveli Hangon suunnalla. Vaunua ei mainita jatkosodan jälkeen palautetun sotasaalisrautatiekaluston luetteloissa, vaan se sijoitettiin Asevarikko 5:een jo vuonna 1944[9].

Tämä vaunu oli ensimmäinen raskas kalustoyksikkö, joka sijoitettiin Panssarimuseoon, kun museo perustettiin. Se saikin olla viisitoista vuotta yksinään kiskotuksen pätkällään, kunnes sen viereen tuotiin vuonna 1984 Asevarikko 5:ssä säilytetty vuonna 1918 Kannaksella vallattu tykkivaunu. Se on maailman ainoa säilynyt ”Kenraali Annekov” -mallinen panssarijunan tykkivaunu.

Vaunu on valmistunut vuonna 1915 ja on siis junan vanhin. Huhu kertoi sen olleen pääministeri Kerenskin pakovaunu loppuvuodesta 1917 Lokakuun vallankumouksen tapahduttua, mutta kyseessä lienee bolsevikkien tarkoituksella statustaan nostaakseen liikkeelle laskema huhu - tai väärinkäsitys.[10]

Kaksi viimeistä aseistamatonta vaunua ovat punakaartilaisten alkuvuodesta 1918 Pasilan konepajalla avovaunuista muuntamia. Ne tuotiin museoon asevarikko 5:ltä vuonna 1985, veturi ja Ma-soravaunut vasta hiukan myöhemmin, kun höyryveturien kriisivarastointi päätettiin lopettaa. Veturi on Tk3 1106 eli samanlainen kuin alkuperäinen panssarijunan veturi, joka ehdittiin romuttaa loppuun käytettynä.

Panssarimuseon neljästä junasta koottu juna vuoden 2008 asussa.

Museon veturista puuttuvat vielä lokakuussa 2014 lisäsavutorvi ja panssarilevyt, samoin soravaunuissa olleet radankorjaustarvikkeet, sora ja etummaisessa ollut resiina suojapeitteineen puuttuvat. Soravaunujen tarkoitus oli toimia suojana radalle mahdollisesti asetettuja miinoja vastaan.lähde?

Juna on jatkosodan ajan rautatieilmatorjuntapatterin asussaan, joskin takimmaisissa vaunuissa olevat it-aseet puuttuvat toistaiseksi. Samoin junan tunnukset suojamaaleineen ja panssarijoukkojen hakaristeineen ovat tältä aikakaudelta.[10]

Raskaimmasta vaunusta leviteltiin museoinnin alkuaikoina huhua, että se olisi valmistunut Viipurissa vuonna 1914 ja olisi ollut punapäällikkö Heikki Kaljusen komentovaununa mukana hänen pakojunassaan keväällä 1918. Myöhempi tutkimus on paljastanut että kyseiset vaunut katosivat jonnekin Neuvostoliittoon, mutta Suomen rintamilla niitä ei enää nähty. Huhu lienee lähtenyt liikkeelle Panssarimuseon perustamisen aikoihin; asia jäi vielä silloin tarkastamatta ja huhu pääsi jopa useisiin museon opaskirjoihinkin, kunnes lopulta perusteellinen tutkimus selvitti totuuden[11]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Steven J. Zaloga, Tony Bryan: Armored Trains. Osprey Publishing, 2008. ISBN 1846032423.
  • Stephen Harlan Norwood: Strikebreaking & Intimidation. UNC Press, 2002. ISBN 0807853739.
  • Jouni Sillanmäki: Panssarijunia Suomessa - suomalaisia panssarijunissa. Hämeenlinna: Panssarimuseo / Panssarimuseosäätiö, 2009. ISBN 978-952-92-5496-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Zaloga, Bryan: s. 5-7
  2. Norwood s.44
  3. Norwood s.138-141
  4. Francis F. Estep: Paint and Cabin Creek Murders Viitattu 29.5.2009
  5. The New York Times (June 15, 1913): "SAW DEATH TRAIN RIDDLE COAL CAMP; Miners Tell Senators How an Armored Special Dashed Into Village with Hail of Bullets." Viitattu 29.5.2009
  6. Kansanarkisto.fi Viitattu 29.5.2009
  7. Saksalaisen Itämeren divisioonan joukkojen hyökkäys Vantaalle 1918 Viitattu 29.5.2009
  8. Terijoki.spb.ru: Eversti Ausfeldin ryhmän toiminta Viitattu 29.5.2009
  9. Sota-arkisto, luettelo palautetusta sotasaaliskalustosta
  10. a b Sillanmäki 2009, s. 112
  11. Sillanmäki 2009, s.111 - 112

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]