Kyröskosken taistelu
| Kyröskosken taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Suomen sisällissotaa | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Tappiot | |||||||
|
21 kaatunutta, |
ainakin 3 kaatunutta | ||||||
Kyröskosken taistelu oli 23.–24. maaliskuuta 1918 Hämeenkyrön Kyröskoskella käyty Suomen sisällissodan taistelu. Valkoiset hyökkäsivät kylään Ikaalisten suunnasta pakottaen punaiset perääntymään lopulta aina Tampereelle saakka. Taistelu oli osa valkoisten viikkoa aikaisemmin käynnistämää suurhyökkäystä, johon liittyivät myös paikkakunnalla hieman aikaisemmin käydyt Mannanmäen–Järvenkylän taistelut. Valkoisten puolelta niihin osallistui eversti Ernst Linderin komentama Satakunnan ryhmä. Punaisten joukkoja komensi Pispalasta kotoisin ollut viilari Anton Leinonen, joka toimi punaisten Tampereella sijainneen keskisen rintaman esikunnan alaisuudessa.
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Katso myös: Ikaalisten taistelut ja Mannanmäen–Järvenkylän taistelut
Hämeenkyrön kirkonkylän pohjoispuolella sijaitseva Kyröskoski oli vilkas teollisuustaajama, jossa toimi vuonna 1870 perustettu Hammarén & Co Oy:n paperitehdas.[1] Sodan alettua rintamalinja muodostui helmikuun alussa Ikaalisten ja Hämeenkyrön väliin, niin että myös Kyrösjärven itäpuolella sijaitseva Viljakkala oli heidän hallussaan. Punaisten rintamaesikunta toimi Hämeenkyrön kirkonkylässä, josta käsin he yrittivät helmi–maaliskuun aikana toistuvasti vallata Ikaalisten kauppalaa.[2] Punaisten hyökkäysvaiheen jälkeen valkoiset käynnistivät 15. maaliskuuta suurhyökkäyksensä Tampereen valtaamiseksi. Ikaalisten suunnalla tarkoituksena oli edetä Kyröskosken ja Hämeenkyrön kautta Siuroon katkaisemaan Porin rata, ja näin sulkea Tampereen saartorengas myös kaupungin länsipuolelta.[3]
Valkoisten aloitettua etenemisensä punaiset vetäytyvät 16. maaliskuuta viitisen kilometriä Ikaalisten eteläpuolella sijaitsevasta Sikurin kylästä Osaran kautta Kyröskoskelle, jonne he perustivat pääpuolustuslinjansa.[3] Punaisten vahvuus oli tuolloin 1 100–1 500 miestä, joista 800–900 oli Kyröskoskelta, Hämeenkyröstä ja Viljakkalasta.[4] Lisäksi seudulla oli Varsinais-Suomen ja Uudenmaan punakaartilaisia sekä 80 Tampereelta lähetettyä venäläistä, jotka toimivat tykki- ja konekiväärimiehinä. Joukoista huomattava osa oli Tampereen puolustukseen liittyvissä huolto- ja kuljetustehtävissä.[5]
Valkoiset yrittivät hyökätä Kyröskoskelle kahdesti 17.-18. maaliskuuta, jolloin taisteluja käytiin Kostulan Mannanmäellä ja Järvenkylässä. Punaiset torjuivat molemmat hyökkäykset, jonka jälkeen seudulla käytiin neljän päivän ajan asemasotaa osapuolten tulittaessa tykistöllään toistensa asemia. Rintamalla nähtiin myös lentopommitus, kun Eino Rahjan Naistenlahden jäältä operoinut kone kävi 19. maaliskuuta pudottamassa muutaman pommin valkoisten asemiin.[3] Rahja pudotti ainakin kaksi pommia Ikaalisten kirkonkylään ja yhden Kostulaan, mutta ne eivät aiheuttaneet vahinkoa.[6]
Taistelut Kyröskoskella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Punaisten rintamapäällikkö Leinonen sai asemasotavaiheen aikana vahvistukseksi 600 Turun seudun punakaartilaista, jonka jälkeen hänen komennossaan oli 1 600–2 000 miestä, Heillä oli käytössään seitsemän tykkiä ja ainakin yksitoista konekivääriä. Leinosen apuna oli myös rintamalla taistelleita venäläisiä johtanut upseeri A. Sokolov.[4][7]
Eversti Linderillä oli käytössään noin 1 050 miestä, jotka hän jakoi kolmeen osastoon. Kapteeni Aleksander Pellin johtaman 350 miehen osaston tehtäväksi tuli kiertää Järvenkylänjärvi ja iskeä punaisten selustaan lännestä käsin. Varsinainen hyökkäysosasto koostui majuri Walter von Gerichin johtamasta 500:a Turun pataljoonan miehestä, jotka iskivät punaisten Kyröskoskenharjulla sijaitsevia pääpuolustuslinjoja vastaan pohjoisesta. Kolmannen osaston Linder jätti reserviksi. Ruotsalaisen kapteenin Ivar Enhörningin johtama tykistö oli asemissa Järvenkylänjärven länsipuolella.[4]
Linderin avuksi tuli myös ruotsalaisen everstin Harald Hjalmarsonin johtama osasto, jonka tehtäväksi tuli Viljakkalan valtaus. Alueella taisteltiin jo 22. maaliskuuta, jolloin punaiset onnistuivat torjumaan Hjalmarsonin hyökkäyksen. Taistelun aikana Viljakkalan kirkonkylä tyhjennettiin ja seuraavan aamupäivän aikana suurin osa punaista vetäytyi Kyröskoskelle.[7]
Hyökkäys Kyröskoskelle käynnistyi iltapäivällä 23. maaliskuuta. Järvenkylänjärven eteläpäähän kiertänyt kapteeni Pellin kolmesta komppaniasta muodostettu osasto kohtasi punaisten etuvartiona toimineen Ossi Johanssonin komentaman Helsingin punakaartin komppanian noin kello 17, jonka jälkeen myös päähyökkäys lähti liikkeelle Järvenkylästä Kyröskosken suuntaan. Johanssonin komppania hajosi konekiväärimiehistön kaaduttua ja näin valkoiset pääsivät vapaasti etenemään Kyröskoskelle johtavalle maantielle.[7][8]
Punaiset luulivat Pellin osaston olevan pääjoukko, minkä vuoksi he eivät huomanneet valkoisten hyökkäävän myös pohjoisesta. Ikaalisten maantietä pitkin edennyt Gerichin osasto saavutti nopeasti punaisten Nuutissa sijainneet asemat, ja kiivaasta vastarinnasta huolimatta puolustuslinja murtui nopeasti keskeltä.[4]
Pohjoisesta hyökänneet valkoiset erehtyvät illan pimetessä luulemaan kapteeni Pellin joukkoja punaisten vastahyökkäysosastoksi, ja näin valkoiset jäivät useaksi tunniksi taistelemaan keskenään. Punaiset käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja vetäytyivät Kyröskoskelta. Siviiliväestö pakeni kohti Mouhijärveä punakaartilaisten vetäytyessä Siuroon tai Ylöjärvelle. Tilanne selvisi vasta puolenyön maissa, jonka jälkeen valkoiset etenivät tyhjentyneeseen kylään.[4]
Joitakin punaisia oli jäänyt paperitehtaalle, jossa he taisteluun valkoisten puolella osallistuneen Juuse Tammisen mukaan antautuivat taisteluitta ja vapauttivat samalla vankinsa.[9] Osa Kyröskoskella liikkuneista ulkopaikkakuntalaisista oli vaatinut tehtaan johtoa ja virkailijoita ammuttaviksi, jolloin Kyröskosken omat punakaartilaiset olivat luvanneet huolehtia asiasta suojellakseen heitä. Kymmenen vankia vapautettiin heti, kun kostonhimoisimmat punakaartilaiset olivat poistuneet.[1]
Valkoiset menettivät Kyröskosken taistelussa 21 kaatunutta ja yli sata haavoittunutta.[4] Punaisten tappioista ei ole tarkkaa tietoa, mutta Suomen sotasurmat -tietokanta tuntee kolme Hämeenkyrössä 23. maaliskuuta kaatunutta punaista.[10] Valkoiset saivat saaliikseen punaisten taistelukentälle jättämät 11 konekivääriä.[8]
Taistelujen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kyröskoskelta vetäytyneistä punakaartilaisista helsinkiläiset jatkoivat pääosin takaisin kotiseudulleen, muiden suunnatessa joko Punkalaitumelle tai Tampereelle osallistuakseen kaupungin puolustukseen.[1] Pispalan kautta tulleet joukot saapuivat Tampereelle yöllä 25. maaliskuuta.[11] Samana päivänä käytiin Siuron Linnavuoressa Kyröskoskelta lähteneen valkoisten hiihto-osaston ja perääntyvien punakaartilaisten välinen kahakka, jossa ilmeisesti yksi valkoinen ja neljä punaista kaatui.[12] Punaisten poistuttua valkoiset miehittivät Siuron ja Nokian ilman taisteluja 26.–27. maaliskuuta.[13]
Kaikki Hämeenkyrön punakaartilaiset eivät paenneet, vaan osa luopui aseistaan ja palasi kotiin. Valkoisten saavuttua alkoivat joukkoteloitukset, joiden aikana ammuttiin ainakin 72 punaista tai sellaiseksi epäiltyä, mutta todellinen määrä voi olla myös paljon suurempi. Osa vangituista lähetettiin jalkaisin 200 kilometrin päähän Vaasan vankileirille. Teloituksia tehtiin muun muassa Hämeenkyrön hautausmaalla, valkoisten esikuntana toimineen Raipalan talon pihapiirissä sekä Pohjankankaalla, jossa ammuttiin ainakin kahdeksan punaista. Teloituksia johtaneista upseereista tunnetaan ainakin jääkärivääpeli Ville Kakko. ”Kraakka-Virtaseksi” kutsuttu teloittaja puolestaan kehui itse ampuneensa 37 ihmistä. Yksi teloituksista kuvataan kotonaan Hämeenkyrössä koko sisällissodan ajan viettäneen Frans Emil Sillanpään teoksessa Hurskas kurjuus.[1]
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Tamminen, Juuse: Ikaalisten rintamalla : muistelmia vuodelta 1918. Pori: Satakunnan Kirjateollisuus, 1929.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Niinenmaa, Jussi: Hämeenkyrön punaiset hanget 16.4.2018. Vasen Kaista. Viitattu 10.10.2018.
- ↑ Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 1, s. 47–48. Helsinki: Opetusministeriö, 1981. ISBN 951-85907-2-9.
- ↑ a b c Lappalainen 1981, s. 137–140.
- ↑ a b c d e f Ylikangas, Heikki: Tie Tampereelle, s. 161–169. Helsinki: WSOY, 1993. ISBN 951-01889-7-2.
- ↑ Lappalainen 1981, s. 54.
- ↑ Huuska, Veikko: Hajamietteitä vuoden 1918 kapinasta Puheenvuoro. 1.5.2012. Uusi Suomi. Arkistoitu 10.10.2018. Viitattu 10.10.2018.
- ↑ a b c Lappalainen 1981, s. 141–142.
- ↑ a b Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 203-204. WSOY, 1956.
- ↑ Korjus, Olli: Kuusi kuolemaantuomittua, s. 69. Helsinki: Atena, 2014. ISBN 978-952-30002-4-7.
- ↑ Suomen sotasurmat 1914-1922 5.3.2002. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 2.10.2016. Viitattu 10.10.2018.
- ↑ Suodenjoki, Sami: Punaisten puolustus murtuu Tampereen pohjoispuolella Koskesta voimaa. 2009. Tampereen yliopisto. Viitattu 31.3.2020.
- ↑ Lilja, Salomon: Punakapina Pirkkalassa 1918, s. 20. Tampere: tuntematon, 1920. Teoksen verkkoversio (PDF).
- ↑ Haapalainen, Anne: Nokialla säästyttiin pahimmilta terroriteoilta – vuoden 1918 sota jätti silti jälkeensä katkeruutta teollisuuspaikkakunnalle 27.1.2018. Aamulehti. Arkistoitu 10.10.2018. Viitattu 10.10.2018.