Huruslahden arpajaiset

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Huruslahden arpajaisina tunnettu tapahtuma liittyy Suomen sisällissotaan ja kuuluu osana ns. valkoiseen terroriin. Kyse on välittömästi Varkauden kauppalasta käydyn taistelun jälkeen valkoisten rankaisu- ja kostotoimena suorittamista punaisten teloituksista. Huruslahden arpajaisina tunnetussa tapahtumassa teloitettiin noin 90 punaista ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Arpajais-nimitys tosin on hieman harhaanjohtava, koska teloituksissa noudatettiin tietynlaista logiikkaa.[1]


Tapahtumien tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen sisällissodan alkamisen jälkeen Varkauden kauppalan alueella punaiset ottivat vallan. Sisällissodille tyypilliseen tapaan punakaartilaiset syyllistyivät erilaisiin väkivallantekoihin ja mm. omaisuuden takavarikointiin.

Varkauden alue oli tuolloin merkittävä teollisuuskeskittymä, jossa tehdastyöläisten määrä oli sangen suuri ja sisällissodan punaisen osapuolen kannatus huomattava. Maantieteellisesti Varkaus sijoittuu sisällissodan alkuvaiheissa syntyneiden rintamalinjojen pohjoispuolelle ja alueen punaiset jäivät tavallaan saarroksiin yli sata kilometriä lähimmistä omista joukoistaan. Varkauden ja Leppävirran punakaartit kävivät pienimuotoisia kahakoita mm. Pieksämäeltä rautatietä pitkin saapuneiden valkoisten kanssa mm. Huutokosken rautatieaseman tienoilla.

Valkoinen sodanjohto päätti suorittaa hyökkäyksen Varkauteen noin kuukauden kuluttua taisteluiden alkamisesta. 21. helmikuuta 1918 valkoiset hyökkäsivät sekä Pieksämäen suunnalta lännestä (käytössään mm. nopeasti kokoonpantu panssarijuna) sekä pohjoisesta Kuopion suunnalta.

Punaisten vastarinta oli hajanaista kahdelta suunnalta tehdyn hyökkäyksen edessä ja he vetäytyivätkin hyvin nopeasti A. Ahlström Osakeyhtiö:n omistaman massatehtaan suojiin. Konekivääri- ja tykkiaseistuksella varustetut valkoiset joukot nujersivat punaisten vastarinnan jo iltaan mennessä ja punaiset antautuivat. Veijo Meren mukaan punaiset olisivat yrittäneet Huruslahden suunnalla sotapetosta teeskentelemällä antautumista, mutta valkoisten edetessä jäätä pitkin avanneet heitä vastaan tulen. Mikäli väite pitää paikkansa, tämä on todennäköisesti vaikuttanut valkoisten kohteluun antautuneita punaisia kohtaan.

"Huruslahden arpajaiset"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuva ei liity suoraan artikkelin tapahtumiin. Kuvan teloitus tapahtui Länkipohjassa

Punaisten antauduttua valkoisille heitä alettiin siirtää suurena joukkona Varkauden kauppalan kirkkoon ja Taulumäen työväentalolle. Aikalaiskuvausten mukaan seisoi matkan varrella ylitettävän sillan korvassa joitain valkoisten päälliköitä ja myös paikkakunnan muita edustajia. Havaitessaan vankijoukossa tuntemiaan punaisia "kiihottajia", väkivallantekoihin osallistuneita tai punakaartin johtajia oli valkoisten edustajien yksinkertainen kommentti: "Ammutaan".

Ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä kuolemaantuomitut siirrettiin sivummalle, jossa 15-miehinen teloitusryhmä ampui illan ja yön aikana kaikkiaan noin 90 punaista 5-henkisissä ryhmissä. Ensimmäisiä ammuttuja olivat Varkauden punakaartin päällikkö, piirisihteeri Matti Autio, osuuskaupanhoitaja Kaarlo Lähteenmäki ja Savonlinnan punakaartin päällikkö Emil Parkkinen. Myös Lehtoniemen kaartin päällikkö Adam Krogerus ammuttiin Varkaudessa.

Punaisten puolella (ehkä osin tarkoitushakuisestikin propagandasyistä) ymmärrettiin tilanne siten, että teloitukset olisivat tapahtuneet täysin sattumanvaraisesti niin sanotusti "joka kymmenes - periaatteella". Tosiasiallisestihan teloitukset perustuivat pääosin paikallisten valkoisten tekemään tunnistukseen ja tietoon jokaisen valitun tekemisistä sisällisodassa siihen asti.[1] Punaisten tapahtumista levittämät tiedot pitivät sikäli paikkansa, että teloitettuja oli suhteessa antautuneiden kokonaismäärään likimain tuo 10 %.

Teloitusten laittomuuden ja laillisuuden pohdintaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisen sotaosapuolen lailliseksi tunnustama hallitus eli silloiselta nimeltään senaatti antoi tammikuussa 1918 valkoiselle armeijalle hyvin laajat valtuudet toimia sisällissodan punaista osapuolta vastaan. Senaatti ei kuitenkaan katsonut voivansa julistaa maahan sotatilaa, koska ainoa asiaa koskeva laki tai asetus oli ns. toisen sortokauden aikana Venäjän keisarin antama asetus sotatilasta ja jota senaatti itse ei ollut hyväksynyt osaksi lainsäädäntöämme.

Valkoisen armeijan ylin johto oli saanut sotilaskoulutuksensa pääosin Venäjällä, joten se hyvin tunsi mainitun asetuksen sisällön. Venäläinen sotatila-asetus antoi sisäisessä konfliktissa mahdollisuuden asettaa erityisiä kenttätuomioistuimia, jotka voisivat langettaa Venäjän sotaväen rikoslain mukaisia tuomioita. Ongelmaksi muodostui jälleen se, että tuomiot olisivat perustuneet vieraan valtakunnan lainsäädäntöön.

Valkoisen armeijan johdon kannalta tilanne oli hyvin kiusallinen, sillä se olisi tarvinnut mainitunlaista lainsäädäntöä (omalta kannaltaan katsottuna kapinan) vastarinnan kukistamiseen. Vastarinta ymmärrettiin paljon aseellista toimintaa laajemmaksi ilmiöksi. Helmikuun lopulla pääesikunta antoi "ohjeet sota-ajan oikeudenkäytöstä", jota sittemmin alettiin kutsua "ammutaan paikalla"-ohjeeksi.

"Huruslahden arpajaisissa" kyseistä ohjetta sovellettiin mahdollisesti ensimmäistä kertaa ainakin laajemmassa mittakaavassa.

Toinen sotatilan julistamattomuuden muodostama ongelma liittyi punaisten taistelijoiden aseman määrittämiseen. Koska maassa ei senaatin mukaan ollut voimassa sotatila ei maassa voinut olla myöskään vihollistaistelijoita, joten valkoinen osapuoli tulkitsi tilanteen omalta kannaltaan siten, että punaiset olivat vain aseistautuneita siviilejä. Tästä taas muodostui ongelma suhteessa mm. Brysselin ja Haagin myös siviiliväestön suojelemiseksi tarkoitettuihin sopimuksiin vuosilta 1874 ja 1907. Mainittuja sopimuksia Suomen nuori valtio ei tuossa vaiheessa ollut ratifioinut. Molemmat sopimukset olisivat toki koskeneet myös sotatilan vallitessa otettuja sotavankeja.

Kaiken kaikkiaan voidaan todeta, että vallitsevissa sisällissodan olosuhteissa valkoinen osapuoli toimi ehkä omasta mielestään riittävän lainmukaisestikenen mukaan? (valkoiset toimivat lähinnä lakia muistuttavan valkoisen sodanjohdon antaman ohjeen mukaan), mutta nykyaikaisen käsityksen mukaan kyseessä olisi ollut sotarikos. Tekoja voidaan siis pitää pääosin laittomina, koska tuolloin ei ollut käytettävissä kuolemanrangaistuksen sallivaa, asianmukaista lainsäädäntöä.

Sisällissodan jälkeen laaditulla armahduslailla vapautettiin myös valkoisen osapuolen edustajat vastuusta mahdollisesti tekemistään rikoksista, joten jonkinlainen ymmärrys teloitusten laittomuudesta oli ollut olemassa jo tuolloin.

Kuolemantuomioiden langettamista jatkoi Varkauden kenttäoikeus, jonka lainmukaisuudesta voidaan olla myös hyvin erimielisiä.

Tapahtuman jälkiseurauksista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapahtuman ensisijaisena jälkiseuraamuksena pidetään sitä, että ammutaan paikalla -periaate levisi ympäri maata.[2] Tämän seurauksena liki 10 000 suomalaista teloitettiin vuoden 1918 kevään aikana. Osa teloitetuksista tapahtui tosiasiallisesti ammutaan paikalla -periaatteen mukaisesti, mutta osalle annettiin mahdollisuus oikeudenkäyntiin valtiorikosoikeudessa.

Kaunokirjallisuudessa Huruslahden tapahtumia on kuvattu ainakin Joel Lehtosen 1918 ilmestyneen Kuolleet omenapuut-novellikokoelman novellissa Muttisen Aapeli sodassa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Marko Tikka / Ajatuskirjat 2006 : Terrorin aika / ISBN 951-20-7051-0
  • Sotasurmat 1914–1922
  • Bjarne Stenquist: Artikkeli: "Aika tunnustaa sisällissodan rikokset, Suomi" Helsingin sanomissa 27. tammikuuta 2008.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Tikka 2006 s. 107–108
  2. Tikka 2006 s. 116