Sotarikos

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Malmedyn verilöylyssä teloitetun tykkipatteri B:n kuuluneen miehistön ruumiita.
Japanilaiset hautaavat vankeja elävältä Nanjingin verilöylyn yhteydessä.
Japanilainen sotilas Yasuno Chikao mestaa australialaisen sotavangin, Leonard G. Siffleetin.

Sotarikos on sodan tai siihen verrattavissa olevan konfliktin yhteydessä tapahtuva kansainvälisillä sopimuksilla rikokseksi määritelty teko, josta on Suomessa tarkemmin määritelty kansallisesti rikoslain 11. luvussa: ”Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan”. Kansainvälisesti sotarikos-käsitteelle suuntaviivoja antaa muun muassa kaikkien EU-maiden ratifioima ns. Rooman perussääntö, jonka suhteen tuomiovalta on Haagissa sijaitsevalla Kansainvälisellä rikostuomioistuimella. Myös Suomen allekirjoittamat Geneven sopimukset määrittelevät niiden mukaiset törkeät rikokset sotarikoksiksi.[1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monissa maissa sodankäyntiä rajoittavia määräyksiä sisällytettiin maiden omiin sotilaallisiin lakeihin. Kehitys sodankäynnissä johti jo 1700-luvulla siihen, että näiden lakien valvomista varten perustettiin sotilastuomioistuimia, jotka asettivat syytteeseen määräyksiä rikkoneet.[2]

Ensimmäinen sodankäyntiä määrittelevä kansainvälinen sopimus oli vuoden 1864 Geneven yleissopimus. Se käsitteli lähinnä sairaiden ja haavoittuneiden sotilaiden hoitamista ja suojelemista. Vuonna 1907 Geneven yleissopimus ulotettiin koskemaan myös merisodankäyntiä ja vuonna 1929 ilmasodankäyntiä. Vuosina 1899–1907 solmittiin Haagin sopimukset, joissa asetettiin rajoitteita aluksi vain maasodankäynnille. Niissä todetaan muun muassa:[2]

Sodankävijöitä on nimenomaan kielletty:

  • a) käyttämästä myrkkyä ja myrkytettyjä aseita;
  • b) petoksella tappamasta tai haavoittamasta vihollisen kansakuntaan tai armeijaan kuuluvia henkilöitä;
  • c) tappamasta tai haavoittamasta vihollista, joka pantuaan pois aseensa tai kykenemättä enää niitä käyttämään on antautunut armoille;
  • d) julistamasta, että armoa ei anneta;
  • e) käyttämästä aseita, ammuksia tai aineita, jotka tuottavat tarpeettomia kärsimyksiä;
  • g) hävittämästä tai takavarikoimasta vihollisen omaisuutta paitsi milloin sellainen hävittäminen ja takavarikoiminen käy sodan aiheuttamasta pakosta tuiki välttämättömäksi;[3]

Merisodankäyntiä koskevia kansainvälisiä sopimuksia ei tehty ennen toista maailmansotaa. Tosin Haagin sopimuksessa kiellettiin puolustamattomien satamien pommittaminen ja Lontoon vuoden 1930 sopimus kielsi sukellusveneitä upottamasta kauppalaivoja, paitsi jos niiden miehistö ja matkustajat saatettiin turvaan ennen upottamista.[2]

Geneven protokolla kielsi 1925 kemialliset aseet.

27. kesäkuuta 1928 Pariisissa solmittu Kellogg–Briand-sopimus kielsi sodan politiikan teon välineenä.[4] Vaikka sen allekirjoitti 62 valtiota, ml. Suomi, sen tarkoitus estää sodat epäonnistui, mutta se vaikutti huomattavasti kansainvälisen lain kehitykseen.

Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voittaneet ympärysvallat asettivat erityisen ”Sodan aloittajien vastuuta ja rangaistusten toimeenpanoa käsittelevän komission”. Se kokoontui 25. tammikuuta 1919 ja suositteli toimia vihollismaiden sotarikoksista syytettyjä kansalaisia vastaan. Komissio antoi raportin, jossa se totesi, että kaikki sodan lakeja ja tapoja tai ihmisyyden lakeja rikkoneet viholliset tuli asettaa syytteeseen käskyvallasta ja arvosta riippumatta. Tätä varten tuli perustaa erityinen korkea tuomioistuin, joka tutkisi ja tuomitsisi tapauksia kansainvälisen lain mukaan. Suurin osa ympärysvalloista kannatti raporttia, mutta Yhdysvallat vastusti, sillä vastaavasta tuomioistuimesta ei ollut ennakkotapausta.[2]

Useat komission suosituksista sisällytettiin sotarikollisten rankaisemista käsitteleviin kohtiin Versaillesin rauhansopimuksissa. Ympärysvallat antoivat Saksalle 3. helmikuuta 1920 luettelon, jossa oli 896 oikeudella luovutettavan nimet. Saksan hallitus kuitenkin kieltäytyi ja esitti, että luettelon henkilöt tuli asettaa syytteeseen Saksan korkeimmassa oikeudessa Leipzigissä. Ympärysvallat suostuivat. Lopputuloksena vain hyvin harvat syytetyistä tuomittiin ja heistäkin monet pääsivät pakenemaan vankiloista. Joka tapauksessa annetut tuomiot osoittivat, että sotalakien rikkomisesta voitiin tuomita rangaistuksiin.[2]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan jälkeen 8. elokuuta 1945 Lontoossa järjestetyssä liittoutuneiden kokouksessa määriteltiin sotarikokseksi myös rikokset rauhaa vastaan[5] ja hyväksyttiin kansainvälisen sotilastuomioistuimen peruskirja. Nämä määritelmät olivat syyteperusteena Nürnbergin, Tokion ja Helsingin sotarikosoikeudenkäynneissä.[6]

Nürnbergin tuomioistuimen peruskirjan ja tuomion sisältämät kansainvälisen oikeuden periaatteet hyväksyttiin Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen päätöslauselmassa 95 (I) 11. joulukuuta 1946 ja niiden perusteella YK:n kansainvälisen oikeuden toimikunnan kirjasi ylös seitsemän periaatetta.[7]

Sotarikoksen käsitteen yleiseen määrittelyyn ovat ajan myötä vaikuttaneet useat kansainväliset sopimukset, kuten Geneven sopimukset ja YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus. Ongelmana on usein ollut sopimusten ratifioinnin puutteellinen maantieteellinen kattavuus konfliktien osapuolten kesken. Esimerkiksi Suomi ratifioi Geneven sopimukset vuonna 1955.[8]

Muita sodan sääntöä kirjaavia kansainvälisiä sopimuksia ovat muun muassa:

  1. Convention on Certain Conventional Weapons (1980), joka rajoittaa sirpaleaseiden, maamiinojen, polttoaseiden ja sokeuttavien laseraseiden käyttöä.
  2. Chemical Weapons Convention, (1993) joka kieltää kemiallisten aseiden tuotannon ja varastoinnin
  3. Convention on the Physical Protection of Nuclear Material

Sotarikosoikeudenkäynneissä sovelletut juridiset periaatteet ovat poikenneet joskus merkittävästikin siihen saakka vallalla olleista käytänteistä.[6] Voittajavaltiot ovat voineet soveltaa itse kehittämäänsä lainsäädäntöä yleisistä oikeuskäytänteistä poiketen taannehtivastikin, eli viitaten tapahtumiin ennen sovellettavan lain määrittelyä ja voimaantuloa.[6]

Suomen sotarikolliset ja sotasyylliset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan 19. syyskuuta 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 13. artikla kuului seuraavasti: ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Suomalaiset tulkitsivat tämän tarkoittavan sotarikollisia, perinteisiin sotarikoksiin syyllistyneitä, jotka olivat rikkoneet ennen sotaa vallalla olleita sotalakeja ja -tapoja koskeneita kansainvälisiä sopimuksia ja määräyksiä.

Oman sotaväen sotarikollisten oikeuteen saattaminen suuressa mittakaavassa oli poikkeuksellista sodan jälkeisessä Euroopassa. Voittajavaltioiden painostamana hävinnyt Suomi joutui kuitenkin käymään läpi laajan sotarikosoikeudenkäyntien sarjan, jonka kulkuun neuvostoliittolaiset vielä yksittäisissä tapauksissa puuttuivat. Lisäksi suomalaiset oikeusasteet käsittelivät korkea-arvoisia syytettyjä jonkin verran muita helläkätisemmin. Tästä huolimatta sotarikosoikeudenkäynnit täyttivät oikeusvaltion edellytykset.[9]

Sodan voittajaosapuolet katsoivat Suomen poliittisen johdon olleen vastuussa maan hankkiutumisesta jatkosotaan ja sen vuoksi heidän olevan myös henkilökohtaisesti syyllisiä sotaan. Tästä painostuksen edessä Suomessa syntyneet sotasyyllisyysoikeudenkäynnit olivat luonteeltaan poliittisia, ja erosivat siten oleellisesti sotarikosoikeudenkäynneistä.[9]

Rikosoikeudellinen sotarikollisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotarikosten tutkiminen aloitettiin Suomessa jo 1944. Sotarikosten vuoksi Suomen omien lakien mukaan oltiin tuomittu vuoden 1948 loppuun mennessä kaikki oikeusasteet huomioiden yli 700 henkilöä. Suurin osa heitä tuomittiin sotavankeja koskevista henkirikoksista.[5][9]

Poliittinen sotasyyllisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomessa ei aluksi katsottu välirauhansopimuksen 13. artiklan koskevan poliittista johtoa. Tilanne kuitenkin muuttui taannehtivasti liittoutuneiden määriteltyä yllä mainitussa Lontoon kokouksessa 1945 muun muassa käsitteen ”rikos rauhaa vastaan”. Vielä vuonna 1945 säädettiin Neuvostoliiton painostuksesta Suomessa laki sotasyyllisten rankaisemisesta, jonka pohjalta poliittisen johdon sotasyyllisyysoikeudenkäynti aloitettiin marraskuussa 1945.[5]

Suomen rikoslaki: Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen rikoslaki, 11. luku määrittelee sotarikoksiksi ja rikoksiksi ihmisyyttä vastaan seuraavat rikostyypit:[10]

  • Sotarikoksiin kuuluvat kiellettyjen sodankäyntitapojen tai taisteluvälineiden käyttö, haavoittuneiden väärinkäyttö, lääkintähuoltoa suojaavien kansainvälisten tunnusmerkkien väärinkäyttö tai muu yleisesti tunnustetun ja vakiintuneen kansainvälisen oikeuden mukaisen sodan lain tai tavan rikkominen. Sotarikoksesta tai sen yrityksestä voi seurata 4 kuukautta – 6 vuotta vankeutta.
  • Törkeä sotarikos saattaa useita ihmisiä hengenvaaraan sodankäyntirikoksen yhteydessä, aiheuttaa laaja-alaista taloudellista vahinkoa, tapahtuu erityisen raa’asti, tai on muutoin kokonaisuutena törkeä. Tällöin siitä tai sen yrityksestä voi seurata vankeutta 2–12 vuotta.
  • Lievä sotarikos voi olla seurauksiltaan vähäinen, jolloin siitä voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään puoleksi vuodeksi.
  • Ihmisoikeuksien loukkaaminen poikkeuksellisissa oloissaselvennä voi sisältää hädänalaisten, haavoittuneiden, sairaiden, sotavankien jne. ihmisten oikeuksien loukkaamisen aseellisen konfliktin tai miehityksen aikana. Siitä tai sen yrityksestä voi saada vankeutta 4 kuukautta – 6 vuotta. Törkeästä vastaavasta rikoksesta (vrt. kriteerit törkeästä sodankäyntirikoksesta) voi seurata vankeutta 2–12 vuotta.
  • Joukkotuhonta on kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen tms. ryhmän hävittämistä kokonaan tai osittain: surmaamalla, vammauttamalla, ehkäisemällä syntyvyyttä, siirtämällä lapsia toiseen ryhmään tms. tavalla huonontamalla ryhmän elinehtoja. Sellaisen yrityksestä, valmistelusta, tai tekemisestä voidaan tuomita vankeuteen 4 kuukaudeksi – 4 vuodeksi tai elinkautiseksi.
  • Kemiallisen aseen kiellon rikkomisesta tai biologisen aseen kiellon rikkomisesta, ml. käyttö, kehitys, varastointi, tai käytön valmistelu, voidaan tuomita vankeuteen 4 kuukaudeksi – 6 vuodeksi.
  • (Myös syrjintä elinkeinotoiminnassa jne. kuuluu tämän lain piiriin, vaikka syrjintärikoksia ei yleensä luettane perinteisiin sotarikoksiin).

Kansainvälinen sotarikoslainsäädäntö: Rooman perussääntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ns. Rooman perussääntö määrittelee, milloin sotarikos siirtyy Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kansallisilta tuomioistuimilta. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntö tuli voimaan 1. heinäkuuta 2002. 16. heinäkuuta 2003 sopimuksen oli allekirjoittanut 139 ja ratifioinut 91 maata.[11] On huomattava, että esimerkiksi Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina eivät ole ratifioineet ko. sopimusta.[12]

Kansainvälisellä rikostuomioistuimella on toimivalta seuraavissa tilanteissa:

  • yksi tai useampi asianosainen on sopimusvaltio
  • syytetty on sopimusvaltion kansalainen
  • rikos on tehty sopimusvaltion alueella
  • valtio, joka ei ole liittynyt sopimukseen on erikseen hyväksynyt tuomioistuimen toimivallan suhteessa rikokseen, joka on tehty sen alueella tai sen kansalaisen toimesta
  • tai YK:n turvallisuusneuvosto on käynnistänyt toimivallan YK:n peruskirjan VII-luvun mukaisissa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden uhan tilanteissa.[11]

Kansainvälinen rikostuomioistuin voi nostaa syytteen sotarikoksista, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja kansanmurhista. Perussäännön ratifioineet maat sitoutuvat itse ryhtymään oikeudellisiin toimenpiteisiin niitä henkilöitä vastaan, joita syytetään näistä rikoksista tai luovuttamaan heidät tuomioistuimelle. Rikos otetaan käsiteltäväksi vain, jos kansallinen tuomioistuin ei siihen kykene tai ole halukas.[11]

Kansainvälinen rikostuomioistuin käsittelee vain sen perussäännön voimaantulon 1. heinäkuuta 2002 jälkeen tapahtuneita rikoksia. On huomattava, että Kansainvälinen rikostuomioistuin on eri asia, kuin Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ), joka käsittelee vain valtioiden välisiä, ei yksilöitä koskevia, oikeustapauksia.[11]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1980/19800082 ensimmäinen lisäpöytäkirja, 85 artikla, kohta 5
  2. a b c d e Eddy Bauer: Toinen maailmansota 6, s. 251–259. Porvoo: WSOY, 1973. ISBN 951-005846-7.
  3. http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1924/19240011
  4. http://www.yale.edu/lawweb/avalon/kbpact/kbmenu.htm
  5. a b c Eddy Bauer: Toinen maailmansota 6, s. 276. Porvoo: WSOY, 1973. ISBN 951-005846-7.
  6. a b c Tarkka, Jukka: Sotasyyllisyys liittoutuneiden sotarikospolitiikassa 21. marraskuuta 2005. Tarkka, Jukka. Viitattu 16. toukokuuta 2007.
  7. http://www.aseistakieltaytyjaliitto.fi/rbb/nurnberg.html
  8. Ihmisoikeudet.net: Humanitaarisen oikeuden noudattaminen Suomen Punainen Risti. Viitattu 16. toukokuuta 2007.
  9. a b c Kujala, Antti: Vankisurmat: Neuvostosotavankien laittomat ampumiset jatkosodassa, s. 11-13. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33761-5.
  10. Finlex: Ajantasainen lainsäädäntö: Rikoslaki. 11. luku. 21. huhtikuuta 1995. Edita Publishing Oy. Viitattu 16. toukokuuta 2007.
  11. a b c d United Nations Information Centre for the Nordic Countries: Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) 2003. United Nations Information Centre for the Nordic Countries. Viitattu 16. toukokuuta 2007.
  12. Amnesty International: Pysyvä kansainvälinen rikostuomioistuin – erävoitto jota on puolustettava toukokuu 2002. Amnesty International. Viitattu 3.2.2008.