Oulun valtaus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Oulun valtaus
Osa Suomen sisällissotaa
Oulun vapaudenpatsas, jossa teksti: ”1918 - Eteläpohjalaisten vapaussankareiden kunniaksi"
Oulun vapaudenpatsas, jossa teksti: ”1918 - Eteläpohjalaisten vapaussankareiden kunniaksi"
Päivämäärä:

3. helmikuuta 1918

Paikka:

Oulu

Lopputulos:

Valkoiset voittivat

Aluemuutokset:

Oulu valkoisten haltuun

Osapuolet

Valkoiset

Punaiset
Neuvosto-Venäjä

Komentajat

eversti Alexander Tunzelman von Adlerflug
ratsumestari Hannes Ignatius
eversti Vilho Nenonen

Venäläisillä ei vakituista komentajaa
Punaisilla työväenneuvoston johdossa Yrjö Kallinen
Punakaartin johtajat Lennart Lindgren ja Antti Laukkanen

Vahvuudet

n. 1200

600 punaista
1200 venäläistä

Tappiot

n. 33 kuollutta

26 kuollutta
noin 500 punaista ja 1 000 venäläistä vankia

Suomen sisällissodan taistelut
OuluAhvolaLahtiKuruTampereHelsinkiViipuri

Oulun valtaus oli Suomen sisällissodan alkuvaiheissa käyty taistelu valkoisten ja venäläisten tukemien punaisten välillä. Ratkaisutaistelu käytiin 3. helmikuuta 1918.

Taisteluihin osallistui valkoisten puolella 300 suojeluskuntalaista Oulusta. Suojeluskuntalaisia avustamaan lähetettiin ensin eversti Tunzelmanin johtamana 700 lähinnä eteläpohjalaista sotilasta ja Mannerheimin lähettämät ratsumestari Hannes Ignatiuksen johtamat lisäjoukot. Punaisilla oli noin 600 miestä, jotka saivat aseistusta ja muuta tukea Oulun kaupungin venäläiseltä varuskunnalta. Varuskunnassa oli yhteensä noin 1 200 sotilasta.

Osapuolet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvosto-Venäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oulussa oli kohtalaisen kokoinen venäläinen varuskunta sijoittuneena pääosin vanhalle Oulun tarkka-ampujapataljoonan kasarmialueelle Intiössä. Venäläiset sotilaat olivat kuitenkin huonosti motivoituneita taisteluihin, lähinnä he vain odottivat kotiinlähtöä. Varuskunnan lisäksi venäläisillä oli tukikohtina merivalvonta-asema Raatinsaaressa, maneesi kaupungin eteläosassa Heinäpäässä ja esikunta Fabritiuksen talossa Pokkitörmällä.

Punaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oulun työväen järjestyskaarti oli perustettu 15. elokuuta 1917. Kaartin johtajana oli aluksi maltillinen Hugo Granath. Kaarti oli alistettu Oulun työväenneuvostolle. Neuvoston johtaja Yrjö Mäkelin oli taistelujen puhjetessa Helsingissä, ja niin neuvoston johtoon nousi sen varapuheenjohtaja Yrjö Kallinen. Tilanteen kiristyttyä maltilliset joutuivat väistymään. Hugo Granath erosi ja punakaartin johtajaksi nousi buurisodan veteraani tamperelainen Lennart Lindgren. Punakaarti oli linnoittautunut Vaaran työväenkaupunginosan kivirakennuksiin työväentalolle, Kansan Tahdon taloon ja läheisiin osuuskunnan taloihin sekä muualla palokuntataloon ja rautatieasemalle.

Valkoiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oulun suojeluskunta oli punaisiin ja varsinkin venäläisiin verrattuna selvästi heikompi osapuoli. Suojeluskuntaan kuului noin 300 miestä. Suojeluskunnan piiripäällikkönä toimi Vilho Nenonen, jonka ehdotuksesta suojeluskunta varusti tuomiokirkon viereisen Franzéninpuiston ympärillä olevat kivirakennukset tukikohdakseen. Oululaisin voimin suojeluskunta ei kuitenkaan olisi pärjännyt. Mannerheim lähetti ensin 700 ja myöhemmin vielä 200 lähinnä eteläpohjalaista suojeluskuntalaista Oulun avuksi.

Tapahtumien kulku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oulun tapahtumien yleiskartta

Mannerheimin kehotettua koko Pohjanmaata riisumaan venäläiset aseista alkoi myös Oulun suojeluskunta valmistautua linnoittautumalla tuomiokirkon ympäristöön Pokkitörmälle. Limingan suojeluskunnan pyydettyä apua oululaiset osallistuivat jääkäri Teodor Grünnin johtamina Limingassa sijaitsevan pienen venäläisen varuskunnan aseistariisumiseen 30. tammikuuta. Venäläiset antautuivat ilman taisteluja ja saaliksi saatiin satakunta kivääriä ja tuhansittain panoksia.

Voitosta innostuneina suojeluskuntalaiset kävivät myös Oulussa olevien venäläistukikohtien aseistariisumiseen. Tammikuun 31. päivän aamuna kaupungissa sijainneet venäläiset tukikohdat antautuivat, mutta Intiönkankaan kasarmialueella syntyi tulitaistelu, jossa suojeluskuntalaisilla ei ollut mahdollisuuksia venäläisiä vastaan. Myös punakaarti osallistui taisteluihin venäläisten puolella. Muutama suojeluskuntalainen haavoittui, mutta heidät saatiin kuljetettua pois. Huonosta menestyksestä piittaamatta suojeluskunta vaati venäläisiltä aseiden luovuttamista ilman ehtoja. Venäläiset eivät kuitenkaan tähän suostuneet, vaan antoivat aseita punakaartille niin, että punakaarti nousi aseistukseltaan suojeluskuntaa selvästi vahvemmaksi.

Suojeluskunta siirtyi puolustuskannalle ja pyysi Mannerheimilta apua. Oulun sotilaallinen merkitys oli suuri, koska rautatie Ruotsiin kulki Oulun kautta. Eversti Tunzelman von Adlerflugin johdolla lähetettiin pikaisesti avustusretkikunta junalla kohti Oulua. Kun punaiset saivat tästä tietää rautateiden viestiverkon kautta, lähettivät he työväenneuvoston johdossa olleen Yrjo Kallisen retkikuntaa vastaan. Kallinen tapasi retkikunnan kärkijoukon Revonlahdella kasarmin taistelupäivän iltana. Kärkijoukon johtajan kanssa neuvoteltuaan Kallinen palasi Ouluun uskoen vielä neuvotteluratkaisuun. Hän kokosi punakaartista ja venäläisistä lähetystön, joka palasi jatkamaan neuvotteluja iltapäivällä 1. helmikuuta. Tuolloin kuitenkin eversti Tunzelman von Adlerflug vain toisti jo aiemman vaatimuksen ehdottomasta antautumisesta.

Neuvottelujen kariuduttua punakaartissa pääsi vallalle jyrkempi linja. Kallinen oli pasifisti ja hän vetäytyi syrjään nähtyään, että tapahtumat etenivät kohti verenvuodatusta. Myös punakaartin maltillinen johtaja Hugo Granath astui syrjään, ja hänen tilalleen nousi jyrkän linjan kannattaja Lindgren. Punakaarti sai venäläisiltä lisää aseita ja 2. helmikuuta illalla aloittivat hyökkäyksen suojeluskunnan tukikohtaa vastaan yrityksenä eliminoida heidät ennen kuin Mannerheimin lähettämä avustusretkikunta pääsisi mukaan taisteluihin. Taistelu jatkui koko yön, mutta punaiset eivät päässeet lähellekään suojeluskunnan tukikohdan valtaamista. Lyseon viereinen puinen kortteli syttyi palamaan, ja tuli levisi myös lyseon voimistelusalin katolle. Tulipalon loimu toisaalta auttoi puolustajia valaisten tukikohdan ympäristön puistoja niin, ettei hyökkääjä voinut lähestyä tukikohtaa salaa.

Aamulla 3. helmikuuta punaiset joutuivat keskittämään voimiaan saapunutta avustusretkikuntaa vastaan. Retkikuntaa johti nyt Mannerheimin esikuntapäällikkö ratsumestari Hannes Ignatius, jolla oli käytössään myös 2 tykkiä ja 14 konekivääriä. Tykit sijoitettiin Oulujoen pohjoisrannalle Laanilaan, josta voitiin suorasuuntauksella ampua etelärannan kasarmialuetta. Kello 9 aamulla ammuttiin Oulussa itsenäisen Suomen tykistön ensimmäiset tykinlaukaukset. Ainoastaan toinen tykki saatiin ampumakuntoon. Ammukset osuivat maaliinsa, ja tulitus jatkui pitkin päivää.

Punakaarti oli ryhmittyneenä hautausmaan tienoille kasarmialueen eteläpuolelle, työväentalon ympäristöön ja rautatieasemalle. Aamupäivän aikana valkoiset levittäytyivät monissa eri osastoissa kaupunkiin. Kello yhden maissa iltapäivällä vallattiin hautausmaa, ja punaiset vetäytyivät kasarmialueelle. Hautausmaalta keskitettiin joukkoja keskikaupungille niin, että pian saatiin yhteys tuomiokirkon ympäristöön linnoittautuneisiin Oulun suojeluskuntalaisiin. Kiivaimmat taistelut käytiin työväentalosta, jonne suurin osa punakaartilaisista oli vetäytynyt ja linnoittautunut. Vaikka lopulta valkoiset pääsivät tulittamaan konekivääreillä työväentaloa lähes joka suunnalta menetti hyökkääjä useita miehiä tarkka-ampujien luodeista. Iltapäivällä kello 15.10 nostivat punaiset valkoisen lipun antautumisen merkiksi.

Kasarmialueen venäläiset eivät halunneet aseitaan luovuttaa vielä punaisten antauduttuakaan. He lähettivät kuitenkin lähetystön neuvottelemaan. Neuvotteluissa sovittiin tulitauosta, ja illalla kello 23 yleisen kokouksen jälkeen venäläiset toimittivat valkoisille kirjallisen ilmoituksen antautumisestaan.

Kasarmeilta haettiin kymmeniä hevoskuormia aseita sotasaaliina. Venäläisiä vankeja oli noin 1 000 ja punakaartilaisia vankeja noin 500.[1][2] Sotasaaliiksi saatiin yli 2 000 kivääriä ja kymmenkunta konekivääriä. Venäläiset jäivät asumaan vankeina kasarmilleen.

Taistelujen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oulun valtaaminen oli Pohjois-Suomen suurin taistelu Suomen sisällissodassa. Kun Tornio vallattiin 6. helmikuuta olivat rautatieyhteydet Ruotsiin ja Suomi Pohjanmaalta ylimpään Lappiin asti valkoisten hallinnassa.

Venäläiset palautettiin kotimaahansa sodan jälkeen. Punavangit pidettiin maaliskuuhun asti tilapäisissä säilöissä. Vankeja oli 19. maaliskuuta 1918 yhteensä 849 henkeä, näistä 72 naisia. Mukana oli venäläisvankeja yhteensä 55 henkeä. Lääninvankilassa oli noin sata henkeä, poliisitalolla 24, naisvankilassa 54 ja Oulun Lyseolla 639. Mukana oli Oulun valtauksen vankien lisäksi naapurikunnista tuotuja punavankeja ja myös 20 valkoisten kutsunnoista kieltäytynyttä. Maaliskuussa kaikki vangit siirrettiin tilapäisistä vankiloista vastaperustettuun vankileiri EE6:een eli Raatin vankileiriin, venäläisten rakentamiin parakkeihin.[3] Alue oli aikaisemmin venäläisten matruusien kasarmi.[4]

Saksalaisten von der Golzin joukkojen Itämeren laivaston ulaanirykmentti sekä kaksi saksalaista sota-alusta vierailivat Oulussa 7-9. kesäkuuta. Paraati pidettiin vanhalla kauppatorilla.[5]

Raatin vankileiriä hoidettiin asiallisesti ja siellä pidetyistä kaikkiaan 1 103 punavangista kuoli vain 51 henkilöä. Kuolleisuus on poikkeuksellisen vähäinen, 5,8 prosenttia vankimäärästä, kun esimerkiksi Raahen leirillä kuoli yli 18 prosenttia vangeista.[6]

Lisäksi valkoiset teloittivat kymmenkunta henkeä. Punaisten johtajista Yrjö Kallinen tuomittiin kuolemaan vaikkei hän ollut osallistunut taisteluihin. Tuomiota ei kuitenkaan pantu toimeen ja Kallinen toimi myöhemmin jopa puolustusministerinä Pekkalan hallituksessa vuosina 1946–1948. Vankileiri lakkautettiin elokuuhun mennessä ja sen 320 vankia siirrettiin Suomenlinnaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ala-Häivälä, Kai: Vankina valkoisten. Oulun vankileiri 1918. Suomen historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, 2000. URN: NBN:FI-FE20011131. Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 12.7.2008).
  • Fält, Olavi K.:: ”Valkean kaupungin idylliä - Oulu 1917 - 1945”, Valkean kaupungin vaiheet. toim. Kyösti Julku. Jyväskylä: Pohjois-Suomen Historiallinen Yhdistys, 1987. ISBN 951-749-014-3.
  • Hautala, Kustaa: Oulun kaupungin historia IV 1856-1918. Oulu: Oulun kaupunki, 1976.
  • Jokipii, Mauno: ”Vuoden 1918 sota”, Oulu ja oululaiset sodissa 1918 ja 1939-1945, s. 44-60. Oulu: Oulun kaupunki, 2002.
  • Roudasmaa, Stig: Studia Historica Tomus VII: Oulun varuskunnan historia, s. 129-134. Oulun Historiaseura, 1981. ISBN 951-95713-0-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hautala 1976, s. 621
  2. Fält 1987, s. 143
  3. Hautala 1976, s. 622
  4. Fält 1987, s. 145
  5. Fält 1987, s. 144
  6. Ala-Häivälä 2000, s. 123