Haukipudas

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Haukipudas
Lakkautettu kunta – nykyiset kunnat:
Oulu
Haukipudas.vaakuna.svg Haukipudas.sijainti.suomi.2008.svg

vaakuna

sijainti

Sijainti 65°10′35″N, 025°21′10″EKoordinaatit: 65°10′35″N, 025°21′10″E
Maakunta Pohjois-Pohjanmaan maakunta
Seutukunta Oulun seutukunta
Perustettu 1866
Liitetty 2013
– liitoskunnat Oulu
Kiiminki
Oulunsalo
Yli-Ii
Haukipudas
– syntynyt kunta Oulu
Pinta-ala 1 023,60 km² [1]
(1.1.2012)
– maa 441,08 km²
– sisävesi 10,54 km²
– meri 571,98 km²
Väkiluku 19 053  [2]
(31.12.2012)
väestötiheys 43,2 as/km² (31.12.2012)

Haukipudas on entinen Suomen kunta, joka sijaitsi Pohjois-Pohjanmaan maakunnassa. Kunnassa asui lakkauttamishetkellä 19 053 ihmistä,[2] ja sen pinta-ala oli 1 023,60 km², josta 571,98 km² oli merialueita ja 10,54 km² sisävesiä.[1] Väestötiheys oli 43,2 asukasta/km². Haukiputaan naapurikunnat olivat Hailuoto, Ii, Kiiminki, Oulu ja Yli-Ii. Kiiminkijoki laskee Perämereen Haukiputaalla. Nykyään Haukipudas on osa Oulun kaupunkia.

Nimensä Haukipudas on saanut Vahtolanlahdesta Martinniemeen virranneen putaan mukaan. Maankohoamisen takia pudas alkoi 1500-luvulla umpeutua. Ruohottuva uoma houkutteli putaaseen haukia.[3]

Oulun kaupunki sekä Haukiputaan, Kiimingin, Oulunsalon ja Yli-Iin kunnat yhdistyivät vuoden 2013 alussa uudeksi Oulun kaupungiksi.[4]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jo varhain keskiajalla houkutteli runsaslohinen Kiiminkijoki erämiehiä asettumaan pysyvästi jokisuistoon. Niinpä Haukiputaan ja Kellon alueella rannikon tuntumaan syntyi useiden kymmenien talojen muodostama kyläasutusta. Valtaosa asukkaista oli kotoisin Lounais- ja Länsi-Suomesta. Myös Venäjän karjalaiset yrittivät saada Pohjanmaan rannikkoa haltuunsa ja hävittivät useilla valtausretkillään pahoin asutusta. Ruotsin valta lujittui kuitenkin vähitellen alueella pysyvän suomalaisasutuksen myötä. Haukiputaan-Kellon alueelle muutti 1500-luvun jälkipuolella myös jonkin verran savolaisia uudisasukkaita. Vuonna 1548 Kellossa oli 30 ja Haukiputaalla 18 taloa. Taloluku kasvoi hitaasti, sillä 1770 taloja oli vain 88. 1900-luvun alussa taloja oli 342, minkä lisäksi pitäjässä oli viitisenkymmentä torppaa.[5]

Haukiputaan kirkko ja kellotapuli.

Hallinnollisesti Haukiputaan ja Kellon kylät kuuluivat 1300-luvulla perustettuun Iin pitäjään. Kello oli tuohon aikaan Haukiputaan seudun merkittävin kylä. Se mainitaan Vatikaanissa 16.8.1488 päivätyssä asiakirjassa Iin anneksina. Kellosta ja Haukiputaasta tehtiin 1630 Iin kappeli ja vuoteen 1646 mennessä tai kenties jo hieman aiemmin rakennettiin Haukiputaalle kirkko. Se purettiin nykyisen kirkon valmistuttua 1762. Tämän yli kaksisataavuotiaan puukirkon kattoholveja ja seiniä koristavat Mikael Toppeliuksen arvokkaat 17701790-luvuilta peräisin olevat maalaukset. Seurakunta oli Kiimingin kappelina vuodesta 1838 vuoteen 1873, jolloin perustettiin Haukiputaan itsenäinen seurakunta. Haukiputaan kunta perustettiin jo muutamia vuosia aikaisemmin 1866[5][6].

Maatalous sekä lohen, siian ja silakan pyynti olivat pitkään väestönpääelinkeinot. Laivanrakennusta ryhdyttiin harjoittamaan jo 1600-luvulla. Haukiputaan ensimmäinen suursaha oli kuitenkin Kiiminkijoen varteen perustettu Maunun saha (18631908). 1800-luvun lopussa perustettiin myös Halosenniemen saha, joka toimi vuoteen 1950 saakka. Santaholman saha oli toiminnassa vuosina 19141968. Martinniemen saha toimi vuosina1905-1988. Nykyisin vanhalla saha-alueella toimii Martinniemi Timber Oy. Sahojen ansiosta Haukipudas muuttui tärkeäksi teollisuusalueeksi, sahapitäjäksi.[5]

1960-luvun alueliitoksissa Haukipudas menetti ison osan alueestaan ja asukkaistaan Oulun kaupungille. Kuivasjärven kylä liitettiin Ouluun vuoden 1961 alussa. Kuivasjärvellä oli tuolloin noin 700 asukasta. Haukiputaan ja Oulun rajalle Pateniemen sahan ympäristöön oli kasvanut teollisuusyhdyskunta. Pateniemen asukkaista noin 2 000 allekirjoitti keväällä 1963 kirjeen, jossa ehdotettiin Herukkaojan eteläpuolisen alueen liittämistä Ouluun. Haukiputaan kunta ja Oulun kaupunki neuvottelivat yhteisymmärryksessä Pateniemen alueen liittämisestä sopimuksen, jossa Oulu muun muassa suostui ottamaan vastatakseen kolmasosan Haukiputaan kunnan veloista ja sijoittamaan liitosalueen työntekijät kaupungin palvelukseen. Valtioneuvoston päätöksellä Pateniemen alue liitettiin Ouluun 1. tammikuuta 1965.[7] Kun Oulujoen kunta 1965 lakkautettiin, liitettiin osa Korvenkylästä ja Oulunsuusta Haukiputaaseen.[5]

Kun vuonna 1965 etsittiin aluetta Oulun yliopiston uudelle kampustyyliselle yliopistoalueelle, yhtenä vaihtoehtona nykyiselle Linnanmaan kampukselle oli Haukiputaan Virpiniemi. Johannes Virolaisen hallitus pääministeri Virolaisen johdolla teki päätöksen kampusalueen rakentamiseksi Virpiniemeen. Haukiputaalla ehdittiin jo yliopiston tulemista juhlia, mutta eduskunta päätti kuitenkin toisin.[8]

Luonto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näkymä Haukiputaan Virpiniemen mäkihyppytornin huipulta merelle.

Haukipudas on tasaista lakeutta ja tasankoa, joka on kohonnut merestä varsin myöhään. Luonnonoloiltaan Haukipudas jakautuu kahteen osaan. Haukiputaan länsiosa kuuluu Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan jokimaahan ja Yli-Iin ja Kiimingin väliin pistävä itäpuoli nevalakeuteen. Länsiosa on metsäisempää ja käsittää enemmän peltoa kuin itäosa.[5]

Kallioperältään Haukipudas kuuluu karjalaiseen liuskevyöhykkeeseen. Eteläosassa vallitsevat kvartsi-maasälpäliuskeet ja pohjoisessa fylliitti ja kiilleliuskeet. Idässä on melko laaja kvartsiittialue. Yleisin maalaji on moreeni, joka sisältää paikoin runsaasti suurikokoisia kiviä. Haukiputaan alueella on kolme pitkittäisharjulaaksoa. Lounaisin kaartuu kirkon eteläpuolelta Kalimenojan varteen, Kiimingistä ulottuu yksi harjujako Kiiminkijoen varteen ja kolmas harjujakso kulkee idässä Martimojoen alueella. Hiekkamaita on myös rannikolla, etenkin Isollaniemellä. Virpiniemen retkeily- ja ulkoilualueella on pieniä lentohiekkadyynejä. Kiiminkijokisuulla joen pohjoispuolella Kurtinhaudan ranta-alueella on vanhoille hiekkadyyneille kasvanut kaunis rantametsä, joka on suosittua virkistys- ja ulkoilualuetta. Savea ja hiesua on Haukiputaan alueella vähän.[5]

Pääosa Haukiputaasta on loivaa tasankoa. Maaston korkeus meren pinnasta mitattuna vaihtelee vain kymmenen ja kahdenkymmenen metrin välillä. Vasta Martimojoen alueella maasto kohoaa 50 metrin tasolle ja muuttuu samalla epätasaisemmaksi. Rannikon korkein kohta on Isonniemen Runtelin harju. Se kohoaa melko jyrkkänä 34,5 metrin korkeuteen vain 400 metrin päästä rannasta ja erottuu selvästi muuten tasaisen laakeasta maisemasta. Rannikon edustalla ovat mm. Kraaselin, Kotakarin ja Hietakarin saaret.[5]

Kalimeenojan Kalimeenkylällä Haukiputaalla.

Haukiputaan päävesistö on Kiiminkijoki, joka laskee entisen Kiimingin kunnan puolelta Haukiputaan keskiosien kautta kirkonkylän pohjoispuolitse mereen. Joki meanderoi, kiemurtelee paikoin voimakkaasti ja tulva-aikana monet vanhat uomat joutuvat veden valtaan. Kiiminkijoen suu on muuttunut huomattavasti viimeisten sadan vuoden aikana, sillä jatkuva maankohoaminen ja joen mukanaan tuomat lietteet ovat muuttaneet monet entiset lahdet ja salmet veden vaivaamiksi pajuttuneiksi rantaniityksi. Kiiminkijoen vielä kahlitsemattomista koskista huomattavimmat ovat Jalo-, Jokelan-, Kärppä-, Allikko-, ja Puuperänkoski. Kalimenoja virtaa Haukiputaan etelärajan tuntumassa ja laskee Kellon eteläpuolitse mereen. Martimojoki virtaa Haukiputaan itäosien suomaiden halki kaakosta luoteeseen ja laskee Yli-Iin puolella Iijokeen, Rannikkovyöhykkeellä on maatalouden edistämiseksi tehty laajoja suokuivatuksia ja lukuisia järvienlaskuja. Laskettuja järviä ovat mm. Iso Liesjärvi, Heikistö. Utalampi, Isolahti, Hetejärvi ja Rautionlahti.[5]

Haukiputaan kasvillisuuden yleisluonne on varsin karu. Moreeni- ja harjualueet ovat mäntyvaltaisia kuivia kangasmetsiä. Monin paikoin entiset viljelysalueet ovat muuttuneet lehtipuuvaltaiseksi korveksi. Kiiminkijoen-varressa on pieniä tulvaniittyjä. Haukiputaan länsiosassa on suota noin 30–40 prosenttia maa-alasta, mutta idässä soiden osuus on jo yli 60 prosenttia. Rautatien itäpuoliset suoalueet ovat etupäässä rämeitä ja osittain nevoja.[5]

Liikenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtatie 4 kulkee pääasiassa moottoriliikennetienä Haukiputaan läpi pohjois-eteläsuunnassa. Tie ohittaa Haukiputaan keskustan yli kolmen kilometrin päästä itäpuolelta. Haukiväylä yhdistää keskustan valtatiehen. Nelostien vanha linjaus, joka kulkee Haukiputaan keskustan läpi, on nykyisin seututie 847. Kiiminkijoen ylittävä vanhan nelostien silta valmistui 1954. Siihen asti joki piti ylittää lossilla tai kiertää Asemakylällä sijaitsevan rautatiesillan kautta. Lossista (ruots. färja) on muistona paikannimi Värjänranta, joka sijaitsee maantiesillan kupeessa kirkonkylän puolella.[9]

Paikallisliikenteestä vastaavat linja-autoyhtiöt Koskilinjat ja V. Alamäki, joiden linjat kulkevat Oulun keskustan kautta Haukiputaalle ja edelleen Martinniemeen sekä Iihin.[10].[11]

Haukipudas sijaitsee Oulu–Tornio-radan varrella. Haukiputaan alueella sijaitsee kaksi rautatieasemaa Kello ja Haukipudas. Sekä henkilö- että tavaraliikenne asemilla on loppunut. Haukiputaan asemalta oli aiemmin ratayhteys myös Martinniemeen. Martinniemen rata purettiin 1999. Martinniemessä on aikaisemmin toiminut myös satama Martinniemen sahan puutavaran vientiä varten.

Oulun lentoasema sijaitsee noin 35 kilometrin päässä Haukiputaalta.

Elinkeinoelämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haukipudas tunnetaan sahapitäjänä, vaikka varsinaisia suursahoja ei Haukiputaalla enää toimikaan. Haukiputaan ensimmäinen saha oli Maunun saha, joka aloitti vesivoimakäyttöisenä 1863 ja muutettiin höyrysahaksi 1882.

Vanhin Haukiputaan höyrysahoista oli Pateniemen saha, joka perustettiin 1873.[12] Nykyisin Pateniemen alue kuuluu Oulun kaupunkiin. Muita Haukiputaalla toimineita sahoja ovat olleet Martinniemen saha, joka oli yksi maan suurimmista, Halosenniemen saha ja A. Santaholma Oy:n omistama Jokirannan saha Kiiminkijokisuulla[13]. Martinniemen sahan tuotteita lähti maailmalle sekä meritse että maitse Martinniemen pistorataa pitkin. Nykyisin vanhalla saha-alueella toimii Martinniemi Timber Oy.

Martinniemen vanha saha vuonna 2009.

Suursahaksi ja merkittäväksi työllistäjäksi kasvanut Martinniemen saha perustettiin 1905, jolloin se toimi Granfeltin sahan nimellä. Myöhemmin omistaja ja nimi vaihtui monia kertoja. Viime vaiheessa suursaha toimi Rauma-Repolan Martinniemen tehtaiden nimellä ja työllisti enimmillään 1300 henkeä. Lyhyen aikaa ennen sahan lopullista lopettamista sahaajana oli Vapo. Martinniemen tehtaat olivat Haukiputaan kunnan suurin työllistäjä.

Puutavaran sahauksen lisäksi Rauma-Repola Oy:n Martinniemen tehtailla valmistettiin sodan jälkeen puutaloja ja Laitakarissa sijaitsevassa Martinniemen puuhiomossa tehtiin paperimassaa. Tehtailla oli oma höyryvoimala. Sähköä tuotettiin sahaus- ja kuorimojätteitä polttamalla myytäväksi asti. Puuhiomon ja voimalan rakennukset ovat arvokkaita 1920-luvun teollisuusrakennuksia ja ne ovat suojeltuja. Voimalaitoksen 72 metriä korkea, kauas Perämerelle näkyvä piippu on purku-uhan alainen.Kyläläiset toivovat sen säilyttämistä sahaustoiminnan muistomerkkinä.

Jatkosodan aikana Neuvostoliitto yritti pommittaa ainakin kerran, eräiden tietojen mukaan kaksi kertaa, Martinniemen tehtaita, mutta pommit putosivat pääosin tehdasalueen ulkopuolelle Kurtinhaudan eturannalle aiheuttamatta muuta kuin aineellisia vahinkoja.

Martinniemessä oli laivaliikennettä ja puutavaran ulosvientiä 1800-luvun loppupuolelta 1970-luvulle asti. Enimmillään kävi lastia noutamassa 1960-luvun alkupuolella yli 200 laivaa vuodessa. Laivat lastasivat sahatavaraa, jonkin verran myös propseja ja paperimassaa. Lastaus tapahtui redillä Kiiminkijokisuun ulkopuolella. Kylällä oli oma luotsiasema Mustakari-saaressa, jonne rakennettiin pengertie.

Martinniemen redin kautta vietiin ulos sahatavaraa myös A. Santaholma Oy:n Jokirannan sahalta. Puutavara kuljetettiin Santaholmalta ja Rauma-Repolasta redillä oleviin laivoihin hinaajien vetämillä proomuilla.Redilastauksen päätyttyä vientitoimintaa oli vielä Rauma-Repolan tehtaiden omassa satamassa, joka avattiin vuonna 1970. Satama oli eräs Perämeren merkittävimmistä satamista toiminta-aikanaan 1970-luvulla.

Martinniemen tehtaiden ympärille kasvoi suurehko taajaväkinen teollisuusyhdyskunta, jonka asukasluku kipusi 1960-luvulla viiteen tuhanteen. Asukkaiden työpaikkoina olivat lähes yksinomaan Martinniemen tehtaat ja vilkas satama. Martinniemi oli Haukiputaan kunnan suurin kylä, jonka palveluvarustus oli monipuolinen kauppoineen, pankkeineen, ravitsemusliikkeineen, elokuvateattereineen, monine tanssipaikkoineen, apteekkeineen ja lääkärin vastaanottoineen.

Sahojen rakentaminen muutti Haukiputaan maanviljelyspitäjästä teolliseksi maalaiskunnaksi, joka 1950-luvulla oli Suomen maalaiskunnista toiseksi teollistunein Harjavallan jälkeen[14].

Ukonkaivoksen alueelle rakennettiin Hyvon Kudeneuleen vaatetehdas 1970. Tehdas työllisti enimmillään lähes 500 henkilöä. Hyvon Kudeneule ajautui konkurssiin jo vuonna 1976. Konkurssihallinnon ylläpitämä tuotanto lopetettiin 1977, jolloin Haukiputaan työttömyysaste kohosi 22 prosenttiin.[14] Hyvonin entisiä tuotantotiloja vuokraamaan perustettiin Haukiputaan Teollisuuskiinteistöt Oy, nykyinen Haukiputaan Kehitys Oy, joka sai tiloihin vuokralaiseksi Nokian vuonna 1981. Nokia myi Haukiputaan yksikkönsä liiketoiminnan sopimusvalmistaja SCI:lle 2001. Samana vuonna SCI fuusioitui Sanminan kanssa.[15]

Tunnettuja haukiputaalaisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uskonnolliset yhteisöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Haukiputaalla toimii evankelisluterilainen Haukiputaan seurakunta[16]. Kirkon sisäisistä herätysliikkeistä paikkakunnalla toimii vanhoillislestadiolaisuus, jolla on paikkakunnalla Haukiputaan rauhanyhdistys[17] sekä Haukiputaan Jokikylän Rauhanyhdistys[18].

Paikkakunnalla toimii myös toinen luterilainen kirkko, Suomen luterilaisen tunnustuskirkon Haukiputaan Luterilainen Tunnustusseurakunta[19]. Muita kirkkokuntia edustaa Helluntaiherätykseen lukeutuva Haukiputaan helluntaiseurakunta[20].

Nähtävyyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perämeren saaria Haukiputaan edustalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hanhikari, Hietakari, Hoikka-Hiue, Iso-Hiue, Iso-Miehikkä, Isonkivenletto, Kaasamatala (Hiuvet), Kattilankalla, Kellon Kraaseli, Kintasletto, Kotakari, Kriisinkivi, Kropsu, Laitakari, Lemmonletto, Länsiletto, Lönkytin, Mustakari, Mustakari (Martinniemi), Nimetön, Pallonen, Pensaskari, Pikku-Miehikkä, Pulkkisenmatala, Puukkoletto, Rapakari, Rivinletto (Kaasamatala), Santapankki, Satakarinletto, Ulko-Pallonen, Välikari, Ykskivi, Väliletto, Äijänkumpele.

Urheiluseuroja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Ervasti-Julku, Liisa ja Asunmaa, Martti: ”Haukiputaan historiaa ja nykypäivää”, Haukipudas. Jyväskylä: Gummerus Oy, 1986. ISBN 951-99724-4-7.
  • Häkkilä, Juhani: ”Rakennemuutoksesta toiseen – Hyvon–Kudeneuleesta Haukiputaan teollisuuskiinteistö Oy:ksi”, Kellon–Haukiputaan kotiseutujulkaisu IV. Jyväskylä: Kellon-Haukiputaan kotiseutuyhdistys ry, 1995.
  • T.A. Könönen: Martinniemen saha 75 vuotta (Rauma-Repola Oy 1981)
  • Joni Skiftesvik: Lapsuuteni Martinniemi; artikkeli Haukipudas-kirjassa 1986, kustantaja Haukiputaan kunta
  • T. A. Könönen: Martinniemen saha 75 vuotta, 1981
  • Raili Rytkönen: Suur-Iin historia I - II
  • Haukiputaan päristin, Haukipudas-seura 50 vuotta
  • Muistelmia ja tarinoita Haukiputaalta, Haukipudas-seura 2008
  • Muistojen saha, A. Santaholma Oy Jokirannan saha 1915 - 1968
  • Haukipudas, kustantaja Haukiputaan kunta 1986
  • Pentti Utriainen: Kotikyläni Martinniemi - elämää piipun juurella, kustantaja Pentti Utriainen 2010

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Suomen pinta-ala kunnittain 1.1.2012 1.1.2012. Maanmittauslaitos. Viitattu 2.1.2013.
  2. a b Suomen asukasluvut kuukausittain – Kunnittain aakkosjärjestyksessä 31.12.2012. Väestörekisterikeskus. Viitattu 16.1.2013.
  3. Ervasti-Julku ja Asunmaa, 1986, s. 16
  4. Uusi Oulu syntyi äänestysten jälkeen Kaleva.fi. 28.6.2010. Oulu: Kaleva Oy. Viitattu 28.6.2010.
  5. a b c d e f g h i Kalevi Rikkinen, Hannes Sihvo, Matti Eskola, Allan Tiitta: Finlandia, Otavan iso maammekirja 8. Keuruu: Kustanneyhtiö Otava, 1986. ISBN 951-1-09142-5.
  6. Historiaa Haukiputaan kunta. Viitattu 21.2.2010.
  7. Manninen, Turo: Oulun kaupungin historia VI, s. 22–24. Jyväskylä: Gummerus, 1995. ISBN 951-9234-48-9.
  8. Lajunen, Lauri: 50-vuotiaalla toimitilat rakennettuina (Puhe Domus Botnican 50-vuotisjuhlassa) 18.1.2008. Oulun yliopisto. Viitattu 14.2.2010.
  9. Ervasti-Julku ja Asunmaa, 1986, s.26
  10. Oulun paikallisliikenne 09.08.2009–06.06.2010 Koskilinjat Oy. Viitattu 14.2.2010.
  11. Kesäaikataulut 2012 V. Alamäki Oy. Viitattu 16.6.2012.
  12. Ervasti-Julku ja Asunmaa, 1986, s. 28–29
  13. Ervasti-Julku ja Asunmaa, 1986, s. 29–31
  14. a b Häkkilä, 1995, s. 90
  15. Haukiputaan Kehitys Oy – kokemusta 30 vuoden ajalta 2008. Haukiputaan Kehitys Oy. Viitattu 16.3.2010.
  16. Haukiputaan seurakunta Haukiputaan seurakunta. Viitattu 26.6.2011.
  17. Haukiputaan rauhanyhdistys Haukiputaan rauhanyhdistys. Viitattu 26.6.2011.
  18. Haukiputaan Jokikylän Rauhanyhdistys Viitattu 26.6.2011.
  19. Seurakunnat Suomen Luterilainen Tunnustuskirkko. Viitattu 26.6.2011.
  20. Haukiputaan helluntaiseurakunta ja Iin rukouspiiri Haukiputaan helluntaiseurakunta ja Iin rukouspiiri. Viitattu 26.6.2011.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]