Suomen Sosialidemokraattinen Puolue

Wikipedia

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue - Finlands Socialdemokratiska Parti r.p.[1]
Perustettu	1899
Johto	Jutta Urpilainen (pj.) Ilkka Kantola (1. vpj.) Maria Guzenina-Richardson (2. vpj.) Pia Viitanen (3. vpj.) Ari Korhonen (puoluesihteeri)
Poliittinen ideologia	Sosiaalidemokratia[2]
Äänenkannattaja	Uutispäivä Demari
Kansanedustajia	45 (2007)
Eurokansanedustajia	2 (2009)
Kunnanvaltuutettuja	2 066 (2008)[3]
Jäsenyydet	Sosialistinen internationaali ESP Työväen Sivistysliitto
Kotisivu	www.sdp.fi

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue, (SDP, puhekielessä demarit, puolueen piirissä myös sos.dem. puolue) on yksi Suomen suurimmista puolueista. SDP perustettiin vuonna 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue. Nimi vaihdettiin vuonna 1903 Forssan kokouksessa, jossa puolue omaksui myös sosialistisen puolueohjelman, Forssan ohjelman. Jäsenet kuuluvat puolueosastoihin, jotka muodostavat kunnallisjärjestöt ja piirijärjestöt vaalipiireittäin.

Puolue sanoo tarkoituksensa olevan koota kansalaiset yhteiseen toimintaan sosialidemokratian aatteellisten tavoitteiden toteuttamiseksi: ihanteena ja päämääränä vapauden, tasa-arvon ja solidaarisuuden yhteiskunta, yhteistyön ja rauhan maailma sekä puhdas ja turmeltumaton ympäristö.^[4]

Puolue on Sosialistisen internationaalin jäsen.^[5] Euroopan parlamentissa SDP kuuluu Euroopan sosiaalidemokraattisen puolueen ryhmään ja Pohjoismaiden neuvostossa Sosiaalidemokraattiseen ryhmään.

SDP:n jäsenten keski-ikä on yli 60-vuotta.^[6][7] SDP:llä on jäseniä noin 54 000. SDP:n jäsenistä on, kuten myös perussuomalaisisten, vasemmistoliiton ja keskustan jäsenistä noin 60 % miehiä ja 40 % naisia.^[8]

Vuoden 2007 vaalien jälkeen SDP:llä on 45 kansanedustajaa ja se on näin ollen eduskunnan kolmanneksi suurin puolue. Puolueella on kaksi edustajaa Euroopan parlamentissa. SDP:n puheenjohtaja 6. kesäkuuta 2008 lähtien on ollut Jutta Urpilainen.

Historiallisista syistä SDP:n nimessä käytetään edelleen sanaa "sosialidemokraattinen" yhdellä a-kirjaimella, vaikka Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen nykyisten oikeinkirjoitussääntöjen mukaan kantasana sosiaalidemokratia kirjoitetaankin kahdella a-kirjaimella.^[9]

Sisällysluettelo 1 Tavoitteet 2 Historia 2.1 Sisällissodan jälkeen 2.2 Sodan jälkeen 3 SDP nykyään 4 Vaalimenestys 5 Merkittäviä poliitikkoja 5.1 Puheenjohtajat 5.2 Puoluesihteerit 5.3 Pääministerit 5.4 Presidentit 6 Kansainväliset yhteydet 7 Nuorisotoiminta 8 Naiset 9 Kirjallisuutta 10 Katso myös 11 Aiheesta muualla 12 Viitteet

[muokkaa] Tavoitteet

SDP korostaa yksilöiden yhteisvastuuta toisistaan ja yhteisöstään. Jokaisen on myös saatava toteuttaa itseään vapaasti ja tasavertaisesti. Sosialismi nousee antiikin humaanista filosofiasta, kristillisestä etiikasta ja valistuksen edistysaatteista. Ihmisillä on oikeus elää vapaina riippumatta henkilökohtaisista ominaisuuksista tai taloudellisista lähtökohdista. Valinnan mahdollisuus käytännössä, niin aineellisesti kuin henkisesti, on yhtä välttämätön kuin oikeus valita. Myös koulutus on tärkeää, sillä sitä kautta ihminen saavuttaa edellytykset toteuttaa itseään. Luonnosta on pidettävä huolta ja jokaisella on oikeus nauttia siitä. Kansainvälinen sosialidemokratia on sorretun puolella sortajaa vastaan, vähäosaisen puolella vahvemman valtaa vastaan.

SDP vastustaa hallitsematonta markkinataloutta. Demokratia ja toimiva talous tukevat toisiaan. Taloudellisen toimintansa rinnalla yrityksillä on myös yhteiskunnallinen ja henkilöstövastuu. Markkinoiden on toimittava avoimesti ja julkisesti. Hyvinvointiyhteiskunnassa politiikalla on keskeinen sija talousjärjestelmän toiminnassa. Valtion ja kuntien palvelut lisäävät tasa-arvoa ja hyvinvointia yhteiskunnassa. Julkisen alan on pidettävä huoli, että nämä palvelut toteutuvat. Jokaisella on myös oikeus mielekkääseen työhön, ja työ ei saa olla alistussuhde.

SDP:n ihanteena on yhteiskunta, jossa vapaus voittaa alistamisen, humaanisuus suvaitsemattomuuden ja oikeudenmukaisuus itsekkyyden. Sosialidemokratian kerrotaan puolueen periaateohjelmassa jatkavan kamppailua ihmisten aineellisen ja henkisen tasavertaisuuden puolesta taloudellista yltiöliberalismia ja yhteiskunnallista konservatismia vastaan.^[10]

[muokkaa] Historia

Puolue perustettiin 1899 nimellä Suomen Työväenpuolue. Kannattajien saatua suomennus Karl Kautskyn teos Erfurtin ohjelmasta se alkoi syyttää ongelmista yksityisomistukseen perustuvaa kapitalistista talousjärjestelmää. 1900-luvun alussa puolue esitti vaatimuksia torpparikysymykseen, työllisyyden hoitoon, työläisten aseman parantamiseen, sananvapauteen ja kahdeksantuntiseen työpäivään ^[11]. Tuolloin ei ollut vielä suomennoksia Karl Marxin kommunistisesta manifestista ja Karl Marxin kommunistinen Das Kapital suomennettiin vasta paljon myöhemmin. Puolueen nimi vaihdettiin Suomen Sosialidemokraattiseksi Puolueeksi Forssassa 1903 pidetyssä puoluekokouksessa. Suomen kenraalikuvernööri Bobrikov kielsi puoluetta käyttämästä nimeä ”sosialidemokraattinen”, mutta tätä kieltoa ei noudatettu. Samalla hyväksyttiin myös Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen mallin mukainen maltillinen marxilainen ohjelma, joka oli voimassa vuoteen 1952. Ohjelma kopioitiin Itävaltalaiselta puolueelta, johon lisättiin alkoholin kieltolaki. Ohjelmaan kuului muun muassa 8 tunnin työpäivä, vähimmäispalkka ja yleinen kouluvelvollisuus^[12] sekä yleinen alkoholin kieltolaki. Forssan ohjelma on miltei suoraan peräisin Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen vuonna 1891 hyväksymästä Erfurtin ohjelmasta.^[13] Ohjelman välittömät vaatimukset ovat toteutuneet lukuun ottamatta kirkon ja valtion eroa, koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista ja alkoholin kieltolaistakin on sittemmin luovuttu^[14].

Venäjän vuoden 1905 vallankumous ja suurlakko joukkoprotesteineen toi Suomeen yksikamarisen 200-paikkaisen eduskunnan ja yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, joka oli SDP:n ohjelman vaatimuslistalla ^[15]. Suomen Sosialidemokraattiselle Puolueelle uudistukset olivat suuri voitto ja puolueeseen liittyi työväen lisäksi runsaasti sivistyneistöä. Tästä sivistyneistösiivestä käytettiin nimitystä "marraskuun sosialistit".

Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa SDP nousi välittömästi suureksi puolueeksi, ja vuoden 1916 vaaleissa se sai enemmistön, 103 paikkaa.^[16] Tämän seurauksena Suomeen nimitettiin maailman ensimmäinen sosialistienemmistöinen senaatti, puheenjohtajanaan Oskari Tokoi. Tämä SDP:n hallitsema eduskunta hyväksyi Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen kesällä 1917 valtalain, jossa eduskunta julistettiin korkeimman vallan haltijaksi Suomessa. Eduskunnassa vähemmistöön jääneiden porvareiden suosituksesta Venäjän väliaikainen hallitus hajotti eduskunnan ja valta palautettiin Venäjän tsaarille^[17]. SDP joutui vaalitappion vuoksi oppositioon.^[18]. Seuraava senaatti oli täysporvarillinen. Eduskunta jätti oppositiossa olevan SDP:n aloitteet huomiotta.^lähde?

Suomen sisällissodassa punaisen puolen hallitukseen, Kansanvaltuuskunnan, kuului sosiaalidemokraattien jäseniä ja suuri osa puolueen jäsenistä toimi punaisten puolella. Muodollisesti puolueorganisaatio ei tehnyt päätöstä vallankumoukseen ryhtymisestä vaan aloite liukui radikaaleille vallankumousmielisille alaorganisaatioille. "Vallankumouksen" kerran alettua useimpien puoluetoimitsijoiden oli kuitenkin hankala asettua puolueettomiksi ja he muodostivatkin merkittävän osan punaisesta siviilihallinnosta.^lähde? Myöhemmässä historiankirjoituksessa punaisten intoa siviilihallinnon järjestämiseen on pidetty eräänä syynä tappiolle sodassa.^lähde? Tästä huolimatta monet jäsenistä ja johtohenkilöistä kuitenkin jättäytyivät sivuun punaisten toiminnasta. Sisällissodan alettua puolueorganisaation toiminta käytännössä lakkasi.^lähde?

[muokkaa] Sisällissodan jälkeen

Sodan päättyessä monet puolueen johtajista ja aktiiveista pakenivat kommunistiselle Venäjälle. SDP:n puheenjohtaja Otto Wille Kuusinen nousi Josef Stalinin hallinnossa Kommunistisen internationaalin ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen korkeimpaan johtoon. Tuhansia puolueen jäseniä ja kannattajia kuoli taisteluissa, teloituksissa ja vankileireillä. Syksyllä 1918 punaisten toiminnasta sivussa olleet puoluejohdon jäsenet käynnistivät kuitenkin SDP:n toiminnan uudelleen Väinö Tannerin johdolla. Jo seuraavissa vaaleissa 1919 kannatus osoittautui suunnilleen aiemman kaltaiseksi.

Neuvosto-Venäjälle paenneet SDP:n radikaalit perustivat elokuussa 1918 Moskovassa Suomen kommunistisen puolueen (SKP), joka otti lähtökohdakseen bolševikkien mallin mukaisen vallankumouksellisen ohjelman. SKP joutui kuitenkin toimimaan Suomessa maanalaisena. 1920-luvulla kommunistinen Suomen Sosialistinen Työväenpuolue (SSTP) seuraajajärjestöineen vei eduskuntavaaleissa osan SDP:n paikoista.^[19] Suomen sosialidemokraattinen nuorisoliitto (SSN) ja Suomen sosialidemokraattinen naisliitto valitsivat sisällissodan jälkeen liittolaisekseen SSTP:n. Myös Suomen Ammattijärjestön (SAJ) enemmistö oli SSTP:n kannattajilla.^[20] SDP:n kannatus ja paikkamäärä eduskunnassa nousi jälleen selkeästi, kun valtiovalta 1930-luvulla esti kommunistien yritykset kaikissa muodoissaan osallistua vaaleihin.^[21] Vuonna 1919 SDP:llä oli 67 022 jäsentä. 1920-luvun alussa jäsenmäärä laski ollen pienimmillään vuonna 1924 (25 123). Vuosina 1925–1939 jäsenluku vaihteli välillä 24 000–37 000. Perusjärjestöjä puolueeseen kuului vuosina 1919–1939 hieman yli tuhat.^[22]

Vuoden 1930 puoluekokouksessa, Kaarlo Harvalan noustua puheenjohtajaksi, Väinö Tanner saavutti SDP:ssä kiistattoman johtoaseman. Tanner pystyi puolustamaan työväestön etuja vaikeassa tilanteessa ja hän sai siten myös puolueensa vasemmiston luottamuksen. SDP pyrki Tannerin johdolla yhteistyöhön poliittisen keskustan kanssa torjuen samalla yhteistyön kommunistien kanssa. Lähentyminen johti hallitusyhteistyöhön Maalaisliiton kanssa vuonna 1937. Sosiaalidemokraatit hyväksyttiin osan oikeistoa keskuudessa, pohjoismaista kehitystä seuraten, demokraattiseksi voimaksi, jonka kanssa saattoi tehdä yhteistyötä. Hallitusyhteistyötä vastusti entinen puoluesihteeri K.H. Wiik, joka kannattajineen erotettiin SDP:stä 1937. Erotettuihin kuuluivat myös Kominternin kansanrintamapolitiikkaa Suomen oloihin soveltamaan pyrkineet vasemmistolaiset sivistyneistön edustajat.^[23]

Talvisodan jälkeen syksyllä 1940 SDP:n eduskuntaryhmästä erotettiin viisi kommunisteja ja Neuvostoliiton politiikkaa sympatisoinutta kansanedustajaa, jotka sittemmin muodostivat Sosialistisen eduskuntaryhmän ja tulivat tunnetuksi ”kuutosina”.^[24] Jatkosota aiheutti SDP:n sisällä myös ristiriitoja, kun osa puolueen kansanedustajistakin asettui arvostelemaan Suomen ulkopolitiikkaa. Jatkosodan loppupuolella (1943–1944) SDP:ssä vahvistui niin sanottu rauhanoppositio, joka teki yhteistyötä ruotsinkielisten liberaalien ja ammattiyhdistysliikkeen kanssa.

[muokkaa] Sodan jälkeen

Jatkosodan päätyttyä sosiaalidemokraattien piirissä käytiin lyhyen aikaa keskustelua puolueen yhtymisestä vaaliliittoon kommunistien ja kuutosten muodostamaan Suomen kansan demokraattiseen liiton (SKDL) kanssa. Hankkeen kannattajat jäivät kuitenkin SDP:ssä vähemmistöön. SKDL:ään siirtyi lopulta kuutosten ohella vain osa rauhanoppositiota ja joukko SDP:n perusjärjestöjä puolueen vasemmalta laidalta. Kahden työväenpuolueen välit muodostuivat erittäin huonoiksi.^[25][26]

1950-luvulla SDP ajautui vaikeaan tilanteeseen, kun Neuvostoliiton taholta suhtauduttiin puolueeseen vihamielisesti ja Urho Kekkosen hyvät idänsuhteet kasvattivat hänen ja Maalaisliiton sisäpoliittista valtaa. Kun SDP valitsi 1957 puheenjohtajakseen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun Väinö Tannerin ja puoluesihteeriksi niin kutsuttuihin ”leskisläisiin” kuuluvan Kaarlo Pitsingin, puolueen idänsuhteet kärsivät. Tämä johti vuoden 1958 vaihteessa kriisiin, kun Neuvostoliitto ei hyväksynyt Suomeen enää hallitusta, jossa SDP oli mukana. Alkoivat yöpakkaset eli Neuvostoliiton diplomaattinen ja kauppapoliittinen painostus Suomen hallituksen kaatamiseksi. Hallitus kaatui ja alkoi SDP:n pitkä oppositiokausi ulkopoliittisesti arveluttavana puolueena. SDP:ssä huomattiin myös, että tasavallan presidentti Urho Kekkonen ei ollut tilanteessa tukenut Suomen hallitusta. Kun SDP yritti yhdessä laajan puoluerintaman Honka-liiton kanssa syrjäyttää Kekkosta 1962 presidentinvaalissa ajauduttiin jälleen ulkopoliittiseen kriisiin (noottikriisi) Neuvostoliiton kanssa. Kekkosen ainoa merkittävä vastaehdokas, oikeuskansleri Olavi Honka vetäytyi vaaleista, Kekkonen voitti vaalit ja SDP:n paitsioasema suomalaisessa politiikassa oli täydellinen.

1950-luvun aikana suhteet SDP:n sisällä kärjistyivät. Entisen puheenjohtajan ympärille aluksi kerääntyneet "skogilaiset" irtaantuivat SDP:stä Kekkosen ja Neuvostoliiton tukemina perustaen vuonna 1959 Työväen ja pienviljelijäin sosialidemokraattisen liiton (TPSL).^[27] Myös ammattiyhdistysliike hajosi. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto (SAK) jäi TPSL:n vaikutuspiiriin ja SDP perusti rinnakkaisen Suomen Ammattijärjestön (SAJ).^[28] TPSL ei kuitenkaan menestynyt puolueena. Osa sen kannattajista siirtyi takaisin SDP:hen jo 1960-luvun puolivälissä ja loput viimein 1972. Myös ammattiyhdistysliike eheytyi, kun SAK ja SAJ yhdistyivät uudeksi Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestöksi (SAK) vuonna 1969.^[29]

Sisäpolitiikassa SDP liittoutui usein 1950–luvulla ja 1960-luvun alussa Kansallisen Kokoomuksen kanssa. Tätä liittoa on kutsuttu aseveliakseliksi. Erityisen merkittäväksi akseli nousi teollisuuspaikkakunnilla (kuten Tampereella), joissa Maalaisliiton kannatus oli vähäistä. Aseveliakseli piti hallitsemillaan paikkakunnilla muut puolueet poissa kunnallishallinnon merkittäviltä paikoilta vuosikymmenten ajan.

Tannerin vetäydyttyä puolueen johdosta 1963 alkoi SDP Rafael Paasion aikana rakentaa parempia suhteita Kekkoseen ja Neuvostoliittoon. Epäluulot olivat syvät, mutta toisaalta puolueessa haluttiin hallituskelpoisuutta ja eheyttää puolue. Ratkaisevaa oli Kekkosen idänpolitiikan hyväksyminen ja Neuvostoliiton luottamuksen saavuttaminen.

Kehitystä helpotti monikin tekijä. SDP saavutti 1966 huomattavan vaalivoiton, joka lisäsi puolueen merkittävyyttä. Asevelisosialistit olivat jääneet vähemmistöön ja puolueeseen oli ilmaantunut 1960-luvun lopun vasemmistoradikalismin aallonharjalla runsaasti uusia nuoria kykyjä, esimerkiksi Paavo Lipponen ja Erkki Tuomioja. Myös Suomen Kommunistinen Puolue oli muutoksen kourissa. Vuonna 1966 puolueen ammattiyhdistyssiipi Aarne Saarisen johdolla syrjäytti Aimo Aaltosen stalinistisiiven puolueen johdosta. Myös vasemmistoyhteistyö näytti mahdolliselta. Vuonna 1966–1968 Rafael Paasion ja 1968–1970 Mauno Koiviston hallitukset toimivatkin kansanrintamapohjalta (SDP, Kesk, TPSL, SKDL).

SDP:n uusi rooli oli toimia Kekkosen tapaan sillanrakentajana idän ja lännen välillä. SDP:llä oli tässä kuitenkin tietty tilaus, kun Sosialistisen Internationaalinkin piirissä osa veljespuolueista halusi ulos vanhoista kommunismin vastaisista asemista. Kalevi Sorsan johtamassa SDP:ssä ei ollut enää asevelisosialistilinjalle sijaa. 1970-luvulla puolueen suhteetNeuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen (NKP) kehittyivätkin toimiviksi.^[30] Puolueen asema muodostui erittäin vahvaksi Suomen sisäpolitiikassa, jossa merkittävä osa hallituksista rakennettiin 1970- ja 1980 luvuilla punamultapohjalle. Muun muassa Sorsan neljä hallitusta oli rakentamassa suomalaista hyvinvointivaltiota. Kekkosen jouduttua dementiansa vuoksi eroamaan vuonna 1981 seuraavaksi presidentiksi nousi SDP:n Mauno Koivisto, mikä vahvisti puolueen asemaa entisestään.

Uudistusmielisen Mihail Gorbatšovin nousu NKP:n pääsihteeriksi vuonna 1985 muutti pian myös Suomen poliittista ympäristöä. Kokoomus tuli jälleen hallituskelpoiseksi ja hallitusvaihtoehdot on tämän jälkeen rakennettu kahden suurimman puolueen ympärille kolmikosta SDP, Keskusta, Kokoomus. SDP jättäytyi oppositioon Esko Ahon hallituksessa vuosina 1991–1995.

SDP aluksi vastusti Euroopan Unioniin liittymistä, mutta mielipidettä vaihdettiin vuonna 1991 ja sen jälkeen.

SDP koki kriisin kun SDP:n puheenjohtaja Ulf Sundqvist sai syytteet miljoonien markkojen taloudellisesta huolimattomuudesta ns. Sundqvist-jupakassa. SDP:n puheenjohtaja Ulf Sunqvist erosi ja hänen tilalleen valittiin Paavo Lipponen. SDP kieltäytyi kolmen puolueen yhteishallituksesta turvaten kannatuksensa oppositipuolueena. Lipposen pääministerikausillaan Suomi liikkui lähemmäs unionin ydintä.^[31]

SAK:n Eero Heinäluoma valittiin SDP:n puheenjohtajaksi Jyväskylän puoluekokouksessa 10. kesäkuuta 2005 kolmivuotiselle kaudelle.

Vajoava kannatus vuoden 2007 vaaleissa jätti SDP:n oppositioon Matti Vanhasen II-hallituksesta.

10. helmikuuta 2008 Heinäluoma ilmoitti luopuvansa SDP:n puheenjohtajaehdokkuudesta kesäkuun 2008 puoluekokouksessa. Hän ei myöskään aikonut asettua ehdolle SAK:n johtajaksi.^[32] Heinäluoman seuraajaksi valittiin SDP:n puoluekokouksessa kesäkuussa 2008 Jutta Urpilainen.

[muokkaa] SDP nykyään

SDP:n jäsenten keski-ikä on yli 60-vuotta.^[33][34] SDP:llä on jäseniä noin 54 000, joista noin 60% on miehiä.^[35] SDP:n kannatus keskittyy eläkkeelle nyt siirtyviin tai jo oleviin ns. suuriin ikäluokkiin.^[36]

Eduskuntavaaleissa puolue on saanut suurimman kannatuksen Pohjois-Karjalan ja Kymen vaalipiireistä, joissa sosiaalidemokraattien kannatus on ollut noin 35–40 % äänistä. Kuitenkin puolue sai eduskuntavaaleissa 2007 historiansa toiseksi alhaisimman vaalituloksen.

Jutta Urpilaisen ensimmäisissä vaaleissa, kunnallisvaaleissa 2008, puolueen kannatus jatkoi romahtamista.^[37]

[muokkaa] Vaalimenestys

Eduskuntavaalit Vuosi Edustajia Kannatus 1907 80 329 946 37,03 % 1908 83 310 826 38,40 % 1909 84 337 685 39,89 % 1910 86 316 951 40,04 % 1911 86 321 201 40,03 % 1913 90 312 214 43,11 % 1916 103 376 030 47,29 % 1917 92 444 670 44,79 % 1919 80 365 046 37,98 % 1922 53 216 861 25,06 % 1924 60 255 068 29,02 % 1927 60 257 572 28,30 % 1929 59 260 254 27,36 % 1930 66 386 026 34,16 % 1933 78 413 551 37,33 % 1936 83 452 751 38,59 % 1939 85 515 980 39,77 % 1945 50 425 948 25,08 %

Vuosi Edustajia Kannatus 1948 54 494 719 26,32 % 1951 53 480 754 26,52 % 1954 54 527 094 26,25 % 1958 48 449 536 23,12 % 1962 38 448 930 19,50 % 1966 55 645 339 27,23 % 1970 52 594 185 23,43 % 1972 55 664 724 25,78 % 1975 54 683 590 24,86 % 1979 52 691 512 23,89 % 1983 57 795 953 26,71 % 1987 56 695 331 24,14 % 1991 48 603 080 22,12 % 1995 63 785 637 28,25 % 1999 51 612 963 22,86 % 2003 53 683 223 24,47 % 2007 45 594 194 21,44 %

Kunnallisvaalit Vuosi Valtuutettuja Kannatus 1945 2 100 265 689 1950 377 294 25,05 % 1953 449 251 25,53 % 1956 424 977 25,42 % 1960 2 261 414 175 21,10 % 1964 2 543 530 878 24,8 % 1968 2 351 540 450 23,86 % 1972 2 533 676 387 27,05 % 1976 2 735 665 632 24,82 % 1980 2 820 699 280 25,50 % 1984 2 830 666 218 24,70 % 1988 2 866 663 692 25,23 % 1992 3 130 721 310 27,08 % 1996 2 742 583 623 24,55 % 2000 2 559 511 370 22,99 % 2004 2 585 575 822 24,11 % 2008 2 066 542 122 21,22 %

Europarlamenttivaalit Vuosi Edustajia Kannatus 1996 4 482 577 21,45 % 1999 3 221 836 17,86 % 2004 3 350 525 21,16 % 2009 2 292 051 17,54 %

Presidentinvaalit valitsijamiesten vaalit Vuosi Ehdokas Valitsijamiehet Kannatus 1925 Väinö Tanner 79 165 091 26,6 % 1931 Väinö Tanner 90 252 550 30,2 % 1937 95 341 408 30,7 % 1950 64 343 828 21,8 % 1956 K.A. Fagerholm 72 442 408 23,3 % 1962 Rafael Paasio 36 289 366 13,1 % 1968 Urho Kekkonen 55 315 068 15,46 % 1978 Urho Kekkonen 74 569 154 23,2 % 1982 Mauno Koivisto 144 1 370 314 43,1 % 1988 Mauno Koivisto 128 1 175 209 39,36 %

suorat kansanvaalit Vuosi Ehdokas Kannatus 1988 Mauno Koivisto 1 513 234 48,90 % 1994 Martti Ahtisaari 1k    828 038 2k 1 723 485 1k 25,9 % 2k 53,9 % 2000 Tarja Halonen 1k 1 224 431 2k 1 644 532 1k 40,0 % 2k 51,6 % 2006 Tarja Halonen 1k 1 397 030 2k 1 630 980 1k 46,3 % 2k 51,8 %

[muokkaa] Merkittäviä poliitikkoja

[muokkaa] Kansainväliset yhteydet

SDP kuuluu Sosialistiseen internationaaliin ja sillä on läheiset suhteet moniin eurooppalaisiin sosiaalidemokraattisiin puolueisiin. Historiallisesti yhteydet ovat olleet läheiset varsinkin tovereihin Ruotsin sosiaalidemokraattisessa työväenpuolueessa.

SDP, silloinen työväenpuolue, kuului vuoden 1902 alusta alkaen Kansainväliseen sosialistitoimistoon, joka oli Toisen internationaalin pysyvä elin. Puolueen ensimmäiset edustajat sihteeristössä olivat J. K. Kari ja Edvard Valpas. Yrjö Sirola korvasi Karin vuonna 1905. Toisen internationaalin Stuttgartin kongressissa kesällä 1907 olivat läsnä SDP:n Valpas ja Hilja Pärssinen. Vuonna 1910 Kööpenhaminassa pidettyyn kongressiin lähti 19 suomalaista, joista viisi edusti SDP:tä. Kokous hyväksyi muun muassa ponnen, joka tuomitsi Venäjän hallituksen Suomea kohtaan harjoittaman politiikan ja kehotti internationaalin jäsenpuolueita esittämään vastalauseita asiasta. Marraskuussa 1912 Baselin kongressissa SDP:tä edustivat Kullervo Manner ja Otto Wille Kuusinen, joka nousi myös Valppaan seuraksi sihteeristöön. Väinö Tanner oli SDP:n edustaja kansainvälisessä sosialistisessa parlamenttikomissiossa.^[40]

Kansainvälisen työväenliikkeen hajaannuttua maailmansodan seurauksena päätti SDP kesällä 1916 pidetyssä puoluekokouksessa liittyä sotaa vastustaneiden sosialistien perustamaan niin sanottuun Zimmerwaldin internationaaliin.^[41] Sotien jälkeen vuoden 1919 puoluekokouksessa SDP:n kansainvälisiä kysymyksiä käsitellyt valiokunta päätti puolueen pysyvän toisessa internationaalissa, jota oltiin organisoimassa uudelleen. Kokousedustajista 27 kannatti äänestyksessä liittymistä Kommunistiseen internationaaliin.^[42]

[muokkaa] Nuorisotoiminta

SDP:n nuorisojärjestö on Sosialististen nuorten kansainväliseen liittoon (IUSY) kuuluva Sosialidemokraattiset Nuoret, joka perustettiin vuonna 1959 nimellä Sosialidemokraattisen Nuorison Keskusliitto (SNK). Organisoitua valtakunnallista sosialidemokraattista nuorisotoimintaa on kuitenkin ollut Suomessa jo vuodesta 1906 lähtien. Tuolloin perustettiin Suomen Sosialidemokraattinen Nuorisoliitto (SSN), johon liittyi jo aiemmin perustettuja alueellisia nuorisojärjestöjä. Sisällissodan jälkeen kommunistit liittolaisineen saivat SSN:ssä enemmistön ja SDP:n kannattajat erosivat järjestöstä, kun se alkuvuonna 1921 liittyi Kommunistiseen nuorisointernationaaliin.

Toukokuussa 1921 SDP:n nuoriso perusti Suomen Sosialidemokraattisen Työläisnuorisoliiton (STL). Vuosina 1922–1936 STL:llä oli sääntömääräinen oikeus edustajaan puolueneuvostossa ja puoluekokouksissa.^[43] SDP:n varhaisnuorisojärjestö Nuoret Kotkat perustettiin vuonna 1943 STL:n aloitteesta. Vuonna 1950 STL vaihtoi nimensä Suomen Sosialidemokraattiseksi Nuorisoliitoksi. 1950-luvun lopussa, SDP:n puolueriidan kärjistyttyä, uusi SSN jäi TPSL:n kannattajien haltuun, jolloin SDP:n kannattajat joutuivat jälleen perustamaan uuden järjestön, SNK:n.

[muokkaa] Naiset

SDP:n naisjärjestö on vuonna 1979 perustettu Sosialidemokraattiset Naiset, jonka puheenjohtaja on Maria Guzenina-Richardson. Demarinaiset kuulu Sosialistiseen naisinternationaaliin (SIW)^[44]. Nykyistä järjestöä edelsivät Suomen Sosialidemokraattinen Naisliitto (1900–1920), Sosialidemokraattinen Naisliitto (1921–1959) ja Sosialidemokraattisten Naisten Keskusliitto (1959–1979). Ensimmäinen naisliitoista ryhtyi vuonna 1920 kannattamaan Suomen sosialistista työväenpuoluetta, jolloin sosialidemokraatit jättivät sen ja perustivat uuden järjestön. Uusi naisliitto jäi 1950-luvun lopun puolueriidassa TPSL:n kannattajille, mikä johti jälleen uuden liiton perustamiseen. Vuonna 1979 naisliitto ja naisten keskusliitto sopivat riitansa ja yhdistyivät nykyiseksi järjestöksi.

[muokkaa] Kirjallisuutta

• Iivari, Ulpu: Kansanvallan puolustajat: sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä 100 vuotta (Otava 2007)
• Soikkanen, Hannu: Kohti kansan valtaa osat 1–3 (Suomen sosialidemokraattinen puolue, 1975, 1987 ja 1991)
• Lehtinen, Lasse: Aatosta jaloa ja alhaista mieltä - Urho Kekkosen ja SDP:n suhteet 1944–1981 (WSOY 2002)
• Majander, Mikko: Demokratiaa dollareilla - SDP ja puoluerahoitus pulataloudessa 1945-1954 (Otava 2007)

[muokkaa] Katso myös

• Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä
• Demarinuoret
• Sosialidemokraattiset Opiskelijat

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kotisivut
• Demarinuorten kotisivut
• Poliittisten ohjelmien tietovaranto: SDP:n ohjelmat
• SDP:n vaalijulisteita vuosien varrelta

[muokkaa] Viitteet