Niilo Tarvajärvi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Niilo Tarvajärvi
Niilo Tarvajärvi juontamassa Tervetuloa aamukahville -radio-ohjelmaa Tapaninpäivänä 1960.
Niilo Tarvajärvi juontamassa Tervetuloa aamukahville -radio-ohjelmaa Tapaninpäivänä 1960.
Syntynyt 6. joulukuuta 1914
Kuollut 25. elokuuta 2002 (87 vuotta)
Kansallisuus suomalainen
Ammatti radio- ja televisiotoimittaja
Arvonimi kansanedustaja (1970–1972)
Puoliso Maija-Liisa Savimaa (1942–2002)
Lempinimet Tarva

Niilo Einar ”Tarva” Tarvajärvi (6. joulukuuta 1914 Espoo25. elokuuta 2002 Helsinki) oli suomalainen radio- ja televisiotoimittaja, majuri evp ja kamarineuvos.

Tarvajärvi valmistui ylioppilaaksi vuonna 1937 ja suoritti Kadettikoulun vuonna 1939. Sotien aikana hän toimi patterin päällikkönä ja patteristoupseerina sekä sotien jälkeen mm. toimistoupseerina Pääesikunnan koulutusosastolla ja puolustusvoimien komentajan adjutanttina. Hän erosi puolustusvoimien palveluksesta kapteenin arvossa vuonna 1950. Tarvajärvi kertoi myöhemmin lupaavasti alkaneen sotilasuransa katkenneen Pekka Tiilikaisen pyydettyä häntä selostajaksi Lontoon olympialaisiin.[1]

Ura radiossa ja televisiossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarvajärvi muistetaan muun muassa radion Tervetuloa aamukahville -lähetyksistä ja television Palapelistä. Sunnuntaiaamuisin lähetetty suosikkiohjelma Aamukahvi päättyi aina Tarvan sanoihin ”ylös, ulos ja lenkille”. Merkittävä rooli aamukahviohjelmissa oli myös pianisti Harry Bergströmillä, joka sävelsi ohjelmaan oman tunnussävelmän, sekä kahvia kaataneella ”Frida-rouvalla” (Frida Öström[2]). Idean aamukahviohjelmaansa Tarvajärvi sai Ruotsin radiossa esitetystä Sigge Fürstin juontamasta Frukostklubben-ohjelmasta ja hän taisteli ideansa hyväksytyksi Yleisradion ohjelmaneuvostossa ohjelmajohtaja Jussi Koskiluoman penseästä asenteesta huolimatta. Ensimmäinen aamukahviohjelma, silloin vielä nimeltään Tahdikasta tapania, esitettiin radiossa 26. joulukuuta 1950; Tervetuloa aamukahville -nimi tuli käyttöön kolmannessa lähetyksessä kaksi viikkoa myöhemmin.[3] Tarvajärvi oli radion selostusosaston ja teatteriosaston toimittaja vuosina 1950–1957. Tervetuloa aamukahville -ohjelman lisäksi hän juonsi Lauantaisauna-ohjelmaa. Radion jälkeen Tarvajärvi oli Yleisradiossa 1958–1960. Televisiotyöhön liittyen Tarvajärvi teki opintomatkan Yhdysvaltoihin vuonna 1959. Mainos-television vapaana toimittajana hän työskenteli vuodet 1960–1970 ja Ylen viihdetoimittajana 1974-1976.[4]

Palapeli-viihdeohjelma 19501960-lukujen vaihteessa sisälsi Laatikkoleikki-nimisen osion, jossa kilpailija valitsi yhden laatikon kahdeksasta. Tarvajärvi yritti sitten ostaa kilpailijan valitseman laatikon takaisin. Ideana oli, että yhden laatikon sisällä oli arvopalkinto.

Mainos-Televisiossa Tarvajärven ohjelmissa kerättiin rahaa erilaisiin hyviksi koettuihin tarkoituksiin. Tarvajärvi ideoi Suomessa ainutlaatuisen keräyksen, jossa myytiin Hamsteri-tarroja muun muassa huoltoasemilla. Sen tuotolla liikkuvalle poliisille hankittiin 58 poliisiautoa liikenteenvalvontaan. Autot luovutettiin poliisille Senaatintorilla 14. toukokuuta 1967 ja ne vastaanotti silloinen ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva. Ilmasilta-ohjelmassa kerätyillä varoilla hankittiin pelastushelikopteri. Tarvajärven ohjelmissa myös Meksikon ja Münchenin olympiajoukkueille koottiin rahaa ja sotainvalideille hankittiin taloja[4].

Tarvajärvi ja Teija Sopanen saivat vuonna 1962 ensimmäiset suosituimman televisioesiintyjän Telvis-patsaat. Presidentti Mauno Koivisto myönsi Tarvajärvelle kamarineuvoksen arvonimen vuonna 1989.

Kansanedustajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarvajärvi toimi Kokoomuksen kansanedustajana vuosina 19701972. Kausi päättyi kahden vuoden jälkeen Urho Kekkosen hajotettua eduskunnan.[4]

Urheilu-ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niilo Tarvajärvi edusti pesäpallon SM-sarjassa Keravan KooPeetä, ja oli voittamassa SM-hopeaa kaudella 1937. Tarva valittiin Itä-Länsi-otteluun 1938 vaihtopelaajaksi ja 1939, jolloin pelasi kakkosvaravahtina. Tarvajärvi pelasi myös yhden maaottelun, ollen vuonna 1934 Tallinnassa voittamassa Viroa 18–0.

Joulumaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niilo Tarvajärvi toi ensimmäisenä esille ajatuksen Korvatunturin kaupallisesta hyödyntämisestä Joulupukin maana. Korvatunturia esitti Joulupukin asuinpaikaksi ensimmäisenä Markus-setä 1920-luvun lopulla. Tarvajärvi alkoi kehittää ideaa Joulumaasta käytyään Disneylandissa Yhdysvaltain-matkallaan vuonna 1959. Joulumaa-ajatuksen takia Tarvajärvi siirtyi 1960-luvun alussa Yleisradiosta MTV:lle. Hanketta varten perustettiin vuonna 1967 Joulumaa Oy. Lapin ja koko Suomen matkailun uudeksi vetonaulaksi kaavaillusta Joulumaasta tuli Tarvajärvelle lähes pakkomielle, joka maksoi hänelle vuosien aikana paljon niin taloudellisesti kuin henkisestikin.[4] Joulumaa-hanketta jouduttiin rahoittamaan sieltä täältä haalituin lahjoitusvaroin ja suurelta osin myös lainarahalla, koska monet merkittävät tahot, muun muassa kauppa- ja teollisuusministeriö eivät tulleet sen tueksi. Tarvajärvi itse oli uskonut ideaansa niin vakaasti, että hän oli ottanut kaikki siitä koituneet velat omille niskoilleen, minkä vuoksi ”eräänä päivänä oven takana ei ollut Joulupukki, vaan ulosottomies ja hän menetti miltei kaiken omaisuutensa. Rovaniemelle vuonna 1998 avattu Santapark oli vain kalpea aavistus Tarvajärven alkuperäisestä suunnitelmasta ja sen avajaisiin hänet kelpuutettiin pelkäksi mainosnukeksi.[5][6]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Niilo Tarvajärven puoliso vuodesta 1942 oli sairaanhoitaja Maija-Liisa Savimaa ja heillä oli yksi tytär ja kolme poikaa.

Tarvajärven pojanpoika on jalkapalloilija Niklas Tarvajärvi.[7]

Tarvajärvi kuoli 87-vuotiaana.

Julkaisut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Seutulasta Melbourneen ja takaisin. Helsinki: Otava, 1957.
  • Tarvan mustelmat. Tampere: Kustannus Oy Lehmus, 1964.
  • Satu maista. Helsinki: Kauppiaitten kustannus, 1989. ISBN 951-635-731-8.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. "Kapteeni Tervajärvi". Anneli Calder (toim.): Naurettiin sitä ennenkin, s. 222–224. Helsinki: Valitut Palat, 2004.
  2. Alpola 1988, kuvaliite 1, s. 7.
  3. Antero Alpola: Viihdevuosien vilinässä: Radiokauteni ensimmäinen puoliaika 1945–1960, s. 98. Hämeenlinna: Karisto, 1988.
  4. a b c d Muistot: Niilo Tarvajärvi. Helsingin Sanomat, 2002. Helsingin Sanomien muistokirjoitus Viitattu 20.8.2012.
  5. Naurettiin sitä ennenkin, s. 224.
  6. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2003, s. 141. Helsinki: Otava, 2002.
  7. Ka-news

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]