Vihreä kulta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee elokuvaa. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.
Vihreä kulta
Elokuvan juliste.
Elokuvan juliste.
Ohjaaja Valentin Vaala
Käsikirjoittaja Juhani Tervapää
Valentin Vaala
Ossi Elstelä
Perustuu Juhani Tervapään näytelmään Vihreä kulta (1938)
Tuottaja Matti Schreck
Säveltäjä Felix Krohn
Kuvaaja Armas Hirvonen
Leikkaaja Valentin Vaala
Lavastaja Ville Salminen
Igor Karpinsky
Pääosat Hanna Taini
Olavi Reimas
Valmistustiedot
Valmistusmaa Suomi
Tuotantoyhtiö Suomi-Filmi Oy
Ensi-ilta 15. lokakuuta 1939
Kesto 86 minuuttia
Alkuperäiskieli suomi
Budjetti 1 933 681 mk
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie

Vihreä kulta (ruots. Grönt guld) on Valentin Vaalan ohjaama suomalainen mustavalkoinen romanttinen draamaelokuva vuodelta 1939. Se perustuu Juhani Tervapään eli Hella Wuolijoen samannimiseen näytelmään vuodelta 1938. Elokuvan juoneen on lisätty kritiikkiä metsien vastuuttomasta hyödyntämisestä, ja sitä on luonnehdittu ensimmäiseksi suomalaiseksi ekoelokuvaksi. Kokonaisuuteen sijoitettua Pakokylä-rakkaustarinaa on pidetty visuaalisesti merkittävänä.[1]

Vihreän kullan pääparina näyttelevät aikansa tunnettu filmitähti[2] Hanna Taini sekä Olavi Reimas. Elokuvan esiintyjien ja tekijöiden nimet on tavanomaisten alkutekstien sijasta ilmaistu ääneen lausuttuina ja kaikukuoron säestämänä, mutta kokeilu jäi yhtiön historiassa ainutkertaiseksi.[3]

Näyttelijät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Hanna Taini  vuorineuvoksetar Kristine Bergman  
 Olavi Reimas  ylimetsänhoitaja Suontaa  
 Sven Relander  vuorineuvos Gustav Bergman  
 Topo Leistelä  metsänhoitaja Klinkman  
 Kosti Aaltonen  metsätyönjohtaja Virkkula  
 Lea Joutseno  rouva Alma Suontaa  
 Arvi Tuomi  vuorineuvos Cederlöv  
 Eero Leväluoma  insinööri Sarma  
 Aino Lohikoski  rouva Sarma  
 Elsa Rantalainen  tohtorinna Fanny Aromaa  
 Gerda Ryselin  rouva Sarén  
 Vilho Auvinen  Lehtinen  
 Alli Linko  Liisa, Sarman palvelijatar  
 Iivari Kainulainen  Mykkänen, kuski  
 Sylvia Oittinen  Miina, kämppäemäntä  

 Lauri Kyöstilä  1. jätkä tukkikämpässä  
 Tuure Kivi  2. jätkä tukkikämpässä  
 Antti Väisänen  metsänvartija Heikkinen  
 Rafael Pihlaja  pöytäseurueen jäsen  
 Elli Ylimaa  pöytäseurueen jäsen  
 Antti Ilvos  hovimestari päivällisillä  
 Runar Schauman  päivällisvieras  
 Tauno Majuri  Kristinen kavaljeeri Wienissä  
 Valter Tuomi  tuomari Antero Erkiö  
 Waldemar Wohlström  juhlavieras  
 Santa Tuomi  juhlavieras  
 Elsa Nyström  juhlavieras  
 Rafael Karima  juhlavieras  
 Aune Häme  Lotte  

Juoni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuorineuvoksetar Kristine Bergman ja hänen miehensä Gustav matkustavat Lappiin miehen johtamille puunjalostustehtaille. Kristine on kotoisin pohjoisesta ja odottaa innokkaasti pääsyä ”metsille”. Opastajakseen hän saa ylimetsänhoitaja Suontaan, joka suhtautuu aluksi seuranpitotehtäväänsä ikävänä velvollisuutena, mutta vakuuttuu pian Kristinen ”Lapin lumouksen” vilpittömyydestä.

Suontaa ja Kristine ajavat yhdessä reellä etäiselle tukkikämpälle, kirkkaan tähtitaivaan alla ja lumista metsää ihastellen. Perillä Kristine yöpyy saman katon alla metsätyömiesten kanssa ja tutustuu heidän olosuhteisiinsa. Suontaa pyrkii toiminnassaan luonnon säästämiseen yhtiön voitontavoittelun kustannuksella.

Lumipyry eksyttää ajomiehet, ja matkalaiset joutuvat yöpymään rakovalkealla. Suontaa tunnustaa Kristinelle jättävänsä paikkansa yhtiössä metsänhoitopiirin hyväksi ja ottaen Kristinen syleilyynsä sanoo Heikkisen uudistalon, seuraavan yöpymispaikan, olevan ”meitä varten, meitä jotka alkavat alusta”. Metsätyönjohtaja Virkkula kertoo illan ratoksi tarinan Pakokylän synnystä.

Aamulla Suontaa ja Kristine heittävät kitkerät hyvästit, sillä Kristine on saanut kuulla, että miehellä on kaksi kouluikäistä lasta, eikä hän halua rikkoa perhettä tai uskalla heittäytyä miehen tarjoamaan elämään. Apealla mielellä Kristine palaa Helsinkiin ja lähtee pian miehensä kanssa pitkälle Euroopan-matkalle, missä hän muistelee Lapinretkeä.

Kristine ja vuorineuvos ovat peruuttamattomasti vieraantuneet toisistaan, eikä Kristine jaksa edes loukkaantua miehen naisystävästä. Viettäessään kesää huvilalla Kristine saa yllättäen vieraakseen rouva Suontaan, joka kertoo avioeronsa olevan pian selvä ja esittelee uuden miesystävänsä, tuomari Erkiön.

Aika kuluu eikä Kristine pääse ikävästään. Hän on haluton lähtemään juhliin Seurahuoneelle, mutta tulee mukaan kuullessaan Suontaan olevan kaupungissa. Illallispöydässä he muistelevat yhteistä Lapinretkeään. Kristine pyytää Suontaan saattamaan itseään, minkä mies käsittää tarjoukseksi ryhtyä ”rikkaan rouvan rakastajaksi”. Kristine loukkaantuu ja läimäyttää miestä, joka vastaa suutelemalla häntä seurueen nähden.

Vuorineuvos taipuu lopulta eroon, sillä Kristine on tehnyt päätöksensä saatuaan Suontaan viestin: ”Osoitteeni on isänne vanha talo. Siellä on paljon työtä ja köyhyyttä.” Kristine matkustaa pohjoiseen ja ottaa emännyyden talossa. Hän hymyilee kuullessaan miehen sanovan puhelimeen: ”Vaimoni saapui tänään tänne. Olen odottanut häntä 17 kuukautta kahdeksan päivää.”[4]

Tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vihreä kulta oli järjestyksessä toinen Juhani Tervapään eli Hella Wuolijoen tekstiin perustunut elokuva. Kolminäytöksisen näytelmän ensiesitys oli Helsingin Kansanteatterissa 12. huhtikuuta 1938. Suomi-Filmi oli ostanut Wuolijoelta käsikirjoitusluonnoksen lokakuussa 1937. Wuolijoki itse kuvaili näytelmän syntyneen hänen omasta kaipuustaan metsiin. Hän koki elokuvassa nähtävien Lapin maisemien tarjoavan katsojille pakopaikan sodan kauhujen keskeltä.[4]

Vihreän kullan ulkokuvia otettiin kevättalvella 1938 Kittilän Sirkassa ja Pallastuntureilla sekä kesäaikaan Tourun kartanon ympäristössä Hauholla. Ensimmäisen talven otokset tuhoutuivat laboratoriossa sattuneen virheen vuoksi, minkä johdosta ne jouduttiin kuvaamaan uudelleen talvella 1939. Tämän vuoksi elokuvan ensi-iltakin siirtyi lokakuuhun. Osa järven jäällä tapahtuvista kohtauksista, muun muassa lumipyrykohtaus, lavastettiin studioon. Metsäkämpän sisäkuvat otettiin autenttisella paikalla Kittilässä. Muut sisäjaksot tehtiin Munkkisaaren studioilla Helsingissä.[4]

Vihreän kullan alkuperäisessä näytelmäversiossa on mukana myös Juurakon Hulda eli rouva Soratie Kristinen aatteellisena tukijana. Elokuvaversiosta Hulda jätettiin pois, samoin kuin näytelmässä mukana oleva Bergmanin pariskunnan seitsentoistavuotias poika Rolf. Myös useita sisä- ja ulkokohtauksia on lavennettu tai hajotettu. Kuvaustöiden pitkittyminen teki Vihreästä kullasta yhtiön siihen asti kalleimman elokuvan. Siitä johtuen myös Vaalan seuraavat elokuvatyöt Sysmäläinen ja Rikas tyttö valmistuivat aikaisemmin.[4]

Vastaanotto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uuden Suomen aikalaiskriitikko arvioi Vihreää kultaa: ”Tietäen, minkä työn ja vaivan takana Vihreä kulta on ollut olisi todella suonut, että lopputulos olisi ollut antoisampi kuin mihin Suomi-Filmi on päässyt.” Aamulehden arvostelija piti elokuvan juonirakennetta naiivihkona, mutta dialogia sen sijaan elävänä ja ajankohtaisena. Helsingin Sanomien kriitikon Paula Talaskiven mielestä Vihreä kulta oli osoitus Suomi-Filmin tuotannon tason noususta ja piti elokuvaa kaiken kaikkiaan miellyttävänä. Talaskivi kiitteli kuvauksen laatua ja katsoi, että vaikean aiheen vaatima erikoinen runollinen metsän henki oli loihdittu taiten esiin. Näyttelijöistä Tainia pidettiin ”veistoksellisen kauniina” ja Reimasta ”synnynnäisesti miehekkäänä”, mutta kumpikaan ei saanut henkilökuvaansa järin sisäistä uskottavuutta.[4]

Vuoden 1979 tv-esityksen aikaan Katso-lehti arvioi Tainin ja Reimaksen roolisuoritukset ”kankeiksi”, mutta totesi elokuvan kestävän mainiosti katsomista juuri ekologisen näkemyksensä takia.[4] Eräs elokuvaa 2000-luvun näkökulmasta arvioinut kriitikko näki siinä tahattomia hilpeyksiä, jähmeää replikointia ja käsittämättömän kesyksi jäävän loppuratkaisun.[5] Arto Pajukallio taas koki vuoden 2011 arviossaan vauhdikkaat hiihtojaksot, öiset rekiajelut ja rakovalkean hehkussa koetut seksuaaliset jännitteet puhutteleviksi.[6]

Vihreä kulta sai ensi-iltansa aivan talvisodan alla, kun toinen maailmansota oli riehunut Euroopassa runsaan kuukauden. Yleisömenestys oli poikkeusoloista huolimatta vuoden keskitasoa. Tuotantokustannustensa takia elokuva teki kuitenkin yhtiölleen suuret tappiot. Vihreä kulta myytiin Pohjoismaiden lisäksi ainakin viiteen muuhun maahan. Ruotsissa se sai ensi-iltansa helmikuussa 1940 nimellä Det susar i Nordanskog.[4]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Vihreä kulta KAVI. Arkistoitu 16.10.2019. Viitattu 16.10.2019.
  2. TV-arkiston juhannus: Hanna Taini 100 v
  3. Muut tiedot, Elonet.fi, viitattu 2.1.2013.
  4. a b c d e f g Vihreä kulta Elonet. Viitattu 16.10.2019.
  5. Päivän elokuvia, Tv-maailma, 24/2011 sivu 29
  6. Arto Pajukallio, Elokuvat, Helsingin Sanomat 24.6.2011, sivu D 17