Valentin Vaala

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Valentin Vaala
Valentinvaala1.jpg
Syntymäaika 11. lokakuuta 1909
Syntymäpaikka Helsinki[1]
Aktiivisena 1929–1963
Kuolinaika 21. marraskuuta 1976 (67 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Oikea nimi Valentin Jakovitsh Ivanoff
Ammatti Elokuvaohjaaja
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Valentin Vaala (oik. Valentin Jakovitsh Ivanoff[2], 11. lokakuuta 1909 Helsinki[1]21. marraskuuta 1976 Helsinki) oli suomalainen elokuvaohjaaja. Hän aloitti uransa yhdessä Theodor Tugain kanssa 1920-luvun lopulla ja säväytti elokuva-alan piirit modernilla ja kansainvälisessä otteellaan. Vaala toimi Suomi-Filmin pitkäaikaisena ohjaajana ja ohjasi kaikkiaan 44 pitkää elokuvaa vuosina 1929–1963. Näiden joukossa on klassikoiksi tunnustettuja töitä, kuten Mustalaishurmaaja, Juurakon Hulda, Linnaisten vihreä kamari, Loviisa, Ihmiset suviyössä ja Gabriel, tule takaisin.

Vaala hyödynsi elokuviensa lähteinä suomalaisen kirjallisuuden klassikoista. Hänen monet elokuvasovituksensa pohjautuivat Hella Wuolijoen, Mika Waltarin, F. E. Sillanpään, Aleksis Kiven ja Maiju Lassila teksteihin. Vaala oli suomalais-venäläinen, puhui sujuvasti kolmea kieltä, ja hän oli pitkälti itseopiskelun kautta hankkinut laajan sivistyksen.

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valentin Vaalan isoisän isä oli Pjotr Hristoforovitsh Ivanoff, joka avioitui 1850-luvulla helsinkiläisneitosen kanssa.[3] Avioliitosta syntyi vuonna 1860 Vasilj, joka kastettiin Helsingin sotilassairaalan kirkossa Kruununhaassa. Vasilj muutti Pietariin 1879 jatko-opintoja varten ja avioitui pian sen jälkeen. Avioliitosta syntyi Valentin Vaalan isä Jakov 1884. Vasilj jäi leskeksi ja solmi uuden avioliiton. Koko perhe muutti takaisin Helsinkiin 1890. Suomessa Vasilj perusti turkisompelimon sekä myöhemmin hattukaupan.[4] Suomen kansalaisuuden hän sai 1918.[5]

Vasiljin poika Jakov avioitui Nadeschda Aleksandrovna Jefimoffin[6] kanssa vuonna 1909. Avioliitosta syntyi poika Valentin 1909 ja tytär Tatjana 1911. Jakovin perheen ensimmäinen koti sijaitsi Helsingin Katajanokalla. Valentinin syntymän aikoihin Helsingin väestöstä runsas puolet puhui suomea, 35 prosenttia ruotsia ja 7 prosenttia venäjää.[5] Perhe muutti myöhemmin Unioninkadulle, jossa se asui seuraavat 17 vuotta.[7] Valentin kävi koulunsa ortodoksiseurakunnan ylläpitämässä Tabunovin koulussa.[8]

Ajan tavan mukaisesti monet venäläisperheet omaksuivat toiseksi kotikieleksi ruotsin, mutta perheenjäsenet ymmärsivät ja puhuivat myös suomea – jo pelkästään liiketoimien takia.[8] Valentin puhui kotikielensä venäjän lisäksi ruotsia ja suomea sujuvasti. Sen sijaan kirjoitettu suomi luontui heikommin, ja myöhemmin urallaan hän tarvitsi käsikirjoitusvaiheessa avustajia.[9] Valentinin äiti Nadescha toimi amatöörinäyttelijänä, laulajana ja muusikkona.[8] Myös sisarukset Valentin ja Tatjana toimivat aktiivisesti näytelmäkerhoissa.[10] Jo pienestä pitäen Valentinia kiinnosti enemmän teatteri kuin koulukäynti. Lopulta taiteilijaura vei voiton ja Helsingin venäläinen lyseo jäi kesken. Valentin meni 1920-luvun puolivälissä töihin Uuden Suomen kuvalaattaosastolle.[9]

Ensimmäiset ohjaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhteistyö Teuvo Tulion kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustat silmät -elokuvan kuvaustauolla. Kolmas vasemmalta Theodor Tugai ja kameran oikealla puolella Valentin Vaala.
Nuoret ystävykset Valentin Vaala ja Teuvo Tulio.

Valentin Vaalaa kiinnosti jo varhain elokuvien ohjaus. Yhteinen näkemys löytyi kolme vuotta nuoremman Theodor Tugain – myöhemmältä taiteilijanimeltään Teuvo Tulio – kanssa, jonka Valentin tapasi talvisella luisteluradalla teini-ikäisenä. Koska elokuvien teko oli kallista, he pääsivät kokeilemaan elokuvan tekoa vasta kesällä 1927 Vantaanjoen varrella. Vaala ohjasi ja Tugai näytteli pääosaa.[9] Kuvaukset keskeytettiin rahan puutteen vuoksi, ja Vaala jatkoi päivätyötään kuvalaattaosastolla. Seuraavana kesänä he saivat rahoittajaksi liikemies Armas Willamon ja tuottajaksi hänen agentuuriyhtiönsä Oy Fennica Ab:n. Esikoisteoksen nimeksi tuli Mustat silmät, ja se valmistui alkukeväästä 1929. Elokuva ei ollut yleisömenestys eikä Vaalan mieleen. Muutama vuosi ensi-illan jälkeen hän heitti elokuvan alkuperäisnegatiivit mereen Kaivopuiston edustalla.[11]

Fennica-Filmin kausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori Valentin Ivanoff valitsi taiteilijanimekseen Valentin Vaalan. Oy Fennica Ab toimi Vaalan viiden ensimmäisen elokuvan tuotantoyhtiönä, ja hän osti vuonna 1932 vähemmistöosakkuuden yhtiöstä.[12] Ensimmäinen elokuvan laimea vastaanotto ei sammuttanut Vaalan ja Tugain intoa. He aloittivat samana kesänä uuden elokuvan Mustalaishurmaajan (1929) kuvaukset. Aihealue liittyi edellisen elokuvan tapaan romaneihin, ja naispääosaa esitti tuolloin 18-vuotias Hanna Taini. Mustalaishurmaaja oli sen vuoden neljänneksi katsotuin suomalainen elokuva.[13]

Vaalan ja Tugain yhteistyö jatkui talvella 1931. Vaala ohjasi ja Tugai näytteli pääosaa melodraamassa Laveata tietä (1931). Se oli tarina kahden nuoren miehen ystävyydestä, jossa on jälkikäteen nähty myös homoeroottisia viitteitä. Elokuva oli alunperin kuvattu mykkänä, mutta siihen liitettiin jälkikäteen musiikkia, tehosteita ja kaksi laulua.[13]

Vaalan ja Tugain viimeiseksi elokuvaksi jäi nuoren Mika Waltarin julkaisemattomaan novelliin perustuva elokuva Sininen varjo (1933), joka oli kaksikon ensimmäinen äänielokuva. Se oli dekkarimainen jännityskertomus, jossa Tugai näytteli kaksoisroolissa veljeksiä, joista toinen oli hyvä ja toinen paha. Elokuvan käsikirjoitusta muokattiin niin paljon, että Waltari ei tuntenut sitä omakseen. Elokuva jälkeen Vaalan ja Tugain tiet erosivat. Vaala jatkoi Oy Fennica Ab:n (Fennica-Filmi) palveluksessa. Tugai jatkoi näyttelijäuraansa ruotsalais-tanskalaisessa elokuvassa Sortuneita (1935).[14] Seuraavana vuonna hän siirtyi ohjaajaksi elokuvaan Taistelu Heikkilän talosta (1936) ja omaksui taiteilijanimen Teuvo Tulio.[15]

Siirtyminen komediaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Seuraavaksi Vaala siirtyi ohjaamaan komedioita. Tauno Tattari käsikirjoitti ja Aku Korhonen näytteli pääosaa elokuvassa Helsingin kuuluisin liikemies (1934). Se oli Tauno Majurin ensielokuva ja Regina Linnanheimon ensimmäinen suuri rooli. Oy Fennica Ab:n seuraava komedia Kun isä tahtoo (1935) jäi talousvaikeuksien vuoksi kesken keväällä 1934. Sen tuotti loppuun Emil ja Yrjö A. Viljasen omistama Bio-Kuva.[15] Vaala itse näytteli myös keskeistä sivuosaa, automönttööri Manne Hietikkoa. Hän ei kuitenkaan ollut tyytyväinen näyttelijäsuoritukseensa ja päätti jättää näyttelemisen sikseen ja siirtyä kokonaan ja yksinomaan kameran toiselle puolelle.

Syksyllä 1934 Vaala siirtyi Aho & Soldan -yhtiön palvelukseen lyhytelokuvien tekijäksi ja elokuvalaborantiksi.[15] Hän ahkeroi erilaisten vapaamuotoisten ja tilauselokuvien kuvaajana, ohjaajana ja leikkaajana. Yhteistyö sujui hyvin, ja Vaalalle suunniteltiin ohjattavaksi näytelmäelokuva Juha.[16] Kuitenkin jo seuraavan vuoden keväällä hän siirtyi maan suurimman elokuvayhtiön Suomi-Filmi palvelukseen toiseksi ohjaajaksi.[17] Yhtiön tuotantopäällikkö Risto Orko oli nähnyt Vaalan elokuvia ja pyytänyt häntä palvelukseensa. Vaala ei kauan empinyt vaan otti tarjouksen vastaan.

Suomi-Filmin alkukausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun menestyskomediat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valentin Vaala ohjaa Ansa Ikosta elokuvaan Vaimoke.

Vuodesta 1935 eteenpäin Vaala pysyi uskollisesti Suomi-Filmillä uransa loppuun asti. Hänen pitkäaikaisimpia yhteistyökumppaneita olivat elokuvaaja Eino Heino sekä näyttelijä ja käsikirjoittaja Lea Joutseno.[18] Vaala aloitti tehtävänsä yhtiön toisen kuvausyksikön ohjaajana. Myöhemmin Risto Orko siirtyi Suomi-Filmin johtoon ja Vaalasta tuli yhtiön ykkösohjaaja.[19] Hänen ensimmäinen elokuvansa Suomi-Filmissä oli Kaikki rakastavat (1935). Se on Helsingissä, Espoossa ja Hangossa kuvattu romanttinen komedia kahden nuoren ihmisen välisestä mutkikkaasta rakkaussuhteesta.[18]

Elokuva oli Tauno Palon ja Ansa Ikosen ensimmäinen yhteinen elokuva.[18] Erään aikalaisnäkemyksen mukaan Vaala valitsi Palon vakionäyttelijäkseen paitsi ulkonäön ja näyttelijäkykyjen perusteella, myös sen vuoksi, että Vaala arvosti Palon joustavuutta ja käyttökelpoisuutta eri työtilanteissa.[20] Vastaavasti Vaala löysi tuolloin vielä klaffityttönä toimineen Ikosen Suomi-Filmin toimiston käytävältä. Elokuvatähdeksi päästäkseen Ikonen joutui värjäämään hiuksensa vaaleiksi ja muotoilemaan silmäripsiään.[21]

Siinä missä Kaikki rakastavat oli osittain puutteellinenselvennä Vaala-komedia, hänen seuraava elokuvansa, Hilja Valtosen romaaniin perustuva Vaimoke (1936), osoittautui täysosumaksi. Se kertoi Tauno Palon esittämästä agronomista, joka vedonlyönnin johdosta päättää ottaa vaimokseen seuraavaan vastaan tulevan naisen. Palon mielitiettyä elokuvassa esitti jälleen Ansa Ikonen. Elokuva oli yleisömenestys, ja Vaala ohjasi elokuvalle epäsuoran jatko-osan Mieheke (1936).[22] Elokuvat edustivat amerikkalaista screwball-komediaa, jossa romanttiseen komediaan oli lisätty farssimaisia piirteitä.[23]

Seuraavaksi Vaala vaihtoi komediat draamaelokuviin. Vuonna 1937 valmistunut Koskenlaskijan morsian oli uusintakuvaus vuonna Erkki Karun vuonna 1923 valmistuneesta mykkäelokuvasta. Vaalan versiota arvostettiin pitkään hänen onnistuneimpana elokuvanaan.[24]

Muutaman vuoden kuluttua Vaala palasi jälleen screwball-komedioiden pariin. Rikas tyttö (1939) on tarina nuoresta yläluokkalaisesta naisesta, joka alkaa kaivata elämäänsä muutosta kokiessaan olevansa kyllästynyt nykyiseen elämäntyyliinsä. Lea Joutseno näytteli elokuvassa merkittävää sivuosaa. Pääosaa puolestaan näytteli Sirkka Sari, joka kuoli tapaturmaisesti elokuvan ensi-iltakaronkassa. Seuraavan vuosikymmenen Vaala-komedioiden naistähdeksi nousi Lea Joutseno.

Hella Wuolijoki -elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaala sovitti elokuviksi monia suomalaisen kirjallisuuden klassikkoja. Kirjailija Hella Wuolijoki hallitsi draamat sekä elävöitti historialliset ja yhteiskunnalliset ristiriidat. Alunperin Risto Orko ei halunnut tuottaa Wuolijoki-elokuvia, koska kirjailijan tausta oli poliittisesti vasemmalla. Vastaavasti Vaala tarvitsi yhteiskunnallista näkemystä elokuviinsa. Vaala ohjasi uransa aikana peräti kuusi Wuolijoki-elokuvaa, joista Niskavuoren naiset hän ohjasi kahdesti (1938 ja 1958).[25]

Wuolijoki-elokuvista ensimmäinen, Juurakon Hulda (1937), perustuu Helsingin Kansanteatterissa ensiesitettyyn näytelmään. Se on tarina köyhästä maalaistytöstä, joka muuttaa Helsinkiin nuoren tuomarin kotiapulaiseksi. Wuolijoen näytelmä ja Vaalan elokuva olivat vahva kannanotto naisen tuonaikaiseen yhteiskunnalliseen asemaan. Elokuvaversion käsikirjoitus syntyi nuorena kuolleen Jaakko Huttusen ja Vaalan yhteistyönä. Pääosaa esittivät vastikään Juhassa (1937) ensiesiintynyt Irma Seikkula ja vetovoimainen Tauno Palo. Juurakon Hulda oli 1930-luvun katsotuin suomalainen elokuva lähes miljoonalla katsojalla.[25][26]

Wuolijoki osallistui usein elokuvasovitusten käsikirjoituksiin. Silti hänkään ei aina saanut läpi alkuperäisnäytelmien radikaalia poliittista sisältöä. Vuonna 1938 valmistuneen Niskavuoren naiset -elokuvasta jouduttiin karsimaan jotkut alkuperäisnäytelmän viittaukset sosialismiin. Vaalan versioiden katsotaan kuitenkin pääasiassa tekevän oikeutta Wuolijoen näytelmille.[25] Niskavuoren naiset on tarina järjestetystä avioliitosta, jossa Tauno Palon esittämä Aarne elää suvun järjestämässä rakkaudettomassa avioliitossa. Aarnen todellinen rakastettu on paikkakunnalle saapuva naisopettaja Ilona, jota esittää Sirkka Sari. Seuraava Wuolijoki-elokuvasovitus oli Vihreä kulta (1939), mutta se ei yltänyt aikaisempien elokuvasovitusten tasolle.

Toisen maailmansodan jälkeen Niskavuori-sarja sai jatkoa Loviisasta (1946). Se on osoitus Vaalan ja Wuolijoen yhteistyön hedelmällisyydestä. Näytelmästä puuttui kokonaan elokuvan eeppinen alkuosa.[25] Loviisa sijoittuu aikaan ennen Niskavuoren naisten tapahtumia. Elokuva on tarina Niskavuoren Aarne isän Juhanin, jota esittää jälleen Tauno Palo, luvattomasta rakkaudesta Niskavuoren kartanon piikaan. Loviisaa on arvostettu hienoimpana Niskavuori-elokuvana, ja se oli myös Vaalan oma suosikki.[27]

Vaalan seuraava Wuolijoki-filmatisointi Jossain on railo (1949) käsitteli osittain samoja teemoja kuin Niskavuori-elokuvat. Muista Wuolijoki-elokuvista poiketen se ei perustunut näytelmään vaan Wuolijoen alkuperäiseen elokuvakäsikirjoitukseen. Sitä pidetään kaikista Vaalan Wuolijoki-elokuvista vähiten onnistuneena.[25] Jossain on railo on tarina talonpoikaisnaisen ja aatelisherran luvattomasta rakkaudesta. Pääosaa näyttelevä Ansa Ikonen on parhaimmillaan, mutta ulkoisista puitteista huolimatta elokuvan sisältö on kuiva.[25]

Sota-ajan dokumentit ja komediat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uutiskatsauksien koostaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan aikana Vaala työsti fiktioelokuvien lisäksi lyhyitä propagandadokumentteja. Sodan jälkeen Vaala sai kiitokseksi talvisodan muistomitalin, vaikka ei ollut käynyt armeijaa ja oleskeli Suomessa Nansen-passin turvin. Vaalalle myönnettiin Suomen kansalaisuus 11. marraskuuta 1940. Jatkosodan aikana hän työskenteli Päämajan Kuvaosastolla ja kokosi uutiskatsauksia. Vaala palkittiin Vapauden mitalilla vuonna 1943.[16][28] Myöhemmin hän ei käsitellyt näytelmäelokuvissaan sotaa ja harvoin edes sivusi sitä.[29]

Moderni komedia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valentin Vaala ja Erkki Siitonen tutkivat Morsian yllättää -elokuvan interiöörisuunnitelmia.

Suomi-Filmi tuotti vuosina 1941–1946 viisi komediaa, joiden yhdistävinä tekijöinä olivat Vaala, näyttelijä-käsikirjoittaja Lea Joutseno sekä kirjailija Kersti Bergroth. Nämä elokuvat ovat Morsian yllättää (1941), Tositarkoituksella (1943), Dynamiittityttö (1944) ja Viikon tyttö (1946). Elokuvien päänaisnäyttelijänä on Joutseno, joka esittää sanavalmista modernia tahtonaista. Käsikirjoittajana toimi Vaalan ja Joutsenon lisäksi Bergroth, joka osallistui useamman niistä käsikirjoittamiseen käyttäen nimimerkkiään "Tet".[30] Aikanaan Viikon tyttö -elokuva täytti yleisön toiveen, kun Joutseno ja Tauno Palo nähtiin ensimmäistä kertaa tähtiparina.[31]

Tämä sarja oli jatkoa Vaalan 1930-luvulla ohjaamille moderneille komedioille, joita edustivat Kaikki rakastavat (1935), Juurakon Hulda (1937), Rikas tyttö (1939) sekä "Valtos-filmit" Vaimoke (1936) ja Mieheke (1936).[30] Elokuvissa korostui urbaani ympäristö ja naisen yhteiskunnallisen aseman muuttuminen. Elokuvien juonet rakentuvat soidinmenorituaalille, jossa etsitään aviopuolisoa yritysten ja erehdysten kautta. Myöhempi naistutkimus on huomannut elokuvissa perinteisten patriarkaatin yhteiskunnan kyseenalaistamista ja rajojen koettamista. Pääroolissa on "uusi nainen", joka on syntynyt teollistumisen ja kaupungistumisen myötä.[32] Elokuvahistorioitsija Peter von Bagh on arvioinut elokuvat Viikon tyttö ja Morsian yllättää Vaala-Joutseno-Bergroth -sarjan parhaiksi.[31]

Sotien jälkeiset klassikot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnaisten vihreä kamari[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan jälkeen Vaala ohjasi Sakari Topeliuksen vanhaan sukukartanomiljööseen sijoittuvaan romanttiseen romaaniin perustuvan elokuvan Linnaisten vihreä kamari (1945). Vaala ohjasi uransa aikana vain muutamia historialliseen aikaan sijoittuvia elokuvia, joista toinen tunnettu on Sysmäläinen (1938).[33] Pääosassa ei ole niinkään historiallinen aikakausi, vaan elokuvassa pikemminkin tämän hetken heleyttä. Vaalalle tyypillisesti elokuvassa on minuuttien ajanjaksoja, joissa on vain näyttelijä, valojen ja äänien efektit sekä yksinäisyys.[34] Kauhua, romantiikkaa ja huumoria sisältävä elokuvasovitus on varsin uskollinen alkuperäistekstille ja samalla harvinaislaatuinen näyte suomalaisesta kauhuelokuvasta.[35]

1840-luvulla sukulinnaan sijoittuva elokuva kiehtoi myös yleisöä ja kriitikoita. Linnaisten vihreä kamari oli vuoden ylivoimaisesti katsotuin suomalainen elokuva. Elokuva voitti peräti neljä Jussi-palkintoa: parhaasta ohjauksesta (Valentin Vaala), parhaasta miespääosasta (Rauli Tuomi), parhaasta kuvauksesta (Eino Heino) sekä parhaasta lavastuksesta (Tapio Vilpponen).[33][35]

Ihmiset suviyössä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valentin Vaala Ihmiset suviyössä -elokuvan kuvauksissa Hauholla kesällä 1948.

Monissa arvioissa yhdeksi Vaalan parhaista elokuvista on mainittu Ihmiset suviyössä (1948), joka on hänen sovituksensa F. E. Sillanpään samannimisestä romaanista. Se on tarina yhdestä juhannusyöstä, jolloin monen ihmisen kohtalot nivoutuvat yhteen. Tarinassa on sillanpääläiseen tapaan läsnä niin kuolema kuin syntymäkin. Vaikka elokuvassa on useita henkilöitä, sen varsinaisessa pääosassa on suomalainen suviyö.[36]

Elokuvasta muistetaan erityisesti Vaalan luottokuvaajan Eino Heinon kameratyö. Hän onnistui tallentamaan suomalaisen kesäyön pehmeät sävyt. Aivan kuten alkuperäisromaanissa, myös elokuvassa luonnolla ja varsinkin vuorokaudenajan etenemisellä on tarkka funktionsa tarinan dramaturgiassa. Elokuvan eräänlaiseksi keskushahmoksi voisi valita Martti Katajiston esittämän nuoren miehen, joka tunnetaan lempinimellä ”Nokia”. Elokuva noudattaa pääpiirteissään romaanin tapahtumakulkuja ja dialogia. Tosin elokuva etenee kronologisesti, kun vastaavasti romaanissa on käytetty takaumia.[37]

Waltari-trilogia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valentin Vaala ohjaa Anja Räsästä ja Rauha Rentolaa elokuvassa Huhtikuu tulee.

Wuolijoki-filmatisointien ohella Vaalan merkittävimpiä elokuvasovituksia ovat Mika Waltarin näytelmiin perustuvat kolme elokuvaa. Gabriel, tule takaisin (1951) on sydämetön komedia, jossa Tarmo Manni näyttelee auervaaralaista huijaria. Vaalan ohjaamaa, käsikirjoittamaa ja leikkaamaa elokuvasovitusta arvostetaan suomalaisen elokuvakomedian henkevimpänä ja purevimpana komediana. Manni näyttelee onnistuneesti haasteellista roolia miehenä, joka esiintyy eri rooleissa. Keskeisissä naisrooleissa ovat Salli Karuna ja Emma Väänänen, jotka palkittiin rooleistaan Jussi-patsailla, kuten myöskin lavastaja Tapio Vilpponen.[38]

Omena putoaa (1952) on elokuva suuresta teollisuuspampusta (Valtteri Virmajoki), jonka tytär on kuollut. Aamukävelyllään hän näkee tytärtään muistuttavan nuoren naisen, joka on hukuttautumassa veteen. Mies pelastaa naisen ja mieltyy tähän kuin omaan tyttäreensä. Näistä aineksista luodaan tällä kertaa pienimuotoinen rikoskomedia, jonka sisällä piilee lämmin sydän. Vastaavasti Huhtikuu tulee (1953) -elokuvan teemana on perheen naisen oikeudet miehen tyranniaa vastaan. Elokuva noudattaa kuitenkin sovinnaisen komedian tyylilajia. Rauha Rentolan ja Joel Rinteen tytärtä elokuvassa esittänyt Anja Räsänen teki yhden ensimmäisistään elokuvarooleistaan.

Vaalan myöhäistuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taiteellinen laskukausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valentin Vaala ja Leila Lampi poseeraamassa Minä ja mieheni morsian -elokuvan kuvauksissa.

Vaalan uran myöhäistuotanto oli taiteelliselta kannalta laskevaa, eikä hän enää vuoden 1952 jälkeen kyennyt ohjaamaan yleisesti tunnustettuja klassikoita.[39] Laskukauteen vaikutti osaltaan suomalaisen elokuvan kaupallinen ja taiteellinen kriisi 1950-luvun lopulla. Tuottajat yrittivät vastata näihin ongelmiin lämmittämällä vanhoja aiheita, mikä ei tarjonnut parhaita edellytyksiä uusien katsojasukupolvien tavoittamiselle. Myös Vaala ohjasi uudestaan 1930-luvun menestyselokuviaan, kuten Niskavuoren naiset (1938, 1958) sekä Mieheke (1936) uudelleen sovitettuna nimellä Minä ja mieheni morsian (1955). Lisäksi Vaala sovittu uudet versiot elokuvista Siltalan pehtoori (1953) sekä Nummisuutarit (1957). Toisaalta uudenlaiset vakavat, draamalliset komediat Huhtikuu tulee (1953) ja Yhteinen vaimomme (1956) katsotaan varsin onnistuneiksi.[29]

Värielokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1956 Suomen Filmiteollisuus oli tuottanut ensimmäisen suomalaisen täyspitkän värielokuvan ohjaajana itse "maisteri Särkkä". Suomi-Filmin Risto Orko ei halunnut jäädä tästä jälkeen vaan suunnitteli yhtiölle oman värielokuvan. Tuloksena oli Nummisuutarit (1957), joka oli järjestyksessä kolmas elokuvasovitus Aleksis Kiven näytelmästä.[40] Ohjaajana toimi itseoikeutetusti yhtiön pääohjaaja Vaala. Elokuva kuvattiin sovcolor-tekniikalla ja teknisenä neuvonantajana toimi moskovalainen värifilmiasiantuntija.[28] Vaikka elokuva oli yleisömenestys, sen taiteellinen taso ei kuitenkaan ollut korkea. Elokuvaa pidetään heikoimpana näytelmän kolmesta filmatisoinnista. Nuoren vasta teatterikorkeakoulusta valmistuneen Martti Kuninkaan roolisuoritusta Nummisuutarien Eskona kuitenkin kiitettiin.

Kuninkaan roolityö vakuutti myös Vaalan, ja hän otti tämän pääosaan seuraavaankin elokuvaansa, Nuoreen mylläriin (1958), joka oli sovitus Maiju Lassilan samannimisestä kansannäytelmästä.[41] Edeltäjänsä tavoin tämäkään värielokuva ei yltänyt lähellekään Vaalan parhaimpia teoksia. Martti Kuninkaankin elokuvaura tyrehtyi toistaiseksi ja jatkui vasta 1970-luvulla. Nuoria ja raikkaita nummi-Eskoja ja mylläreitä näytelleestä Kuninkaasta tuli rähjäinen usein hieman mielipuolisia rooleja näyttelevä vanheneva mies.

Miltei vuosi Nuoren myllärin jälkeen ensi-illan sai Niskavuoren naiset (1958). Se oli Vaalan väreissä tekemä uusintaversio samaisesta Wuolijoen näytelmästä, jonka hän oli filmannut 20 vuotta aikaisemmin. Elokuva sai tyrmäävän vastaanoton. Niskavuoren naiset on kuitenkin mainettaan parempi, vaikka Erkki Viljos ja Teija Sopanen eivät yllä Tauno Palon ja Sirkka Sarin tasolle. Eino Heinon kuvaus kuitenkin oli silmiä hivelevän kaunista.[42][43]

Kolmen klassikkofilmatisoinnin lisäksi Vaala osallistui 1950-luvun lopulla alkaneeseen iskelmäelokuvien buumiin ja ohjasi myös kepeän ja nuorekkaan musikaalin Nuoruus vauhdissa (1961). Siinä Lasse Liemola ja Laila Kinnunen esittelevät laulutaitojaan.[44] Elokuva oli luottokäsikirjoittaja Usko Kempin viimeinen Vaalalle käsikirjoittama elokuva. Vaala ohjasi kaikkiaan neljä värielokuvaa – aikana jolloin ne tekivät vasta tuloaan Suomeen.

Viimeinen elokuva[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalan viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi jäi Totuus on armoton (1963), joka on ohjaajaltaan kunniallinen ja nykyaikainen draama. Se on tarina kahdesta lakimiehestä, joista toinen on katkera toisen menestyksestä. Totuus on armoton oli järjestyksessä toinen Mauri Sariolan romaaniin perustuva elokuva. Ensimmäinen oli Yrjö Nortan ohjaama Kolmas laukaus (1959). Suomen elokuva-ala kärsi 1960-luvulla suurista rakennemuutoksista.[29] Vuonna 1962 elokuvien katsojamäärät olivat pudonneet yli 29 prosenttia, ja Suomen näyttelijäliitto oli aloittanut vuoden 1963 alussa pitkäaikaiseksi osoittautuneen näyttelijälakon.[45] Samaan aikaan elokuva-alalla puhalsivat uudet tuulet uuden sukupolven myötä.[29]

Vuonna 1963 Vaala siirrettiin pääohjaajan tehtävästä Suomi-Filmin lyhytkuvaosastolle. Tuolloin 53-vuotiaalla Vaalalla oli työn alla kahden pitkän komedian käsikirjoitusvaihe. Häntä ansioitaan suomalaisen elokuvan pitkäaikaisena ohjaajana arvostettiin, mutta studioelokuvien aika oli ohitse.[45] Toisaalta siirtyminen lyhytelokuvien pariin ei merkinnyt hyppyä tuntemattomaan, sillä Vaala oli ehtinyt tehdä tilauselokuvia jo vuodesta 1959. Vaalan siirto ajoittui samaan ajankohtaan kuin myös Suomi-Filmin tuotanto painottui pysyvästi tilauselokuvien tuotantoon.[46] Tilaajina toimivat julkiset tahot ja yritykset, ja niissä oli omat rajoituksensa, eikä Vaala ohjannut niin sanottuja vapaita lyhytelokuvia.[29]

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaalan työsuhde päättyi 65 vuoden iässä lokakuussa 1974. Samana vuonna hänelle myönnettiin taiteilijaeläke. Vaala ei ehtinyt kauan nauttia eläkevuosistaan, sillä hän kuoli kotonaan marraskuussa 1976. Ruumiinsiunaus pidettiin Helsingin ortodoksisen hautausmaan kappelissa.[47] Vaala on haudattu samaisen hautausmaan kortteliin numero 35.[48]

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoret ystävykset Valentin Vaala ja Theodor Tugai.

Seksuaaliselta suuntautumiseltaan Vaala oli homoseksuaali, mutta se ei ollut ulospäin kovinkaan näkyvää. Hänen suhteistaan ei ole tarkempaa tietoa. Vaalan kuvaussihteerit olivat alalla totutusta poiketen aina miespuoleisia. Viimeisinä vuosinaan hänen talouttaan hoiti nuori miespuolinen palvelija Kaitsu.[49]

Vaala oli humanisti ja lämmin ihminen ja istui mielellään keskipisteenä tähtiensä ympäröimänä,[39] vaikkakin valikoi vapaa-ajan seuransa.[50] Hänen ystäväpiiriinsä kuuluivat muun muassa elokuvakriitikot Hans Kutter ja Paula Talaskivi.[49] Työssään Vaala oli rauhallinen eikä hermoillut tai kiroillut.[50] Vaala ei julkaissut omaelämänkertaa mutta antoi myöhempinä vuosinaan mielellään haastatteluita. Tosin haastatteluissaan hän ei nostanut esille pitkäaikaisen luottokuvaajansa Eino Heinon roolia, mikä pahoitti tämän mielen.[49]

Vaalan merkitys elokuva-alalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaala ohjasi pitkän uransa aikana lähes kaikkia mahdollisia lajeja: melodraamoja, komedioita, rikoselokuvia, poliisielokuvia, tukkilaiselokuvia, Niskavuori-draamoja, historiallisia elokuvia, musiikkielokuvia ja dokumentteja.[51] Vaala nautti niin aikalaisten kuin jälkipolvenkin silmissä arvostusta, joskin ajoittain hieman varautunutta. Hänen elokuvansa saivat aikanaan lähes poikkeuksetta vähintään kohtuullisen vastaanoton, vaikkakin alimmillaan arvostus oli viimeisten näytelmäelokuvien aikana.[52] Menestys takasi Vaalalle kohtuullisen toimintavapauden ja vakaan kuukausittaisen toimeentulon.[53] Aikanaan Vaalan asema oli siitä poikkeuksellinen, että hän nautti niin elokuva-arvostelijoiden, katsojien kuin oman työnantajansakin suosiota.[52]

Uransa päättyessä Vaala säilyi suuren yleisön tietoisuudessa, kun televisio alkoi esittää hänen elokuviaan. Erityisesti Juurakon Hulda on ollut kansainvälisten elokuvafestivaalien kysytyimpiä teoksia.[53] Jälkipolvet ovat nähneet Vaalan tuotannon eri aikakausina eri tavoilla. Studioelokuvien aikakauden päättyessä 1960-luvulla hänet nähtiin ainoastaan perinteisen maaseudun kuvaajana, mikä johtui elokuvista Niskavuoren naiset, Loviisa ja Ihmiset suviyössä. Myöhemmin tunnistettiin myös hänen monet modernit kaupunkikuvauksensa, kuten Vaalan ja Lea Joutsenon komediat sekä Mieheke ja Juurakon Hulda. Erään määritelmän mukaan kaupunkikuvausta ei olisi tarvinnut keksiä yhä uudelleen, mikäli Vaalan tuotanto olisi säilynyt jälkipolvien muistissa.[52]

Ohjaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosi Nimi Tietoja
1929 Mustat silmät Ensimmäinen elokuva, negatiivit tuhottu
1929 Mustalaishurmaaja Ensimmäinen elokuva Fennica-Filmillä
1931 Laveata tietä
1933 Sininen varjo eli Keskiyön murha
1934 Helsingin kuuluisin liikemies
1935 Kun isä tahtoo Jäi kesken Fennica-Filmillä, tuotantoyhtiönä Bio-Kuva
1935 Kaikki rakastavat Ensimmäinen elokuva Suomi-Filmillä
1936 Vaimoke
1936 Mieheke
1937 Koskenlaskijan morsian
1937 Juurakon Hulda 1930-luvun katsotuin suomalaiselokuva, ensimmäinen Wuolijoki-elokuva
1938 Niskavuoren naiset
1938 Sysmäläinen
1939 Rikas tyttö
1939 Vihreä kulta
1940 Jumalan myrsky
1941 Morsian yllättää
1941 Antreas ja syntinen Jolanda
1942 Varaventtiili
1943 Tositarkoituksella
1943 Neiti Tuittupää
1943 Keinumorsian
1944 Dynamiittityttö Parhaan ohjauksen Jussi-palkinto 1945[54]
jaettu elokuvan Linnaisten vihreä kamari kanssa
1945 Vuokrasulhanen
1945 Linnaisten vihreä kamari Parhaan ohjauksen Jussi-palkinto 1945[54]
jaettu elokuvan Dynamiittityttö kanssa
1946 Viikon tyttö
1946 Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä Parhaan ohjauksen Jussi-palkinto[54]
1947 Maaret – tunturien tyttö
1948 Ihmiset suviyössä Parhaan käsikirjoituksen Jussi-palkinto 1949[54]
1949 Sinut minä tahdon
1949 Jossain on railo
1951 Gabriel, tule takaisin Ensimmäinen Waltari-elokuva
1952 Kulkurin tyttö
1952 Omena putoaa Parhaan ohjauksen Jussi-palkinto 1952
1953 Huhtikuu tulee
1953 Siltalan pehtoori
1954 Minäkö isä
1955 Minä ja mieheni morsian
1956 Yhteinen vaimomme
1957 Nummisuutarit Ensimmäinen värielokuva
1958 Nuori mylläri
1958 Niskavuoren naiset
1961 Nuoruus vauhdissa
1963 Totuus on armoton

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Bagh, Peter von: Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. (Uudistettu laitos teoksesta Suomalaisen elokuvan kultainen kirja, 1992). Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-12705-5.
  • Laine, Kimmo & Lukkarila, Matti & Seitajärvi, Juha (toim.): Valentin Vaala. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-562-0.
  • Toiviainen, Sakari: Sata vuotta – sata elokuvaa. Helsinki: Suomen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-912-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Valentin Vaala Elonetissä
  2. Valentin säilytti oikean sukunimensä kuolemaansa asti (Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 33).
  3. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 17
  4. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 18
  5. a b Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 19
  6. Nadescha, puhuttelunimi Nadja, (1884–1959) oli paljasjalkainen helsinkiläinen (Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 19 & s. 33).
  7. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 20
  8. a b c Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 21
  9. a b c Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 33
  10. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 22
  11. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 34
  12. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 26
  13. a b Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 35
  14. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 36
  15. a b c Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 37
  16. a b Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 27
  17. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 38
  18. a b c Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 39
  19. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 45
  20. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 134
  21. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 133
  22. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 46
  23. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 56
  24. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 53
  25. a b c d e f Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 54
  26. Toiviainen 2007, s. 27
  27. Toiviainen 2007, s. 62
  28. a b Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 28
  29. a b c d e Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 60
  30. a b Toiviainen 2007, s. 52
  31. a b Bagh 2005, s. 158
  32. Toiviainen 2007, s. 53
  33. a b Bagh 2005, s. 147
  34. Bagh 2005, s. 148
  35. a b Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 179
  36. Bagh 2005, s. 168–170
  37. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 255
  38. Toiviainen 2007, s. 73
  39. a b Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 29
  40. Eedelliset sovitukset kuvattiin vuosina 1923 ja 1938
  41. Nuori mylläri (1958) ELONET.
  42. Niskavuoren naiset (1958) 23.5.2011. Elokuvauutiset.
  43. Niskavuoren naiset Kansallinen audiovisuaalinen arkisto.
  44. Nuoruus vauhdissa ELONET.
  45. a b Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 195
  46. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 196
  47. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 43
  48. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 30
  49. a b c Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 41
  50. a b Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 42
  51. Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 163
  52. a b c Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 12
  53. a b Laine, Lukkarila & Seitajärvi 2004, s. 13
  54. a b c d Jussi-voittajat kautta aikojen – 1944–1949 Jussit.fi. Filmiaura. Viitattu 2.1.2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]