Charles Baudelaire

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Charles Baudelaire
Étienne Carjat, Portrait of Charles Baudelaire, circa 1862.jpg
Syntynyt 9. huhtikuuta 1821
Pariisi, Ranska
Kuollut 31. elokuuta 1867 (46 vuotta)
Pariisi, Ranska
Ammatit runoilija, kääntäjä, esseeprosaisti, taidekriitikko
Kansallisuus ranskalainen
Aikakausi 1844–1866
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Charles Pierre Baudelaire (9. huhtikuuta 1821 Pariisi, Ranska31. elokuuta 1867 Pariisi) oli ranskalainen runoilija, kääntäjä, esseisti ja kriitikko. Hänen tunnetuin teoksensa on Les Fleurs du mal (suom. Pahan kukat, 2011). Baudelaireen liitetään usein käsite fin de siècle ('vuosisadan loppu'), ja hänet luetaan Edgar Allan Poen ja Théophile Gautierin ohella dekadenssin johtohahmoihin. Baudelaire sai arvostusta myös Edgar Allan Poen teosten ranskantajana.[1]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baudelaire syntyi ja eli suuren osan elämästään Pariisissa. Hänen isänsä oli paljon äitiä vanhempi ja kuoli pojan ollessa kuusivuotias. Baudelaire palvoi äitiään eikä hyväksynyt tämän toista avioliittoa. Hänet lähetettiin sisäoppilaitoksiin, ensin Lyonin Collège Royaliin ja myöhemmin Pariisin Louis-le-Grandiin, josta hänet erotettiin. Jo nuorena hän päätti elättää itsensä kirjoittamalla, mutta kirjautui kuitenkin oikeustieteen opiskelijaksi. Opiskeluaikanaan hän tuli riippuvaiseksi oopiumista ja sai syfiliksen eikä saanut opintojaan valmiiksi.[1]

Baudelaire lähti 1840-luvun lopulla mukaan politiikkaan. Hänen ensimmäinen romaaninsa ilmestyi vuonna 1847.

Baudelaire ja hänen kustantajansa Auguste Poulet-Malassisi saivat eräiden Pahan kukkien ensimmäisessä laitoksessa (1857) olleiden runojen takia sakkotuomion, minkä lisäksi kyseiset kuusi runoa pantiin Ranskassa julkaisukieltoon. Syynä oli ”yleisen moraalin ja hyvien tapojen halventaminen”.lähde?

Baudelairen ajatusta ”moderniudesta” ilmensi vuonna 1863 julkaistu essee ”Modernin elämän maalari”, jonka kohdehenkilö ”herra G.” on kuvittaja ja kirjeenvaihtaja Constantin Guys.

Baudelaire kuoli äitinsä käsivarsille vuonna 1867.[1]

Baudelaire taidekriitikkona[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Aiomme olla puolueellisia. Meillä ei ole ystäviä – se on mahtavaa – eikä vihollisia.[2]»

Baudelairen mielestä ihanteellinen taidekriitikko on ammattikuljeskelija, sellainen joka pystyy maleksimaan koko päivän ja pystyy näin olemaan hyödyksi paitsi itselleen, myös muille.lähde? Vaikka Baudelaire on ehkä empiirisen taidekritiikin merkittävimpiä edustajia, hän on epäluotettava opas 1800-luvun puolivälin ranskalaiseen maalaustaiteeseen.[3] Vaikka Eugène Delacroix oli ajan virallisen järjestelmän suosima taiteilija, Baudelaire palvoi häntä ja hyljeksi hänen suurta kilpailijaansa Jean-Auguste Dominique Ingresiä.[2] Hän ihaili jonkin aikaa mutta voimakkaasti Daumieria, suositteli Courbetia tämän modernisuuden takia, mutta piti tätä vulgaarina, ei kunnioittanut Corotia ja oli hyvin epäoikeudenmukainen Milletiä kohtaan.[3]

Keskiluokan taideyleisö ja romantiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baudelaire aloitti uransa taidekriitikkona arvostelemalla vuoden 1845 Salongin. Kirjoituksen johdannossa hän totesi: ”Puhumme kaikesta, mikä viehättää yleisön silmää, ja taiteilijoista; ammatillinen vakaumuksemme pakottaa meitä tekemään näin. Kaikella, mikä miellyttää, on jokin syy miellyttämiseen, eikä harhaantuneita ihmisjoukkoja pilkkaamalla saada heitä takaisin sinne, missä heidän kuuluu olla.”

Baudelaire kirjoitti vuoden 1846 Salongista: ”...ellei kirjaa ole suunnattu enemmistölle – lukumääränsä ja älykkyytensä puolesta – se on typerä kirja." Baudelaire oli boheemi, joka ei kirjoittanut taiteellisesti suuntautuneelle lukijalle vaan keskiluokalle, joka tarvitsi koulutusta kipeimmin.[2]

Baudelaire kasvoi romantiikan aikakauden ihmiseksi. Hänen Salonkien kritiikeistään käy ilmi, että hänellä oli paljon romantiikan ajan ajattelua, mutta hänen uransa alussa romantiikka oli menossa ohi ja taiteeseen oli kehittymässä uusia näkökulmia.[2]

Urbaani nykyaika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baudelaire tunnisti kirjoituksissaan urbaanin nykyajan painostavuuden.lähde? Hänelle ja monille muille taiteilijoille romantiikka merkitsi juuri sellaisen ilmaisemista, mikä oli modernia: taiteellista vapautta ja yksilöllisyyden ilmaisua.

Baudelairen mukaan kaikki kauneuden muodot sisältävät ikuisuuden ja ohimenevyyden elementit, absoluuttisen ja erityisen. Absoluuttista ja ikuista kauneutta ei ole olemassa, tai se on pikemminkin abstraktio, joka kuoritaan erilaisten kauneuksien yleisestä pinnasta. Erityinen elementti jokaisessa ilmentymässä tulee emootioista. Ja kuten meillä jokaisella on omat tietyt tuntemuksemme, jokaisella onmyös oma kauneutensa.[2]

Esseessään ”Nykyajan elämän maalari” hän vetoaa menneisyyden värikkäiden pukujen sijaan aikansa miesten nykymuotiin, jonka oli demokratisoinut mustan puvun univormu, joka Baudelairen mukaan: ”...ei ainoastaan sisällä poliittista kauneutta, joka on universaalin tasa-arvon ilmaus.” Vakuutettuaan lukijansa siitä, että taiteilijat kykenevät hallitsemaan mustan ja harmaan sävyt, missä esimerkiksi Manet oli kunnostautunut, hän jatkoi: ”...tärkein ja oleellisin ongelmamme on ymmärtää se, onko meillä jotain erityistä kauneutta, joka on luontaista uusille emootioillemme...”. Hän rohkaisee taiteilijoita katsomaan poispäin ”julkisista ja virallisista aiheista” ”yksityisiin aiheisiin, jotka ovat niitä paljon sankarillisempia .”[2]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Salon de 1845, 1845
  • Salon de 1846, 1846
  • La Fanfarlo, 1847
  • Les Fleurs du mal, 1857
  • Les paradis artificiels, 1860
  • Réflexions sur Quelques-uns de mes Contemporains, 1861
  • Le Peintre de la Vie Moderne, 1863
  • Curiosités Esthétiques, 1868
  • L'art romantique, 1868
  • Le Spleen de Paris/Petits Poèmes en Prose, 1869
  • Oeuvres Posthumes et Correspondance Générale, 1887–1907
  • Fusées, 1897
  • Mon Coeur Mis à Nu, 1897
  • Oeuvres Complètes, 1922–53 (19 vols.)
  • Critique d'art; Critique musicale, 1992

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Petri Liukkonen: Charles Baudelaire (1821-1867). Kuusankosken kaupunginkirjasto 2008
  2. a b c d e f Jeanne S. M. Willette: Baudelaire as Art Critic Art History Unstuffed. 13.8.2010. Viitattu 7.6.2011. (englanniksi)
  3. a b Anita Brookner: Art Historians and Art Critics (Jstor-viite) The Burlingon Magazine. Vol. 106, No. 735, Jun., 1964. Viitattu 7.6.2011. (englanniksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Benjamin, Walter: Silmä väkijoukossa: Huomioita eräistä motiiveista Baudelairen tuotannossa. (Über einige Motive bei Baudelaire, 1939.) Suomentanut Antti Alanen. Helsinki: Odessa, 1986. ISBN 951-9178-17-1.
  • Kupiainen, Unto: Baudelaire, ”Pahan kukkien” runoilija. Porvoo: WSOY, 1953.
  • Lloyd, Rosemary (toim.): The Cambridge Companion to Baudelaire. (Cambridge University Press 2005)
  • Pichois, Claude, Ziegler, Jean: Baudelaire. (Juillard 1989)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Charles Baudelaire -sitaatteja.
Wikiaineisto
Wikiaineistossa on lähdetekstiä aiheesta:
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Charles Baudelaire.
Tämä kirjailijaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.