Émile Verhaeren

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Théo van Rysselberghe, Émile Verhaeren lukemassa (1903) - Emile Verhaeren istuu selin punaisessa takissa.

Émile Verhaeren (s. 21. toukokuuta 1855 Sint-Amands Belgia – k. 27. marraskuuta 1916 Rouen Ranska) oli belgialainen runoilija, joka kirjoitti ranskaksi ja kuului symbolismin merkittävimpiin perustajiin.

Nuoruusvuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hän syntyi ranskankieliseen flaamilaiseen keskiluokkaiseen perheeseen. Silti hän puhui myös paikallista murretta – hollantia ei siihen aikaan opetettu koulussa. Seitsemänvuotiaana hänet lähetettiin jesuiittojen ylläpitämään sisäoppilaitokseen Ghentiin, jossa hän ranskalaistui täysin. Hän opiskeli oikeustiedettä Leuvenin yliopistossa. Siellä hän loi ensimmäiset kirjalliset yrityksensä opiskelijalehteen. Niinä vuosina hän tutustui samanhenkisiin opiskelijoihin. Heistä tuli myöhemmin hänen työtovereitaan vallankumouksellisessa taidelehdessä La Jeune Belgique.

Valmistuttuaan yliopistosta hän meni harjoittelijaksi (1881–1884) maineikkaalle rikosjuristille Edmond Picardille, joka oli keskeisessä asemassa Brysselin taidemaailmassa. Verhaerenilla oli tuona taiteen uudistumisen aikana paljon yhteyksiä nuoriin radikaaleihin kirjailijoihin ja taiteilijoihin. Hän ajoi vain kahta juttua oikeudessa ennen kuin päätti omistautua runoudelle ja kirjallisuudelle.

Runoilijan uran alkutaival[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hänestä tuli nopeasti vuosisadan vaihteen taiteen uudistumisen äänitorvi. Taiteilijaryhmä "Les XX:n" teoksiin ihastuttuaan hän kirjoitti La Jeune Belgiqueen and L'Art Moderneen useita artikkeleita esittäen loistavia arvioita Brysselin taidemaailman taiteellis-kirjallisista teoksista. Hänen artikkeleidensa ansiosta monet lupaavat nuoret kyvyt, kuten James Ensor, nousivat julkisen huomion kohteiksi.

Näiden artikkeleiden ansiosta hänestä tuli uusimpressionistisen belgialaisen taidemaalarin Théo van Rysselberghen elinikäinen ystävä, ja tuloksena siitä oli runsaasti kirjeitä. Yhdessä näistä kirjeistä Maria van Rysselberghe kuvaili häntä "ainutlaatuiseksi persoonaksi, pyörremyrskyksi, jolla on lannistumaton luonne, joka ei piittaa porvarillisista säännöistä ja joka mutkattomalla suoruudellaan ärsytti tai ihastutti kaikkia".

Hän oli aikakauden tuotteliaimpia runoilijoita. Hänen ensimmäinen kokoelmansa Les Flamandes ilmestyi 1883. Innostuneena Jacob Jordaensin, David Teniersin ja Jan Steenin maalauksista Verhaeren kuvaili suorasukaisella ja usein ärsyttävällä naturalistisella tavallaan kotimaataan ja flaamilaisia ihmisiä. Avantgarde-piireissä kokoelma sai heti valtavan menestyksen mutta herätti ristiriitaisia tunteita roomalaiskatolisissa piireissä. Seuraava teos Les Moines (1886) ei menestynyt hänen toivomallaan tavalla. Se ja sairaudet veivät hänet syvään kriisiin. Tänä aikana hän julkaisi teokset Les Soirs (1888), Les Débâcles (1888) ja Les Flambeaux noirs (1891).

Avioliitto, ensimmäinen näytelmä ja maailmanmaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hän avioitui 24. elokuuta 1891 lahjakkaan liègeläisen taiteilijan Marthe Massinin kanssa. Tuore onni sai ilmaisunsa kolmessa runoteoksessa: Les Heures Claires (1896), Les Heures d’Après-midi (1905) ja Les Heures du Soir (1911).

Hän kirjoitti ensimmäisen näytelmänsä Les Aubes vuonna 1898. Siinä hän nousi taistoon yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta ja maalaiselämän rappiota vastaan.

Vuonna 1898 hän muutti Saint-Cloudiin lähelle Pariisia. Vuosisadan vaihteessa hänestä tuli maailmankuulu. Hänen teoksiaan käännettiin yli kahdellekymmenelle kielelle. Hän matkusteli ja luennoi ympäri Eurooppaa. Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen vaikutti hyvin raskaasti runoilijan pasifistisiin tunteisiin.

Liikenneonnettomuus sekä sanoja tuotannosta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Émile Verhaeren kuoli 27. marraskuuta 1916 Rouenin asemalla jäätyään junan alle, juuri Théo van Rysselberghe ja hänen ystävänsä, kuuluisa ranskalainen kirjailija, myöhemmin Nobel-palkittu André Gide joutuivat ilmoittamaan Marthe Verhaerenille tämän puolison järkyttävästä kuolemasta.

Hänen tuotantonsa osoittaa hänet Belgian kirjallisuuden merkittävimmäksi hahmoksi. Oli vähällä, että hän olisi saanut Nobel-palkinnon 1911, mutta se myönnettiin hänen ystävälleen Maurice Maeterlinckille.

Belgian kirjallisuuden jättiläisen kotikaupunki St. Amands on omistanut museon hänelle. Siellä on esillä alkuperäiskäsikirjoituksia ja kirjeitä ja myös hänen taiteilijaystäviensä Théo van Rysselberghein, Leon Spilliaertin, Constantin Meunierin, Paul Signacin ja Ossip Zadkinen teoksia.

Pääteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Les Flamandes, 1883
  • Les moines, 1886
  • Les soirs, 1888
  • Les débâcles, 1888
  • Les flambeaux noirs, 1891
  • Les campagnes hallucinées, 1893
  • Les villes tentaculaires, 1895
  • Les heures claires, 1896
  • Les visages de la vie, 1899
  • Les forces tumultueuses, 1902
  • La multiple splendeur, 1906
  • Les rythmes souverains, 1910
  • Les ailes rouges de la guerre, 1916

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]