Théophile Gautier

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Théophile Gautier
Gautier vuonna 1856 Nadarin kuvaamana
Gautier vuonna 1856 Nadarin kuvaamana
Syntynyt 30. elokuuta 1811
Tarbes, Ranska
Kuollut 23. lokakuuta 1872 (61 vuotta)
Neuilly-sur-Seine, Ranska
Ammatit kirjailija, runoilija, taidekriitikko
Kansallisuus Ranskan lippu Ranska
Aikakausi romantiikka, parnassolaisuus
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Théophile Gautier (30. elokuuta 1811 Tarbes[1]- 23. lokakuuta 1872 Neuilly-sur-Seine) oli ranskalainen kirjailija, runoilija ja taidekriitikko. 

Vaikka Théophile oli lähtöisin Etelä-Ranskasta, häntä voidaan silti pitää pariisilaisena, sillä hän muutti jo varhain perheensä kanssa Pariisiin. Kouluaikana Collège Charlemagnessa Gautier tutustui Gérard Labrunieen, josta tuli myöhemmin kuuluisa kirjalija taiteilijanimeltään Gérard de Nerval. Gautier kiinnostui jo nuorena runoudesta. Vuonna 1829 Gautier tapasi ihailemansa kirjailijan Victor Hugon. Hän puhui noihin aikoihin aktiivisesti romanttisen tyylisuunnan puolesta ja osallistui esimerkiksi Hugon Hernani-näytelmän ensi-illasta syntyneeseen mellakkaan 25. helmikuuta 1830. Mellakka syntyi perinteisen teatterin kannattajien ja Gautier’n johtamien romantikkojen välille. Ensi-illan tapahtumia kirjailija kuvaa myöhemmin humoristisesti teoksessaan Les Jeunes-France (1833).

Vuosina 1831–1832 Gautier julkaisi ensimmäiset runonsa, jotka tosin jäivät ilman huomiota. Gautier kuitenkin erosi muista romantiikan ajan kirjailijoista siinä, että hän kiinnitti erityistä huomiota muotoon. Kirjeromaaninsa Mademoiselle de Maupin (1835) kuuluisassa esipuheessa hän moittii näkökantaa, jonka mukaan kirjallisuuden tulisi olla hyödyllistä ja opettavaista. Hän julkaisi tuolloin myös ensimmäiset novellinsa (esim. La Cafetière, 1831, suom. ”Kahvipannu”). La Cafetière -novellissa on yliluonnollisia elementtejä, joita esiintyy myös hänen myöhemmissä fantasiateoksissaan (esim. Le Roman de la momie, 1858).

Vuonna 1836 Gautier julkaisi novelleja ja taidearvosteluja La Chronique de Paris-lehdessä lehden päätoimittajan, ranskalaisen kirjailijan Honoré de Balzacin, pyynnöstä. Hän julkaisi myöhemmin kirjoituksia aktiivisesti myös muissa lehdissä. Osa näistä kirjoituksista ilmestyy sittemmin kokoelmina (esim. Les Grotesques ja Souvenirs littéraires). Gautier julkaisi myös runoja (La Comédie de la Mort, 1838) ja kokeili onneaan näytelmänkirjailijana (Une larme du diable, 1839). Toukokuussa 1845 Gautier teki pitkän matkan Pyreneiden yli Espanjaan ja kirjoitti kokemuksistaan matkapäiväkirjan (Voyage en Espagne) sekä runoja (España, 1845). Gautier teki myöhemmin matkoja myös Algeriaan, Kreikkaan ja Egyptiin. Hän kirjoitti niistä matkapäiväkirjoja, mutta matkojen vaikutus näkyy myös hänen kaunokirjallisessatuotannossaan.

Vuonna 1852 ilmestyi runokokoelma Émaux et Camées, jota Gautier täydensi vuoteen 1872 asti. Runokokoelman ansiosta Gautier’ta alettiin pitää koulukunnan johtajana. Muun muassa ranskalainen runoilija Charles Baudelaire omisti runokokoelmansa Pahan kukat (suom. Antti Nylén, 2011) Gautier’lle – ”virheettömälle runoilijalle”. Myös toinen ranskalainen runoilija Théodore de Banville ihaili Gautier’ta, jota pidetään parnassolaisen koulukunnan edelläkävijänä.

Gautier tuli tunnetuksi ”taidetta taiteen vuoksi” –ajatuksestaan  ja hän koki taiteen kauneuden etsimisenä, eikä niinkään romantiikan runoudelle tyypillisenä tunteiden ylikuohuntana. Gautier piti tärkeänä muodon hiomista, ja eräs säe hänen L’Art-runossaan kuuluukin ”Sculpte, lime, cisèle” ’veistä, hio ja kaiverra’ (Émaux et Camées, 1872).

Artikkelien ja runojen lisäksi Gautier kirjoitti elämäkerran Honoré de Balzacista ja julkaisi fiktiivisiä teoksia, esimerkiksi historiallisen seikkailukirjan Le Capitaine Fracasse (1863). Kirja on ilmestynyt suomeksi nimellä Kapteeni Kalske vuonna 1977 (suom. Anja Leppänen). Gautier nimettiin myös Mathilde Bonaparten kirjastonhoitajaksi, ja hän oli aktiivisesti mukana Ranskan toisen keisarikunnan kirjallisissa ja taiteellisissa seurapiireissä. Taiteellisissa piireissä Gautier kiinnostui muusikoista ja taidemaalareista, joista hän myös kirjoitti elämäkertoja. Hän on kirjoittanut myös Giselle-baletin libreton. elä Gautier kuoli vuonna 1872, mutta jätti jälkensä oman aikansa kirjalliseen ja taiteelliseen elämään. Hänen taiteelliset näkemyksensä elävät yhä, ja hänen monipuolista tuotantoaan arvostetaan edelleenkin.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Théophile Gautier syntyi 30. elokuuta 1811.[1] Tarbesin kaupungissa Etelä-Ranskassa. Kaupungista avautuvat Pyreneiden vuoriston jylhät maisemat jäivät Gautier’n mieleen. Perhe päätti muuttaa Pariisiin pojan ollessa 3-vuotias, mutta uuteen ympäristöön sopeutuminen oli hänelle vaikeaa[1]. Nuoresta iästään huolimatta Gautier jäi kaipaamaan lapsuudenmaisemiaan ja elämää Etelä-Ranskassa. Hän kirjoitti Tarbesin kuuluisasta ”sinisten vuorten siluetista” vielä vanhoilla päivilläänkin.

Théophile Gautier osoitti suurta lahjakkuutta nuorella iällä: hän oppi lukemaan varhain ja luki kokonaisia teoksia jo 5-vuotiaana[1]. Erityisesti Daniel Defoen Robinson Crusoe sekä Jacques-Henri Bernandin de Saint-Pierren Paul ja Virginia tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen. Gautier haaveili Crusoen tavoin merimiehen elämästä, kunnes kiinnostui teatteritaiteesta ja etenkin lavastemaalauksesta[1].

Vuonna 1820 tuolloin 9-vuotias Gautier opiskeli vähän aikaa pariisilaisessa Louis-le-Grandin sisäoppilaitoksessa. Vanhemmat päättivät kuitenkin siirtää pojan jo muutaman kuukauden kuluttua toisaalle, sillä hän kuihtui silmissä[1]. Gautier viihtyikin paremmin, kun sai asua kotona ja käydä koulua Collège Charlemagnessa toisella puolella Pariisia. Siellä hän tapasi nuoren Gérard Labrunien (sittemmin taiteilijanimen Gérard de Nerval ottanut kuuluisa kirjailija). Tuolloin Gautier’ta alkoi kiehtoa myöhemmän keisarikauden latinankielinen runous ja sen erikoinen kieli.

Ensimmäisenä vuonna hän alkoi myös viettää paljon aikaa kuvataiteilija Louis-Édouard Rioult’n (1790-1855) ateljeessa Marais’n sydämessä ja sai tietää olevansa likinäköinen[1].

Romantiikan aikakausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gérard Labrunie ja Petrus Borel esittelivät Gautier’n Victor Hugolle kesäkuussa 1829. Tapaaminen vauhditti Gautier’n uraa kirjailijana, sillä Hugosta tuli sittemmin hänen ”oppi-isänsä”. Helmikuun 25. päivänä 1830 Gautier osallistui Hugon Hernani-näytelmän jälkeen syntyneeseen mellakkaan. Hänellä oli yllään huomiota herättänyt punainen liivi[2], joka painui pysyvästi ihmisten mieliin.

Gautier kirjoitti ensimmäisen runokokoelmansa romantiikan protestiliikkeen hengessä. Hänen isänsä rahoitti runokokoelman julkaisemisen. Teos ilmestyi vuonna 1830, mutta jäi ilman huomiota. Siitä huolimatta ensimmäiset runot osoittivat Gautier’n olevan todella taitava nuori runoilija, joka seurasi maineikkaiden edeltäjiensä jalanjälkiä. Gautier’n runous osoittautui toisaalta myös hyvin omaperäiseksi, kuten runojen luonnollinen rytmi sekä puhdas ja tarkka ilmaisutapa todistavat.

Gautier kuului yhä Victor Hugon lähipiiriin. Romantiikan taiteilijoiden seurassa hän tapasi myös kuvataiteilija Céléstin Nanteuil’n, joka kuvitti Gautier’n runokokoelman hyvin omaperäisillä etsauksilla, kun se julkaistiin uudelleen Albertus-teoksessa (1833)[1]. Gautier tapasi niin ikään romantiikan teoksia toimittaneen kustantajan Eugène Renduelin, joka oli vastikään julkaissut Paul Lacroix’n teoksen Les Soirées de Walter Scott[3]. Gautier kirjoitti Renduelin pyynnöstä vuonna 1833 Les Jeunes-France-novellikokoelman, joka kertoi värikkäin sanakääntein seurueeseen kuuluneiden nuorten romantiikan taiteilijoiden elämästä. Barokkityylisessä teoksessaan Gautier oli olevinaan näiden romantiikan ajan ”sievistelevien hupsujen” selväjärkinen ja sarkastinen silminnäkijä[1]. Kaksi vuotta myöhemmin hän julkaisi Renduelin kustantamana myös teoksen Mademoiselle de Maupin (1835).

Théophile Gautier muutti pian sen jälkeen pois lapsuudenkodistaan Place des Vosgesin aukiolta. Hän muutti asuntoon Doyonnélle nykyisen Place du Carrousel aukion läheisyyteen. Siellä asuivat myös taiteilijaystävät Camille Rogier, Arsène Houssaye ja Gérard Nerval[1].

Kirjallisen tuotannon alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tunnettu kirjailija ja kriitikko Honoré de Balzac piti Gautier’ta ja hänen nuoria taiteilijaystäviään lahjakkaina. Vuonna 1836 hän lähetti sihteerinsä Jules Sandeaun tarjoamaan heille töitä La Chronique de Paris –sanomalehdessä[4]. Gautier julkaisi lehdessä taidearvosteluja sekä novelleja (mm. La Morte amoureuse ja La Chaîne d’or). Gautier ihaili suuresti Honoré de Balzacia, ja kunnioittikin myöhemmin hänen muistoaan kirjoittamalla elämäkerrallisia teoksia ”oppi-isästään”[5].

Gautier kirjoitti myös La France littéraire -aikakauslehteen sekä La Presse -päivälehteen. La Presse -sanomalehdessä hän julkaisi aluksi etenkin taidearvosteluja. Hän kirjoitti lehteen arviolta yli kaksi tuhatta taidearvostelua, kirjallisuuskritiikkiä ja artikkelia. Niistä osa on koottu kokoelmiksi, jotka käsittelevät muun muassa kuvataidetta, nykytaidetta, venäläistä taidetta, romantiikkaa, sekä taidemaalarien historiaa.

Artikkelit on kirjoitettu kepeällä tyylillä, ja niiden kieli on selkeää, moitteetonta ja lennokasta. Gautier’n tapa kirjoittaa taidearvosteluja oli ainutlaatuinen. Hän ei pyrkinyt vain arvioimaan ja analysoimaan teoksia, vaan hylkäsi perinteiset menetelmät ja kirjoitti arvioita omalla tavallaan, kuvaillen ja tulkiten, luoden teoksen esteettisen olemuksen uudelleen proosansa kautta. Hän pyrki pukemaan sanoiksi vaikutelman, jonka alkuperäisen taideteoksen kuuleminen ja näkeminen sai aikaan. Gautier’n elämä pyöri pitkälti artikkeleiden ja arvostelujen ympärillä, sillä hän työskenteli omien sanojensa mukaan ”kaikkialla missä kirjoitetaan”. Niin La Presse, Figaro, La Caricature, Musée des Familles, Revue de Paris kuin Revue des Deux Mondes julkaisivat hänen kirjoituksiaan. Kiireisestä työstään huolimatta Gautier harrasti nyrkkeilyä ja soutamista[1] sekä jatkoi runojen ja novellien kirjoittamista. Vuonna 1838 ilmestyikin runokokoelma La Comédie de la Mort, joka on tyyliltään varsin erilainen kuin Gautier’n aiemmat teokset. Siinä Shakespearelta, Goethelta ja Dantelta vaikutteita saanut Gautier käsittelee kuolemaa vivahteikkaasti ja rohkeasti. Vuotta myöhemmin teatteritaidetta jo pienestä pitäen ihaillut Gautier antoi viimein periksi kiusaukselle ja kirjoitti näytelmät Une larme du diable, Le Tricorne Enchanté ja Pierrot Posthume. Gautier’n näytelmissä lyyriset, mahdottomat ja kuvitteelliset elementit sekoittuvat. Gautier kirjoitti myös monia samanhenkisiä librettoja baletteihin, joista kaikkein kuuluisin on 28. heinäkuuta 1841 ensi-iltansa saanut, suunnattomaksi menestykseksi osoittautunut Giselle.

Matkat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gautier matkusti Espanjaan 5. toukokuuta vuonna 1840. Maa oli hänelle jo tuttu Alfred de Musset’n esikoisteoksesta Contes d'Espagne et d'Italie ja Victor Hugon runokokoelmasta les Orientales. Gautier’n Voyage en Espagne matkapäiväkirjaa leimaa katseen tuoreus, yllättävä tarkkanäköisyys ja äärimmäinen pyrkimys totuudenmukaisuuteen. Näistä vaikutelmista syntyi myös España, runo, joka on julkaistu runokokoelmassa (Poésies complètes 1845). Ensimmäinen matka ei suinkaan jäänyt Gautier’n viimeiseksi: Vuonna 1845 hän matkusti Algeriaan, 1850 Italiaan, 1852 Kreikkaan ja Turkkiin, 1858 Venäjälle ja 1869 Egyptiin (Ranskan hallituksen tiedotuslehti le Journal Officiel lähetti hänet Suezin kanavan avajaisiin). Matkojen seurauksena syntyi matkapäiväkirjoja, kuten Italia ja Constantinople. Gautier sai matkoillaan inspiraatiota varsinkin moniin kaunokirjallisiin teoksiin, kuten romaaneihin, novelleihin ja runoihin.

Loppuelämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gautier kirjoitti kirjallisuuskritiikkejä Moniteur universel-lehteen, mutta hän oli aina erityisen mieltynyt runouteen. Runojen kirjoittaminen oli Gautier’n intohimo ja päivittäinen ajanviete. Vuonna 1852 Gautier’n ollessa Konstantinopolissa ilmestyi hänen ensimmäinen ruonokokoelmansa Émaux et Camées, jota päivitettiin uusilla runoilla aina vuoteen 1872 asti.

Vuonna 1857 Gautier asettui Ernesta Grisin (balettitanssija Carlotta Grisin siskon), tytärtensä, Judithin ja Estellen, ja kahden vanhemman siskonsa kanssa pieneen taloon Neuilly-sur-Seinessä. Sinne hän kutsui mielellään ystäviään, joihin kuuluivat mm. Charles Baudelaire, Alexandre Dumas nuorempi, Ernest Feydeau, Gustave Flaubert, Puvis de Chavannes ja Gustave Doré.

Gautier’lla oli myös poika, Théophile Gautier nuorempi, aikaisemmasta suhteestaan Eugénie Fortin kanssa. Poika avusti isäänsä Moniteur universel-nimisessä sanomalehdessä.

Mathilde Bonaparten kirjallisuussalongissa Gautier tapasi monia kuuluisia kirjailijoita, taidemaalareita, kuvanveistäjiä ja tiedemiehiä. Tuttavuuksiin kuuluivat mm. Hippolyte Taine, Charles Augustin Sainte-Beuve, Prosper Mérimée, Jean-Léon Gérôme, Claude Bernard, Louis  Pasteur ja Marcellin Berthelot. Gautier’ta pidettiin tuohon aikaan koulukunnan johtajana. Charles Baudelaire julistautui hänen oppipojakseen (ja myös omisti hänelle kuuluisan runokokoelmansa Pahan Kukat ) ja Théodore de Banville omisti hänelle runoja. Vuonna 1844 Gautier perusti tunnetun psykiatrin, Jacques-Joseph Moreaun, kanssa ryhmän "club des Hashischins", jossa taiteilijat kokeilivat erilaisia huumausaineita perehtyäkseen niiden vaikutuksiin. Monet kuuluisuudet, kuten Charles Baudelaire kuuluivat tähän ryhmään.

Société nationale des Beaux-Arts'n (Ranskan kansallisen kuvataideyhdistyksen) puheenjohtaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1862 Gautier valittiin Ranskan kansalliset kuvataideyhdistyksen (Société nationale des Beaux-Arts) puheenjohtajaksi. Yhdistyksen muita jäseniä olivat sen ajan kuuluisimmat taidemaalarit: Eugène Delacroix, Pierre Puvis de Chavannes, Édouard Manet, Albert-Ernest Carrier-Belleuse ja Gustave Doré. Gautier’n valinta aiheutti kateutta joidenkin vähemmän tunnettujen kirjailijoiden keskuudessa.

Ranskan-Preussin sodasta syvästi liikuttuneena Gautier palasi vuonna 1870 Pariisiin, missä hän eli loppuelämänsä sairastaen mutta jatkaen opetustyötä nuoremmille sukupolville. Gautier menehtyi sydänkohtaukseen 23. lokakuuta 1872. Stéphane Mallarmé kirjoitti hänen muistokseen runon Toast funèbre, eli ”hautajaismalja”, joka on julkaistu runokokoelmassa ”La Tombeau de Théophile Gautier” (Théophile Gautier’n hauta). Théophile Gautier on haudattu Montmartren hautausmaalle Pariisiin.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskeisin tuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mademoiselle de Maupin. Double amour 1835 (romaani)
  • Le Roman de la momie 1858 (romaani)
  • La Comédie de la mort 1838 (runokokoelma)
  • Angela, toiselta nimeltään La Cafetière 1831 (novelli)
  • Honoré de Balzac 1858 (kirjallisuuskritiikki)
  • Une larme du diable 1839 (näytelmä)
  • España, joka on ilmestynyt runokokoelmassa vuonna 1845 (runo)
  • Émaux et camées (1852), joka on ilmestynyt vuosina 1853, 1858, 1863 ja lopullisena versiona vuonna 1872 (runokokoelma)
  • Le Capitaine Fracasse 1863 (romaani)
  • Le Tricorne enchanté  1845 (näytelmä)
  • Les Jeunes-France 1833 (novellikokoelma)

Suomennetut teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kapteeni Kalske (Le Capitaine Fracasse, 1863) suom. Anja Leppänen. Kirjalito, 1977. ISBN 951-28-0033-0
  • Vereviä kertomuksia (Contes humoristiques, 1880, sisältää mm. kertomuksen Kahvipannu – La Cafetière), suom. Marleena Heinäkari, Maiju Laitinen, Kati Lehtinen, Miina Nurmi, Noora Oksanen, Johanna Roivas, Heli Tirronen ja Outi Veivo. Esipuhe H. K. Riikonen. Faros-kustannus Oy, 2014. ISBN 978-952-5710-30-42014

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k Théophile Gautier par lui même, L'illustration, 9. maaliskuuta 1867
  2. Théophile Gautier 1874: Histoire du Romantisme. G. Charpentier et Cie, Pariisi
  3. Le Romantisme et l'éditeur Renduel”, Wikisource
  4. André Maurois 1965: Prométhée ou la vie de Balzac. Hachette, Pariisi
  5. Théophile Gautier : Balzac. Le Castor Astral. ISBN 978-2-85920-376-4

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • ·    Dictionnaire Bénézit, Dictionnaire critique et documentaire des peintres, sculpteurs, dessinateurs et graveurs de tous les temps et de tous les pays. nide 5, Pariisi: Editions Gründ,‎ 1999. ISBN 2-7000-3015-X, s. 925
  • ·    Gérard de Senneville: Théophile Gautier. Pariisi : Fayard, 2004. ISBN 978-2-213-62252-1
  • ·    Stéphane Guégan: Théophile Gautier. Pariisi: Éditions Gallimard, 2011. ISBN 978-2-07-076723-6
  • ·    Isabelle Cousteil, Agnès Akérib: Gautier/Dumas, Fracasse et d'Artagnan chez les Tzars. Pariisi: Triartis Editions, 2011.