Pop-taide

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Pop-taide syntyi 1950-luvun puolivälissä Lontoon Institute of Contemporary Artin puitteissa kokoontuneen The Independent Groupin piirissä. Sen merkittäviä henkilöitä olivat taidekriitikko Lawrence Alloway, joka keksi termin, arkkitehdit P. ja H. Smithson, arkkitehtuurin historioitsija Reyner Banham ja taiteilijat E. Paollozzi ja Richard Hamilton.

Pop-taiteen ajatus perustui siihen havaintoon, että massoittain tuotetut kulutustavarat, elokuvat, mainokset ja pop-musiikki olivat tulleet kaikkien jakamaksi arkipäivän kulttuuriksi. Niistä saatiin uuden taiteen ja estetiikan ainekset.

Samoihin aikoihin Yhdysvalloissa kehitettiin vastaavanlaisia ajatuksia. Pop-taide saikin suurimman vastineensa Yhdysvalloissa 1960-luvulla, jossa sitä on pidetty vastareaktiona abstraktille ekspressionismille. Amerikkalainen pop-taide sai vaikutteita myös dada–liikkeeltä.

Pop-taiteen, kuten pop-musiikinkin tavoitteena oli ottaa haltuun mielikuvia populaarikulttuurista pikemminkin kuin taiteen elitistisestä kulttuurista. Aikoinaan pop-taide suuntautui laajoille yleisöille.

Pop-taiteen sivuhaarat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uudet realistit Euroopassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Uusi realismi

Mannereurooppalainen vastine angloamerikkalaiselle popille oli kriitikko Pierre Restanyn vuonna 1960 kokoama ryhmä Les Nouveaux Realistes (Uudet realistit), jonka taide tunnetaan nimellä uusrealismi (ransk. Nouveau Réalisme). Ryhmässä olivat muun muassa Arman, François Dufrêne, Christo, Raymond Hains, Yves Klein, Martial Raysse, Daniel Spoerri ja Jean Tinguely ja myöhemmin Niki de Saint Phalle. Dadaistien ja Marcel Duchampin antitaiteen tavoin uusrealistit pyrkivät käyttämään arkisia esineitä taiteessaan.

Sots oli sosialismin pop[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsimaisten esikuvien mukaan, jotka olivat virallisesti kiellettyjä Neuvostoliitossa, luotiin pop-taiteen vastine, sosialistisen yhteiskunnan populaarikulttuuria ironisoiva Sots-taide 1970-luvulla. Sots-taide oli eräs sosialistisen realismin ulkopuolisia niin sanottuja epävirallisen tai nonkonformistisen taiteen suuntauksia Neuvostoliitossa. Kuuluisimpia sots-taiteilijoita ovat muun muassa Eric Bulatov sekä taiteilijakaksikko Vitaly Komar ja Alexander Melamid.

Neopop[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun 1980-luvun postmodernismi tuotti vastineita kertaustyylien tapaan, myös pop-taide sai uus-liitteen eteensä, Neo Pop Artin. Osa uuspopista tarkastelee kriittisesti tai satiirisesti kaupallisuutta, kulutustavarayhteiskuntaa ja massakulttuuria, osa tukee niitä. Neopop kehittyi voimakkaasti muun muassa Japanissa.

Pop-taide Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka pop-taidetta kokeilivat useat taiteilijat 1960-luvulla, vain muutamat suomalaiset taiteilijat perustivat koko ammattiuransa sille. Varhaisimpia popin tekijöitä olivat vuosina 1960-64 Juhani Harri, Ismo Kajander ja Kauko Lehtinen. Varhainen pop sai kuitenkin Suomessa enemmänkin vaikutteita ranskalaisen Les Nouveaux Realistes eli uusrealistien ryhmän teoksista kuin amerikkalaisesta pop-taiteesta. Uusi, kantaaottava sisältö oli nähtävissä varsinkin Ismo Kajanderin teoksissa.

Muita suomalaisia pop-taidetta tehneitä tai sitä lähellä olleita taiteilijoita ovat muun muassa Markus Heikkerö, Simo Helenius, Erkki Kurenniemi, Harro Koskinen, Leo Lindsten, Rauni Liukko, Olli Lyytikäinen, Jarmo Mäkilä, Pekka Mäkinen, Pekka Nevalainen, Leo Niemi, Paul Osipow, Kalervo Palsa, Kimmo Pyykkö, Raimo Reinikainen, Eino Ruutsalo, Kaj Stenvall, Esko Tirronen ja Risto Vilhunen.

Pop-taiteen galleria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]