Kaj Stenvall
Sivulta puuttuu Kaj Kristian Stenvall (s. 25. joulukuuta 1951 Tampere) on suomalainen taidemaalari, joka tunnetaan Disneyltä innoituksensa saaneista ankkamaalauksistaan.
Stenvallien perhe oli kaksikielinen: isänsä kanssa Kaj Stenvall puhui ruotsia ja äitinsä kanssa suomea. Stenvall aloitti koulunkäynnin 1958 Tampereen Svenska Folkskolanissa. Vuonna 1969 hän aloitti vakavammin piirtämisen ja öljyvärimaalauksen. 1960-luvun lopun maalauksissa Stenvall haki synteesiä poptaiteen ja surrealismin välille. Keskikoulua käyneen Stenvallin varhaisissa piirroksissa näkyy hänen silloisten suosikkitaiteilijoidensa Kimmo Kaivannon ja Raimo Kanervan vaikutusta. Hän ihaili myös amerikkalaista poptaidetta ja etenkin Roy Lichtensteinia.
Vuonna 1971 Stenvall kirjoitti ylioppilaaksi Svenska Samskolanista Tampereella. Hän suunnitteli sisustusarkkitehdin opintoja, mutta saatuaan palkinnon kahdessa sarjassa nuorten Suomi-Ruotsi-kulttuurimaaottelussa Göteborgissa hän päätti panostaa kuvataiteeseen. Samana vuonna hän aloitti opinnot Turun Taiteilijayhdistyksen Piirustuskoulussa, jossa hän opiskeli Vieno Orren johdolla.
Stenvall maalasi muun muassa sosialistista realismia henkiviä teoksia, joissa kuvattiin ihmisiä työnsä äärellä. Hän sai Valtion taidepalkinnon 1972 ja valmistui 1974. Vuosina 1975–1982 Stenvall osallistui moniin yhteisnäyttelyihin ja piti yksityisnäyttelyjä muun muassa Husan Taidesalongissa Tampereella ja Galleria Hörhammerissa Helsingissä. Stenvall piti myös kaksi valokuvanäyttelyä 1980-luvulla.
Vuonna 1989 Stenvall teki ensimmäisen kokeilun sarjakuvan ja perinteisen öljymaalauksen yhdistämiseksi maalaamalla yhden sarjakuvaruudun Mikki Hiirestä ja Hessu Hoposta. Pian tämän jälkeen hän siirtyi ankkahahmon pariin.
Sisällysluettelo |
Hahmot [muokkaa]
Ulkopuolisuus ja kapina kuvaavat Stenvallin maalausten henkistä maisemaa. Traditio ja vanhat mestarit ovat Stenvallille tärkeitä, mutta vielä tärkeämpää on löytää yhteys vanhan ja ja uuden, menneen ja nykyisen välille. Käytännössä se näkyy ristiriitaisten elementtien yhdistelemisenä.
”Ankkamaalauksina” tunnettu vaihe lähti liikkeelle pettymyksestä taide-elämän kiemuroihin ja taiteen rajuun kaupallistumiseen 1980-luvun lopun kuumina kasinovuosina. Kuvataiteen trendien aallonharjalla ratsastivat uusekspressionistit sekä töistään ja omasta henkilöstään kokonaistaideteoksia rakennelleet ”ilmiöt”, mutta pysyi Stenvall uskollisena näkemyksilleen.
Hänen vastauksensa oli liioiteltu latistaminen. Siksi hän valitsi maalauksissaan toistuvaksi symboliksi sarjakuvahahmon, jota Stenvall on kuvannut ”pelkäksi karikatyyriksi, latteuden kaksiulotteiseksi arkkityypiksi”. Kaikkien tuntema ja kaupallisuuden läpitunkemana amerikkalaisen viihdeteollisuuden ikonina ankka-hahmo etäisyyttä kuvaan. Ankassa Stenvall näki etsimänsä Troijan hevosen, jonka suojissa olisi mahdollista esittää asioita, joille olisi muuten mahdotonta löytää oikeaa ilmaisua.
Joskus ankkahahmoja on useita ja ne ovat keskellä maalauksen pintaa, joskus hahmosta saadaan vain ohivilahteleva viite.
Ankkasymbolia ei voi Stenvallin 90-luvun puolivälin jälkeisissä töissä enää edes tulkita länsimaisen pinnallisuuden tai amerikkalaisuuden ilmentymäksi, sillä se on istutettu milloin venäläiseen ikonitaiteeseen tai ikiaikaiseen enkelikuvastoon, milloin itämaiseen traditioon. Ankka on vuosien aikana osoittautunut äärimmäisen joustavaksi työkaluksi.
Kirjailija Leena Lander on määritellyt Stenvallin maailman ”oudoksi yhdistelmäksi klassista perinnettä ja allegorista mielikuvitusta.”
Stenvall tänään [muokkaa]
Stenvallin galleria toimii vain yhden taiteilijan töiden ja näyttelyiden varassa.[1] Taidelehden päätoimittaja Arja Elovirran mielestä Stenvallin ongelma on idean ohuus. Stenvallin uskottavuutta on taidepiireissä syönyt ankkojen kulkeutuminen gallerioista maitotölkkeihin ja jopa luottokortteihin. Ammattilaiset vaativat uudistumista, suurelle yleisölle riittäisi vanha tuttu. Kuvataidekriitikko Taava Koskinen taas kysyy ”miksi aina pitää esittää jotain uutta?” Hänen mukansa uutisnälkäinen media unohtaa katsoa pintaa syvemmälle mistä kärsivät eteenkin pitkän linjan tekijät.[2]
Taiteilijan suosio nähdään aina eri gallupien yhteydessä. Stenvall oli Suomessa ”Rakkaimmat nykytaiteilijat TOP 20” -kisan kolmannella sijalla, sekä ensimmäisellä sijalla ”Keräilijöiden suosikki” –kisassa joka julkaistiin syyskuussa 2010.[3] Hän ylsi myös Iltasanomien tekemän ”Rakkaimmat taulut 2011” kärkeen (12.3.2011). Stenvallin töitä tulee harvoin jälkimarkkinoille myyntiin. Jotkut teemat, kuten vesi, ovat erityisen haluttuja ja siksi niiden hintojen voi odottaa myös nousevan.[4]
Viime vuosina Stenvall ollaan nähty tiheään myös ulkomailla, vuonna 2007 hänen töitään nähtiin sekä Firenzessä että Washington DC:ssä, ja vuonna 2009 Oslossa. Vuonna 2010 järjestettiin Juuassa iso Stenvall-näyttely ilmastonmuutoksesta joka otettiin vastaan isoin kävijämäärin.
Stenvall on myös ehtinyt tuoda taidetta kotiin maitotölkeissä vuonna 2005 ja tehnyt etiketit Pato Amado -viiniin.
Vuonna 2007 Stenvall teki Eppu Normaalin Syvään päähän –levyyn, kansikuvan, jossa poseeraa vaaleassa puvussa.[5]
Lähteet [muokkaa]
 |
Tämän artikkelin tai sen osan viitteitä on pyydetty muotoiltavaksi. Voit auttaa Wikipediaa muotoilemalla viitteet ohjeen mukaisiksi, esimerkiksi siirtämällä linkit viitemallineille. Tarkennus: kirjaan ei viitata ollenkaan ja muut epätäsmällisesti ilmaistu |
- Tommi Aitio: Kaj Stenvall, 1999 viides painos. Otava.
