Uusasiallisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Uusasiallisuus (saks. Neue Sachlichkeit) oli taidesuuntaus, joka syntyi 1920-luvun alussa Saksassa. Se oli vastaliike vuosisadan alun modernismin voimakkaimmalle suuntaukselle ekspressionismille. Uusasiallisuus eli maailmansotien välisenä aikana Euroopan, Pohjois- ja Etelä Amerikan kuvataiteessa, kirjallisuudessa, musiikissa ja arkkitehtuurissa. Taidesuuntaus koki loppunsa Saksassa vuonna 1933, kun kansallissosialistinen puolue otti vallan ja julisti uusasiallisuuden kuuluvan ”rappiotaiteen” piiriin. Jotkut uusasiallisuuden suunnat jatkuivat toisen maailmansodan jälkeen.

Tyylisuunta pyrki eroon ekspressionismin levottomasta ilmaisusta ja pyrki jäljittelemään totuutta kylmän realistisesti, satiirisesti ja jopa ivallisesti. Henkilökohtaisen tulkinnan sijaan se pyrki korostamaan esineellisyyttä. Uusasiallisuuden piirissä toimineet taiteilijat ottivat usein kantaa sekä poliittisiin, yhteiskunnallisiin että moraalisiin kysymyksiin.

Uusasiallisuus kuvataiteissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paluu järjestykseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen maailmansota järkytti Euroopan yhteiskuntia syvästi. Eräs taiteellinen reagointi siihen oli niiden taiteen äärimmäisten avantgarde-muotojen hylkääminen, jotka olivat levinneet nopeasti ennen sotaa. Niiden sijaan omaksuttiin rauhoittavampia ja perinteisempiä lähestymistapoja. Tätä ilmiötä on kutsuttu sanoilla ”paluu järjestykseen” (ransk. retour à l’ordre).[1]

Suunnan englanninkielinen nimitys on New Objectivity eli uusi objektiivisuus. Sillä tarkoitetaan kohteen kuvaamista ilman subjektiivista väritystä, esineenomaisesti. Useat uusasiallisuutta edustaneet taiteilijat olivat olleet aikaisemmin ekspressionisteja, joten uusasiallisuutta on nimitetty myös jälkiekspressionismiksi. Suuntaukseen vaikuttivat myös ensimmäisen maailmansodan jälkeiset poliittiset tapahtumat, jotka liitetään tavallisesti Weimarin tasavaltaan.

Uusasiallisuus on yhteisnimitys erilaisille ensimmäisen maailmansodan jälkeisille saksalaisen taiteen suuntauksille. Maalaustaiteessa erotetaan kolme uusasiallisuuden pääsuuntaa.

Uusklassismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusasiallisen taiteen syntyyn on nähty olevan vaikutusta vuosina 1918–21 toimineella italialaisella taiteilijaryhmällä Valori Plasticilla, jossa toimi muun muassa Giorgio de Chirico, sekä André Derainin 1910-luvun klassissävyisellä realismilla.[2] Uusklassismin taidemaalarit edustivat akateemista ja idyllistä maalaustapaa.

Verismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusasiallisuus-sanan keksi Mannheimin taidehallin johtaja Gustav Friedrich Hartlaub. Hän kuvasi vuonna 1923 suunnittelemaansa näyttelyä artikkelissa, jossa Hartlaub selitti, että ”…täällä esittämäämme erottavat – sinänsä puhtaasti ulkoiset – objektiivisuuden piirteet, joilla taiteilijat ilmaisevat itseään.” Hartlaub nimitti veristeiksi ryhmää, joka ”repii maailman objektiivisen muodon ajan irti tosiasioista ja esittävät nykyisyyden kokemisen kuumeisessa tahdissa ja mielialassa.”

On vaikea erottaa veristien ja maagisten realistien teoksia, mutta käytännössä veristit olivat uusasiallisuuden vallankumouksellisempi siipi, jota ilmentävät Otto Dix ja George Grosz. Taiteilijat halusivat kuvata todellisuuden rumuutta. Heidän taiteensa oli raakaa, provokatiivista ja rankkaa satiiria. Myös Max Beckmann on luettu veristien joukkoon.

Maaginen realismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hartlaubin mukaan maagiset realistit ”etsivät enemmän objektin ajatonta ominaisuutta ruumiillistaa olemisen ulkoiset lait taiteellisina.” Verrattuna veristeihin, maagiset realistit ovat selkeämpi esimerkki ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä ”paluusta järjestykseen”. Heidän maalauksensa vaihtelevat Christian Schadin valokuvauksellisesta realismista Georg Schripfin varovaiseen uusprimitivisimiin. Sekä veristit että maagiset realistit saivat vaikutteita italialaisten Giorgio de Chiricon ja Carlo Carràn metafyysisestä taiteesta ja sveitsiläiseltä Félix Vallottonilta. Yksi saksalaisista maagisista realisteista oli Felix Nussbaum.

Arkkitehtuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nimitystä uusasiallisuus on käytetty toisinaan myös ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä funktionalistisesta ja uusklassisesta rakennustaiteesta. Tällöin asiallisuudella on tarkoitettu tarkoituksenmukaisuutta. Suomessa Hilding Ekelundia on luonnehdittu ”ratsionalismin, uusasiallisuuden ja funktionalismin” kannattajaksi.[3]

Valokuvaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1932 Ansel Adams, Edward Weston, Willard Van Dyke, Imogen Cunningham ja muut perustivat Yhdysvalloissa Ryhmä f/64:n. He painottivat uusasiallisuudesta vaikutteista tullutta ”suoran valokuvauksen” periaatetta, valokuvauksellista objektiivisuutta aikaisemman piktorialistisen valokuvauksen sijaan.[4] Ryhmä f/64 Yhdysvalloissa ja uusasiallisuus Saksassa tutkivat valokuvauksen tieteellisiä ominaisuuksia painottaakseen enemmän kuvan ulkonaisia seikkoja kuin aihetta itseään.[5]

Vaikutus muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Uusasiallisuus vaikutti laajasti Euroopassa ja Amerikoissa. Balthus, Salvador Dalí varhaistuotannossaan, esimerkiksi Luis Buñuelin muotokuvassa (1924), Auguste Herbin, Maruja Mallo, Cagnaccio di San Pietro, Grant Wood sekä virolaiset Adamson-Eric ja Juhan Muks saivat vaikutteita uusasiallisuudesta. Toisen maailmansodan jälkeen maagisina realisteina on pidetty muun muassa amerikkalaisia Ivan Albrightia, Paul Cadmusta ja George Tookeria. Erotuksena kirjallisuuden maagiselle realismille maalaustaiteessa termi viittaa maalauksiin, joissa ei ole mitään fantastista tai maagista, vaan jotka ovat tavallisesti äärimmäisen realistisia ja usein arkipäiväisiä.

Suomessa uusasiallisuus ei ollut vaikuttava taidesuuntaus. Uusklassismista ja uusasiallisuudesta vaikutteita saivat muun muassa taidemaalarit Carl Wargh (vanhempi), Eero Nelimarkka, Erkki Kulovesi, Wäinö Kamppuri, Yrjö Ollila ja Lennart Segerstråle.[6]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]