Katoava taide
Katoava taide on sellaista taidetta, joka kestää vain lyhyen ajan.[1]
Katoavan taiteen muotoja on erilaisia kuvanveistosta performanssiin. Sanaa käytetään kuitenkin tavallisesti kuvaamaan taideteosta, joka tapahtuu vain kerran, kuten happening, ja joka ei ilmene museossa tai galleriassa näytettävänä kestävänä objektina.[1]
Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Katoava taide tuli esiin ensimmäisen kerran 1960-luvulla Fluxus-ryhmässä, kun taiteilijat kuten Joseph Beuys olivat kiinnostuneita luomaan taideteoksia, jotka olivat olemassa gallerian ja museon rakenteen ulkopuolella ja joilla ei ollut taloudellista arvoa. Tapahtumat, performanssit ja äänimaisemat olivat osa katoavaa taidetta, samoin kuin lentolehtiset ja halvat massatuotetut esineet, jotka toivat esille kumouksellisia viestejä.[1]
Teos voi olla itsessään väliaikainen ja katoava, ajallinen prosessi, teko tai tapahtuminen.[2]
Esimerkiksi Andy Goldsworthyn taide on tehty käsillä saatavissa olevista materiaaleista. Taiteilija konstruoi veistoksen anonyymisti, ja poistuu sitten jättäen teoksen löydettäväksi. Osa katoavan taiteen haastetta on se, että katsoja törmää teokseen sattumalta, ja jää ihmettelemään kuka sen teki ja miksi.[3]
Katoava (ephemeral) tulee kreikankielen sanasta εφήμερος – ephemeros, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”vain päivän elävää tai lyhyen aikaa elävää”. Katoava taide koostuu usein sellaisista materiaaleista tai aineista, joiden kesto tai muotoa ylläpitävä kapasiteetti on lyhyt, kuten hiekka, lumi tai jää. Teokset on tehty usein materiaaleista, joilla on taipumus hajota tai muuttua luonnollisten prosessien kuluessa, kuten maataiteessa. Katoavan taideteoksen voi myös ymmärtää performanssina tai muina taiteellisina ilmaisumuotoina, joissa ihmisvartalo ja vartalon toiminta ovat teoksen ”päämateriaaleja”. Nykyajan teknologian kehityksen myötä katoavuus saavutetaan usein käyttämällä valon, kuvien projektioita ja muita väliaikaisten kuvien esityksiä ja luomuksia.[4]
Baudelaire ja Benjamin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Charles Baudelaire ja Walter Benjamin selvittivät katoavan ja ikuisen materialistisia ja käsitteellisiä yhteyksiä. Heille katoavuus on seurausta modernisuudesta, jossa arjen olosuhteet nopeuttavat taideteosten tuottamista ja kuluttamista. Baudelairelle modernisuuden katoavuus on se herooinen osa, josta ikuinen voidaan suodattaa. Hän jättää paljolti edeltävien aikojan teoreettiseksi panokseksi sen, että luovuuden pitäisi edustaa ikuisuutta ja jossa ikuinen on jotain, mitä luovuuden tulisi pyrkiä edustamaan. Tämä ihanne leijuu ohimenevän yläpuolella.
Benjamin taas luokitteli uudestaan ikuisuuden käsitteen ja asetti sen dialektiseen suhteeseen sen siirtymäkauden kanssa, jossa modernisuuden välittyminen itsessään ikuistetaan. Modernissa tuotantotavassa katoava sekä määrittelee teoksen materiaalisuutta, että sen käsitteellisiä perusteita. Katoava taide hahmottuu väliaikaisena, mutta se saa myös omat väliaikaisuuden kokemuksemme näyttäytymään nykyisyyden ikuisena ehtona.[4]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Ephemeral Art Art terms. Tate. Viitattu 1.12.2018. (englanniksi)
- ↑ Saikkonen, Lea: Nykytaide Ympäristökasvatus kuvataiteessa. Viitattu 1.12.2018.
- ↑ Gillings, Michael: What is ephemeral art? The Lighthouse. Macquarie University. Viitattu 1.12.2018. (englanniksi)
- ↑ a b Anapur, Eli: Remembering Ephemeral Art and All of Its Faces Widewalls. Viitattu 1.12.2018. (englanniksi)
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Erkkilä, Helena & Haapala, Leevi & Johansson, Hanna & Sakari, Marja: Katoava taide. Ateneumin taidemuseo, 1999. ISBN 9789515320629.
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||