Appropriaatio (taiteessa)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Jeff Koons, Tulppaaneja. Jeff Koonsin teokset ovat "appropriaatiotaidetta".

Appropriaatio tarkoittaa jonkin asian haltuunottoa. Irmeli Hautamäki otsikoi aihetta koskevan kappaleen kirjassaan Avantgarden alkuperä "Appropriaatio eli omaksi ottamisen taide". [1] Kuvataiteissa sana appropriaatio viittaa usein lainattujen elementtien käyttöön uuden teoksen luomisessa. Lainatut elementit saattavat olla kuvia, muotoja tai tyylejä taidehistoriasta tai populaarikulttuurista, tai materiaaleja ja tekniikoita taiteen ulkopuolisista konteksteista.

1980-luvulta alkaen sana on myös viitannut erityisesti toisen taiteilijan teoksen lainaamiseen uuden työn luomiseksi. Uusi työ ei varsinaisesti muutu alkuperäisestä sinänsä, vaan uusi teos käyttää alkuperäistä uuden teoksen luomiseksi.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Marcel Duchamp, Suihkulähde, 1917..

Appropriaation harjoittamisen voi jäljittää Pablo Picasson ja Georges Braquen kubistisiin konstruktioihin ja kollaaseihin, joita he tekivät vuodesta 1912 alkaen, joissa oli todellisia esineitä, kuten sanomalehtiä esittämässä itseään. Appropriaatiota kehitti edelleen ranskalainen Marcel Duchamp readymade-teoksissaan vuodesta 1913 alkaen. Niistä huomattavin oli Suihkulähde, miesten vessan pisoaari, jonka taiteilija signeerasi ja esitti jalustalla. Myöhemmin appropriaatiota käyttivät paljon surrealistit kollaaseissa ja esineissä, kuten Salvador Dalin Hummeripuhelimessa (1936). 1950-luvun lopulta Jasper Johns, Robert Rauschenberg ja pop-taide käyttivät laajasti appropriaatiota. Termiä on käytetty erityisesti tiettyjen amerikkalaisten taiteilijoiden, kuten Sherrie Levinen, ja neo-neo ryhmän taiteilijoiden, erityisesti Jeff Koonsin yhteydessä. Sherrie Levine kopioi toisten taiteilijoiden, kuten Claude Monet´n ja Kazimir Malevitšin teoksia ja esitti niitä ominaan. Hän pyrki luomaan uuden tilanteen ja uuden merkityksen tai merkitysten asetelman tutulle kuvalle.

Appropriaatiotaide herättää kysymyksiä alkuperäisyydestä, autenttisuudesta ja tekijyydestä, ja kuuluu pitkään modernistisen taiteen traditioon, jossa asettaa kyseenalaiseksi itse taiteen luonteen tai määritelmän. Appropriaatiotaiteilijoita innosti Walter Benjaminin essee Taideteos mekaanisen reproduktion aikakaudella (1936) ja heitä tuki amerikkalainen taidekriitikko Rosalind Krauss kirjassaan Avantgarden alkuperä ja muita modernisisia myyttejä. (1985). Taiteilijat ovat käyttäneet appropriaatiota laajasti 1980-luvulta alkaen.[2]

Vaikka taideteosten kopioinnilla on pitkä historia imitaation harjoittamisessa, 1900-luvun lopulla syntyi uusi, erilainen asenne lainaamista kohtaan. Kun Rubens ja Ingres puhuivat vanhemman taiteen jäljittelyn puolesta jotta päästäisiin omintakeisiin teoksiin, appropriaatiossa lainaamisesta tulee tavoite sinänsä. Esimerkiksi valokuvaaja Sherrie Levine on tehnyt avoimesti toisintoja Edward Westonin ja Walker Evansin valokuvista 1930-luvulta. Myös Jeff Koons, Carlo Maria Mariani, David Salle ja Julian Schnabel ovat ilmaisseet kiinnostustaan appropriaatiota kohtaan. [3]

Appropriaatiota käyttäneitä taiteilijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ghada Amer, J. Tobias Anderson, Cory Arcangel, Anne Zahalka, Martin Arnold, Gordon Bennett, Mike Bidlo, Pierre Bismuth, Georges Braque, Glenn Brown, Reginald Case, Jake and Dinos Chapman, Joseph Cornell, Mark Divo, Marcel Duchamp, James Cairney, Benjamin Edwards, Max Ernst, Jodi, Shepard Fairey, Rico Gatson, Joy Garnett, Leon Golub, Douglas Gordon, Hans Haacke, Damien Hirst, Pierre Huyghe, Jasper Johns, Deborah Kass, Karen Kilimnik, Jeff Koons, Joseph Kosuth, Barbara Kruger, Matthieu Laurette, Louise Lawler, Lennie Lee, Nikki s. lee, Sherrie Levine, Roy Lichtenstein, Damian Loeb, Robert Longo, Norm Magnusson, Miltos Manetas, Christian Marclay, John McHale, Aleksandra Mir, Joan Miró, Yasumasa Morimura, Malcolm Morley, Vik Muniz, Claes Oldenburg, Meret Oppenheim, Tom Phillips, Pablo Picasso, Bern Porter, Rick Prelinger, Richard Prince, Robert Rauschenberg, Graham Rawle, Gerhard Richter, Thomas Ruff, Stephanie Sailor, Rob Scholte, David Salle, Peter Saville, Kurt Schwitters, Cindy Sherman, Cornelia Sollfrank, Nancy Spero, Haim Steinbach, Elaine Sturtevant, Philip Taaffe, Kelley Walker, Andy Warhol, Thomas Gillett

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Irmeli Hautamäki, Avantgarden alkuperä, Modernin estetiikka Baudelairesta Warholiin, Gaudeamus 2003, s. 130.
  2. Wilson, Simon ja Lack, Jessica: The Tate Guide to Modern Art Terms, s. 20,21. Tate Publishing, 2008. (englanniksi)
  3. Paul Duro & Michael Greenhalgh, Essential Art History, Bloomsbury 1992, s.38.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Randy Kennedy: Apropos Appropriation The New York Times. 28.12.2011. The New York Times Company. Viitattu 3.1.2012. (englanniksi)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]