Renessanssin taide

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Masaccio, Veroraha 1425.
Fra Angelico, Marian ilmestys, n. 1431
Andrea del Verrocchio,Kristuksen kastaminen 1475, öljy levylle.
Giovanni Bellini, Pyhän Fransiskuksen ekstaasi, 1480. Öljy ja tempera paneelille.
Giorgione, Myrsky, noin 1508. Gallerie dell'Accademia, Venetsia.
Rafael, Ateenan koulu, 1509–1510.
Michelangelo, Viimeinen tuomio, 1537-1541.
Tizian, Euroopan ryöstö, 1562


Renessanssin taiteen aika oli taiteiden historian suurimpia kukoistuskausia. Renessanssi sai alkunsa Firenzessä vuoden 1400 aikoihin. Sen päätyessä Alppien pohjoispuolelle oli Italia jo siirtymässä manierismiin. Innoituksena oli antiikin taide, jonka uskottiin syntyvän uudelleen keskiajan välikauden jälkeen. Täten Giorgio Vasari antoi uudelle kehitykselle nimen "renessanssi",[1] uudelleensyntyminen.[2]

Uutta tuntumaa etsittiin innokkaasti kaikissa taiteissa. Maalauksessa ja kuvanveistossa renessanssi ilmeni ihmisfiguurien aiempaa todenmukaisempana kuvaamisena ja tilan uudentyyppisenä käsittelynä.[1] Tilan kuvaukseen kehitettiin keskeisperspektiivi ja tieteet, kuten anatomia ja matematiikka olivat taiteen välineitä.[2] Kuvanveistossa ja arkkitehtuurissa oli mahdollista ottaa vaikutteita suoraan antiikin saavutuksista ja kilpaillakin niiden kanssa.[1] Yleensä ottaen normina olivat antiikin taideteokset ja arkkitehtuuri.[2]

Arkkitehtuurissa uusia pyrkimyksiä heijasti selvimmin kupolikattoinen keskeiskirkko. Kirjallisuudessa taas vaikutteita sovellettiin aikakauden elämää kuvaavissa novelleissa. Teatterissa pyrittiin herättämään antiikin teatteri, jolloin sivutuotteena luotiin ooppera. Musiikissa taas laulumusiikki, kuten messut, motetit ja madrigaalit nousivat suosioon.[1]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian niemimaan kaupunkivaltioissa oli kiinnostuttu klassisista kielistä ja antiikin taiteesta jo 1300-luvun loppupuolella. Vaikka keskiaika nähtiin pimeänä välikautena, antiikin perintö oli säilynyt sen läpi. Tätä perintöä alettiin uudistaa renessanssissa. Humanistien uuden arvojärjestelmän mukaan tärkeintä oli lahjakkuus ja älykkyys, ei niinkään syntyperä.[2]

Renessanssi jaetaan tavallisesti varhaisrenessanssiin 1400-luvulla ja täysrenessanssiin. Varhaisrenessanssin painopisteenä oli Firenze, täysrenessanssissa taas Rooma. Kolmas tärkeä paikka oli Venetsia. Italiasta renessanssi levisi grafiikan, kirjojen ja oppineiden mukana. Pohjoisempana tärkeäksi nousi myös flaamilainen alue. Sekä flaamilainen että saksalainen taide oli erityyppistä kuin Italiassa. Taiteilijat olivat yhä käsityöläisiä, eivätkä he saaneet yhtä paljon huomiota osakseen kuin italialaiset kollegansa.[2]

Italian kaupunkivaltioissa kehiteltiin taideteoriaa ja vauraita mesenaatteja nousi esiin. Taiteen omistaminen ja tilaustöiden teettäminen kohottivat heidän statustaan. Tunnetuimpia mesenaatteja oli Medici-suku, joka tuki muiden muassa Michelangeloa. Italiassa taiteilijoista myös laadittiin elämäkertoja ja heistä on saatavilla muutenkin enemmän kirjallisia lähteitä kuin keskiajan taiteilijoista.[2]

Yleensäkin renessanssille oli ominaista taiteilijan uusi asema.[2] Parhaimmillaan keskiajan käsityöläistaiteilijasta tuli riippumaton, oppineiden tasolla oleva luova intellektuelli. Uskonnollisen asketismin sijaan ihanteena oli uomo universale, elämänmyönteinen ja maailmallinen monilahjakkuus. Anonyymiyden korvasi individualismi ja omalaatuiset persoonallisuudet, joita korostettiin elämäkertakirjallisuudessa.[1] Kuitenkin käytännössä tuli esiin vain harvoja ihanteen mukaisia yleisneroja.[2]

Italian renessanssimaalaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Italian taide kehittyi Vasarin Taiteilijaelämäkertojen mukaan orgaanista kasvuprosessia seuraillen, ja tämä metafora onkin hallinnut taidehistorian ajattelua viime aikoihin asti. Italian varhaisrenessanssia 1400-luvulla nimitetään quattrocentoksi, cinquecento taas tarkoittaa 1500-luvun täys- ja myöhäisrenessanssia.[1]

Varhaisrenessanssi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Firenzen katsotaan olevan renessanssin alkukoti, vaikka Rooma voisi olla toinen vaihtoehto. Firenzen päätymistä uuden taiteen syntysijaksi auttoi Milanon hyökkäyksen uhka, joka synnytti isänmaallista henkeä. Humanisti Leonardo Brun julkaisi 1403 kirjan, jossa Firenzeä ylistettiin antiikin Rooman ja Ateenan perillisenä. Uudessa Ateenassa oli luonnollista suunnata kiinnostus antiikin taiteisiin.[1]

Renessanssin taustana on pidetty vaihetta, jolloin Bysantin taiteen perinteestä irrottautuminen alkoi. Giotto edusti vielä keskiaikaa, mutta hänen katsotaan luoneen pohjaa Firenzen tulevalle naturalistiselle maalaukselle.[1]

Maalaustaiteessa renessanssipiirteitä on hankalampi määritellä kuin kuvanveistossa ja arkkitehtuurissa. Antiikki ei toiminut suorana esikuvana, vaan tavoitteena oli yleisemmin kolmiulotteisuuden vaikutelma ja realismi. Käsitys antiikin maalauksesta perustui lähinnä kirjallisiin lähteisiin 1400-luvulla. Roomalaisia seinämaalauksia alkoi löytyä vasta vuosisadan lopulla.[1]

Tieteellisen perspektiivin käyttäminen sekä kiinnostus ihmiskehon kuvaamiseen ja anatomiaan olivat ominaista Firenzen varhaisrenessanssille 1400-luvulla. Maalaustaiteessa tulivat keskeisiksi myös muodon plastisen kolmiulotteisuuden ja ihmisfiguurin suhteiden tutkiminen. Ensimmäinen suoranainen renessanssimaalari oli Masaccio. Häntä seuranneita varhaisrenessanssimaalareita oli useita, kuten Paolo Uccello, Andrea del Castagno ja Piero della Francesca.[1]

Antiikin mytologia oli maalausten aiheena Andrea Mantegna ja Sandro Botticellilla. Aiheet alkoivat maallistua sitä mukaa kun taidetta keräävät ruhtinaat kutsuivat taiteilijoita hoveihinsa. Kirkko suosi yhä uskonnollisia aiheita, ja samaan aikaan oli myös gotiikkaan suuntautuneita taiteilijoita, kuten Fra Angelico ja Fra Filippo Lippi.[1]

Antiikin ohella nousivat myös luontoaiheet. Maisemakuvauksen keskuksena toimi Venetsia. Muiden muassa Giovanni Bellini loi tunnelmaa taustamaisemilla ja niiden valonkäytöllä. Hänen maalauksensa sekä Antonello da Messinan Venetsiaan tuoma flaamilainen öljyväritekniikka loivat perustaa väritaiteelle, josta Venetsian koulu tuli kuuluisaksi.[1]

Kuten kukoistuskaudelle sopii, Italiassa toimi varsin paljon maalareita varhaisrenessanssin aikaan, kuten Andrea del Verrocchio, Domenico Ghirlandaio ja Pietro Perugino.[1]

Täysrenessanssi Italiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Täysrenessanssilla on ollut suuri vaikutus, vaikka sen aika jäi suhteellisen lyhyeksi. Täysrenessanssi alkoi noin 1495 ja jo neljännesvuosisadan päästä 1520 se alkoi olla ohi. Täysrenessanssille tyypilliseksi katsotaan ilmaisukeinojen täysi hallitseminen, jolloin toteutus on vaivatonta ja teoksille on ominaista viehättävä tasapainoisuus. Täysrenessanssin määritelmänä onkin maalaustaiteessa pyrkimys täydelliseen tasapainoon teoksen osien välillä. Teokset perustui sekä piirustukseen että värinkäyttöön, joten taiteilijat olivat vähemmän sidoksissa malliin.[1]

Ihanteiden mukaisesti täysrenessanssi oli suurten taiteilijapersoonallisuuksien aikaa. Heitä olivat ennen kaikkea Leonardo da Vinci, Michelangelo, Rafael ja Tizian. Michelangelon teoksille oli ominaista rationaalinen sommittelu ja luja ääriviiva, kuten toscanalaisessa taiteessa yleensäkin. Hienostunut värinkäyttö taas oli venetsialaisten mestarien alaa, ja erityisesti Tizian tuli tunnetuksi loisteliaista väreistään.[1]

Ihanteena ollutta tasapainoa ja myös monumentaalisuutta oli Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen -freskossa (1495-1489). Da Vinci kehitti myös sfumaton eli valohämytekniikan, jota monet muutkin alkoivat soveltaa. Maalaustapa oli vastakkainen Michelangelon tekniikalle Sikstuksen kappelin kattofreskoissa 1500-luvun alkupuolella. Sikstuksen kappelin freskot ovat vaikuttaneet taiteen myöhempään kehitykseen vahvasti, samoin Rafael, jonka teoksissa täysrenessanssin aatteet ilmenevät puhtaina. Muita täysrenessanssin taiteilijoita olivat Fra Bartolommeo ja Andrea del Sarto.[1]

Venetsiassa maalaustaide poikkesi monella tapaa muusta Italiasta 1500-luvulla. Flanderista kotoisin olleen öljyväritekniikan ohella siellä sovellettiin ensimmäisinä taulumaalausta. Väritaiteessa Giorgione maalasi uudella sävyihin, valööreihin ja maalauksen atmosfääriin perustuvalla tavalla. Tizian jatkoi samalla linjalla tehden lopuksi melko impressionistisilta vaikuttavia maalauksia. Muita venetsialaismestareita olivat Bellinit ja Paolo Veronese.[1]

Muun Euroopan maalaustaide[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renessanssi alkoi Italian ulkopuolella tulla tutuksi 1500-luvun alussa yksittäisten taiteilijakontaktien kautta. Renessanssin piirteet sekoittuivat tuolloin omiin traditioihin. Ensimmäisiä merkittäviä renessanssista kiinnostuneita oli saksalainen Albrecht Dürer. Hän tutustui perspektiiviin ja suhdeoppiin kahdella Italianmatkallaan. Muitakin saksalaisia renessanssista kiinnostuneita oli. Tosin Matthias Grünewaldilla renessanssivaikutteita oli varsin vähän, samoin mytologisia alastonaiheita maalanneella Lucas Cranachilla vaikutus oli pinnallista. Renessanssi näkyi myös Hans Baldung Grienin aihevalinnoissa. Selkeämmin renessanssimaalari oli humanismiin tutustunut Hans Holbein nuorempi, joka vei vaikutteet myös Englantiin.[1]

Flaamilaisessa taiteessa oli vastaavia päämääriä kuin Italian varhaisrenessanssissa ja Alankomaissa oli samansuuntaista kehitystä, mutta taide edusti kuitenkin myöhäisgotiikkaa. Aluksi renessanssin piirteitä välittyi enimmäkseen Dürerin kautta muun muassa Lucas van Leydenin teoksiin. Leonardo da Vincin henkeä oli jonkin verran Quentin Matsysin maalaustavassa.[1]

Italiassa matkustivat maalaiselämän kuvaajat Pieter Brueghel vanhempi ja Jan Gossaert, samoin Jan van Scorel[1] joka tutustui Giorgionen tuotantoon Venetsiassa. Myös monet espanjalaiset taiteilijat kävivät Italiassa, ja Espanjan suhteet Italiaan olivat tiiviitä muutenkin. Filip II:n aikana kiinnostusta herätti erityisesti venetsialainen taide ja Tizian, mikä näkyy Anthonis Morin muotokuvissa. Hovin ulkopuolelta Luis de Morales[1] maalasi italialaisessa hengessä.

Usein vaikutteet olivat enemmänkin manierismista kuin renessanssista, kuten ranskalaisen Fontainebleaun koulun taiteilijoilla ja François Clouetilla.[1]

Kuvanveisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Renessanssi ei kuvanveistossa alkanut tietystä taiteilijasta tai teoksesta. Firenzen kastekirkon pronssiovista 1401 järjestetty kilpailu mainitaan kuitenkin usein renessanssin alkuna. Kilpailun voitti Lorenzo Ghibertin työ, jossa oli viitteitä renessanssista, vaikka se oli gotiikkaa. Toinen ilmeeltään klassisempi esimerkki on Nanni di Bancon veistoryhmä 1410-luvulta. Ensimmäisenä renessanssiveistäjänä kuitenkin mainitaan yleensä Donatello, jonka teokset eivät olleet pelkkää antiikin jäljittelyä. Donatellon pronssiveistos Daavid (1430) oli alastonveistos luonnollisessa koossa ja Gattamelata (1447) taas suurikokoinen ratsastajapatsas.[1]

Antiikin veistosten keräily herätti kiinnostusta veistoksiin yleensä. Suurpatsaiden ohella tilattiin rintakuvia, marmorireliefejä ja hautaveistoksia. Antiikin hengessä tehtiin myös mitalitaidetta, jonka tunnetuin edustaja oli Pisanello. Veistosten aiheet monipuolistuivat renessanssin aikana. Alastonfiguureja veistettiin ja kontraposto nousi jälleen kunniaan.[1]

Donatellon ohella toinen merkittävä italialainen kuvanveistäjä 1400-luvulla oli Andrea del Verrocchio. Muita tuon ajan veistäjiä olivat Mino da Fiesole, Luca della Robbia ja Bernardo Rossellino.[1]

Täysrenessanssin suurin mestari oli luonnollisesti Michelangelo, joka työskenteli Firenzessä ja Roomassa. Hänen veistotyylinsä oli omaperäistä, ja se irtautui varhaisrenessanssin aikana arvostetuista säännöistä. Aluksi Michelangelo pyrki kilpailemaan parhaiden tuolloin tunnettujen antiikin veistosten kanssa, mutta uran loppuvaiheessa hän siirtyi uusiin tavoitteisiin ja tuotanto sai manieristista ilmettä.[1] Muita suuria 1500-luvun veistäjiä Italiassa olivat Jacopo Sansovino ja Benvenuto Cellini, joka oli jo osin manierismin puolella.[1]

Gotiikka hallitsi kuvanveistoa 1400-luvulla Italian ulkopuolella. Seuraavalla vuosisadalla matkustelevat ja hoveihin kutsutut taiteilijat alkoivat tehdä renessanssia tunnetummaksi pohjoisessakin. Benvenuto Cellini työskenteli Ranskassa Frans I:n kutsumana, jolloin Ranskan johtava kuvanveistäjä Jean Goujon sai häneltä vaikutteita.[1]

Saksassa renessanssi kotiutui parhaiten Nürnbergiin ja Augsburgiin, joilla oli suhteita Italiaan. Muun Euroopan veiston kannalta renessanssilla ei ollut kovin suurta merkitystä. Pohjoismaissa ehätettiin tehdä jonkin verran renessanssihenkisiä hautamonumentteja ennen tyylin siirtymistä manierismiin.[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac ”renessanssin taide”, CD-Facta. Helsinki: WSOY, 1998. ISBN 951-0-23152-5.
  2. a b c d e f g h Vallius, Antti: Renessanssin käsite ja arvomaailma Taidehistorian aikajana. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos. Viitattu 24.3.2012.
Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Renessanssin taide.