Prosessitaide
Prosessitaide on 1960-luvulla syntynyt taidesuuntaus ja ajattelutapa, jonka mukaan luomisprosessi on tärkeämpi kuin valmis taideteos.[1]
Prosessitaiteellisen teoksen luomisprosessi voi olla yhä käynnissä, kun teos asetetaan esille. Prosessitaiteessa on käytetty usein muuttuvia materiaaleja, kuten luonnonelementtejä, tai taiteilijan toimintaa on korostettu järjestämällä tilaisuuksia tai happeningeja, joissa teosta tehdään.[1] Luonnonelementtien käytöstä johtuen prosessitaide ja ympäristötaide ovat lähellä toisiaan.
Guggenheimin museon mukaan Robert Morris teki vuonna 1968 näyttelyn ja kirjoitti esseen, jotka olivat uraa-uurtavia prosessitaiteen ja sen määrittelyn kannalta. Esseen mukaan prosessitaiteilijat tekevät teoksia, jotka liittyvät kehoon, satunnaisiin ilmiöihin, improvisaatioon ja epätraditionaalisiin materiaaleihin kuten vahaan, huopaan ja lateksiin. Omalaatuisia muotoja tai asetelmia syntyy esimerkiksi orgaanisten prosessien kuten kasvun, tiivistymisen, jäätymisen tai hajoamisen kautta.[2] Materiaalien hetkellistä ja epäaineellista luonnetta usein korostettiin.
Prosessitaiteen juuriksi voisi sanoa Jackson Pollockin roiskemaalauksia ja dadaismin suosimaa satunnaisuutta. Samansuuntaisia piirteitä on myös riiteissä, shamanistisissa ja uskonnollisissa rituaaleissa, samoin kuin esimerkiksi hiekkamaalauksessa. Prosessi on mukana niin Australian hiekkamaalauksessa kuin vajrayanan ja buddhismin hiekkamandaloissa.
Prosessitaidetta edustavat muiden muassa Richard Serra, Robert Morris, Lawrence Weiner[1] ja Bruce Nauman.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Taiteen pikkujättiläinen, s. 533. 3. painos. Porvoo: WSOY, 1995. ISBN 951-0-16447-X. fi
- ↑ Guggenheim-museo (Arkistoitu – Internet Archive)
| ||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||||