Rappiotaide

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Natsit julistivat saksalaisen ekspressionismin mestarit ”rappiotaiteeksi”. Siihen kuului muun muassa tämä Der Blaue Reiter -ryhmän Franz Marcin (1880-1916) maalaus Sininen hevonen I, 1911.

Rappiotaide (saks. Entartete Kunst) on natsi-Saksan aikana kansallissosialistien ”rappiolliseksi”, ”juutalaiseksi” tai ”bolševistiseksi” leimaamaa kuvataiteilijoiden, muusikoiden, näyttelijöiden ja ohjaajien sekä kirjailijoiden taidetta. Natsit järjestivät eri puolilla maata rappiotaiteen näyttelyitä.

Näiden vastakohtana esitettiin natsien hyväksymiä ”saksalaisen taiteen” näyttelyitä. ”Rappiotaiteen” näyttely oli monesti huomattavasti suositumpi kuin ”oikean saksalaisen” taiteen näyttely.lähde?

Natsien kulttuuripolitiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

»Jokainen, joka näkee ja maalaa taivaan vihreänä ja niityt sinisinä, pitäisi steriloida»
(Adolf Hitler Dorothy Thompsonin mukaan, New York Post, 3. tammikuuta 1944[1])

”Rappiotaide” oli osa kansallissosialistien kulttuuripolitiikkaa. Tuomittuja olivat kaikki modernismin synnyttämät suuntaukset, kuten impressionismi, ekspressionismi, dada, uusasiallisuus, surrealismi, kubismi ja fauvismi. Esimerkiksi vuosisadan alun saksalaisen maalaustaiteen mestarit, kuten Oskar Schlemmer, Ernst Barlach, Charles Crodel, Otto Dix, Erich Heckel, Oskar Kokoschka, Franz Marc, Emil Nolde ja Karl Schmidt-Rottluff tuomittiin ”epäsaksalaisina”. Lisäksi tuomittiin joko Saksassa tai ulkomailla asuvia taiteilijoita, jotka eivät olleet Saksan kansalaisia, kuten Wassily Kandinsky, Marc Chagall tai Piet Mondrian.

Myös maailmankuulun Bauhaus-taidekoulun toiminta tehtiin mahdottomaksi ja modernin musiikin suuntaukset jazzista atonaalisuuteen kiellettiin. Kaikkien alojen taidekriitikoiden täytyi kuulua Valtakunnan kulttuurikamariin ja vuodesta 1936 heidän täytyi hankkia pätevöitymistodistus propagandaministeriöstä.

”Rappiotaiteen” kampanjan kuluessa takavarikoitiin yli 20 000 taideteosta yli 200 oman aikansa taiteilijalta.

Leimaaminen ja puhdistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berliinin Kreuzbergissä oleva kilpi, joka muistuttaa paikalla vuosina 1937–1939 olleesta ”rappiotaiteen” varastosta.

»Kärsivällisyytemme kaikkien niiden kanssa, jotka eivät ole pystyneet käymään yksiin kanssamme on lopussa. …tarvitsisin useita tavarajunia puhdistaaksemme galleriamme tästä roskasta. …Tämä tulee tapahtumaan pian.»

Adolf Ziegler,1937
Valtakunnan kulttuurikamarin johtaja

Kansallissosialistinen saksalaisen taiteen liitto perustettiin 1927. Organisaation tarkoituksena oli pysäyttää ”taiteen korruptio” ja tiedottaa kansalle rodun ja taiteen yhteyksistä. Vuoteen 1933 mennessä sanoja ”juutalainen”, ”rappiollinen” ja ”bolsevikki” käytettiin kuvaamaan lähes kaikkea nykytaidetta.

Vuonna 1937 viranomaiset järjestivät ensimmäisen ”puhdistuksen” Saksan taidemuseoissa. Tuhansista takavarikoiduista teoksista valittiin 650 erityiseen ”Rappiotaiteen näyttelyyn”, joka avattiin Münchenissä ja joka kiersi yhdessätoista kaupungissa Saksassa ja Itävallassa. Näyttelyissä teokset oli ripustettu heikosti ja niitä ympäröivät seinille kirjoitetut lauseet ja leimat, joissa taiteilijoita ja heidän teoksiaan herjattiin. Näyttelyissä kävi yhteensä yli kolme miljoonaa kävijää.

Nykytaiteen teosten keräämistä jatkettiin. Kesän 1937 loppuun mennessä Saksan museoista ja yksityiskokoelmista oli takavarikoitu 16 000 teosta. Joseph Goebbels kirjoitti päiväkirjaansa: ”Toivomme että saisimme tästä roskasta edes vähän rahaa.” Teoksista suurin osa myytiin ulkomaiden museoihin ja keräilijöille. Fischer Galleria Sveitsissä saattoi huutokaupata yhtenä päivänä yli sata Picasson, Braquen, Chagallin, Gauguinin, Van Goghin teosta ja teoksia Rappiotaiteen näyttelystä. Natsit tuhosivat sen, mikä ei mennyt kaupaksi. Maaliskuun 20. päivänä 1939 he polttivat 5 000 teosta Berliinin paloaseman pihalla.

Valtion viholliset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Salzburgissa pidetty ”Rappiotaiteen” näyttely elokuussa 1938.

Saksalaiset avantgardetaiteilijat leimattiin sekä valtion vihollisiksi, että uhkaksi Saksan kansakunnalle. Monet pakenivat maasta ja menettivät maineensa sekä luotettavuutensa. Max Beckmann pakeni Amsterdamiin näyttelyn avajaispäivänä. Max Ernst emigroitui Yhdysvaltoihin Peggy Guggenheimin auttamana. Ernst Ludwig Kirchner tappoi itsensä Sveitsissä 1938. Paul Klee asui vuosia pakolaisena Sveitsissä, mutta ei saanut maan kansalaisuutta koska oli leimattu ”rappiotaiteilijaksi”.

Natsiviranomaiset, jotka tarkkailivat kulttuuria ja taiteita, estivät taiteilijoita, kuten Emil Noldea hankkimasta maalausmateriaaleja. Ne, jotka jäivät Saksaan, joutuivat virkakieltoon ja Gestapon yllätystarkastusten kohteiksi taatakseen sen, että eivät rikkoneet kieltoa taiteen tekemisestä. Ne juutalaista alkuperää olevat, jotka eivät paenneet Saksasta ajoissa, lähetettiin keskitysleireille.

”Rappiomusiikki” ja aivovuoto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Modernisteja ja heidän puoltajiaan kohtaan suunnattu hyökkäys koski kaikkia kulttuurin aloja, kuten kirjallisuutta, elokuvia, teatteria, arkkitehtuuria ja musiikkia. Moderni musiikki, kuten swing ja ”neekerijatsi”, tuomittiin selkärangattomiksi 1938 avatussa ”Rappiomusiikki”-näyttelyssä, samoin kuin ”musiikkibolševismi”, jota edustivat kansainvälisesti tunnetut säveltäjät, kuten Hanns Eisler, Paul Hindemith, Ernst Toch ja Arnold Schönberg.

Leimaaminen ja tuomitseminen aiheuttivat korvaamattomia kärsimyksiä ja vaurioita niin yksityisille taiteilijoille kuin maan kulttuurielämän kehityksellekin. Natsi-Saksasta pakeni arviolta tuhansia eri alojen taiteilijoita taiteensa, rotunsa, poliittisen vakaumuksensa tai jonkun muun syyn takia. Aivovuoto kohdistui pääasiassa Sveitsiin, Neuvostoliittoon, Englantiin ja Yhdysvaltoihin. Esimerkiksi Bauhaus-koulusta siirtyi runsaasti opettajia ja opiskelijoita muualle.

”Rappiotaiteen” veistoslöytö Berliinissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Berliinin kaupungintalon lähellä olevan metrolinjan kaivausten yhteydessä löydettiin vuonna 2010 kymmenen ehjää pronssi- ja terrakottaveistosta. Seitsemänkymmenen vuoden ajan maan alla olleet teokset edustivat aikoinaan natsien ”rappiotaidetta”, mutta nykyisin niitä pidetään modernismin klassikoina. Berliinin pormestari Klaus Wowereit totesi löydettyjen teosten ”todistavan natsien mielenvikaisuudesta”.[2]

Löydettyjen teosten joukossa on Majdanekissa murhatun Otto Freundlichin (1878–1943) abstrakti pää, Marg Mollin (1884–1977) ekspressionistinen tanssija, Otto Baumin tytön pienoisveistos ja osa raskaana olevan naisen veistosta Emy Röderilta (1890–1971). Ne olivat kaikki keskeisesti mukana natsien propagandanäyttelyissä.[3]

Useimmat löydetyistä teoksista kuvaavat naishahmoja. ”Rappiotaiteen” leima annettiin mille tahansa taiteelle, jonka tulkittiin olevan ristiriidassa natsi-ideologian, kuten nationalismin, fyysisen ja mentaalisen vahvuuden tai arjalaisen herruuden kanssa.[2]

”Rappiotaidetta”[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luettelo ”Entartete Kunst” -näyttelyn taiteilijoista 1937[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

”Rappiotaiteeksi” tuomitut taidesuuntaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Adolf Hitler Quotes Brainyquote.com. (englanniksi)
  2. a b Kate Connolly: Sculptural witnesses to Nazi lunacy go on display The Guardian. 8.11.2010. Viitattu 9.11.2010. (englanniksi)
  3. Andreas Kilb: Unter dem Pflaster die Tänzerin Frankfurter Allgemeine Zeitung. 9.11.2010. Aktuell, Feuilleton, Kunst. Viitattu 9.11.2010. (saksaksi)

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Jonathan Petropoulos, The Faustian Bargain, The Art World in Nazi Germany, Penquin, 2000.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]