André Breton

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
André Breton 1960-luvulla.

André Breton (19. helmikuuta 1896, Tinchebray, Orne28. syyskuuta 1966, Pariisi) oli ranskalainen kirjailija, surrealismin perustaja ja johtohahmo.

André Breton syntyi Normandiassa, Pohjois-Ranskassa. Hän oli kauppiasperheen ainut lapsi. Perhe muutti vuonna 1900 Pariisin esikaupunkiin, missä Breton kävi koulua. Hän opiskeli lääketiedettä, mutta ei suorittanut opintojaan loppuun. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän työskenteli Nantes’in sotilassairaalan neurologisella osastolla.

Oppi-isät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Surrealistinen teoria on saanut vaikutteita Sigmund Freudin psykoanalyysistä sekä syvyyspsykologiasta. Breton sovelsi Freudin oppeja niin lääkärinä kuin kirjailijanakin, ja hän kävi tapaamassa Freudia Wienissä vuonna 1921.

Termin "surrealismi" on keksinyt Guillaume Apollinaire, joka tarkoitti sillä eräänlaista todellisuuden ylittävää "superrealismia" eli surrealismia. Osuvampi termi voisi olla subrealismi, sillä surrealismi keskittyy ihmisen alitajunnan ja unien todellisuuden kuvaamiseen. Surrealistit käyttivät mm. hypnoosia apunaan päästäkseen käsiksi tiedostamattomaan kerrokseen. Kieli haluttiin vapauttaa järjen kontrollista ja kaikista muistakin pidäkkeistä. Totutun kielenkäytön sijaan haluttiin luoda uudenlainen kielioppi ja kielen alkemia, joka käyttää hyväkseen kielen kaikkia vivahteita ja koko rikkautta.

Surrealismi oli jatkoa Tristan Tzaran perustamalle Dada-liikkeelle. Breton liittyi dadaisteihin yhdessä Louis Aragonin ja Philippe Soupaut’n kanssa. Bretonille tuli kuitenkin välirikko dadan jäsenten kanssa, joten hän erosi liikkeestä.

Surrealistisen kirjallisuuden alkuvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Breton perusti yhdessä Louis Aragonin ja Philippe Soupault’n kanssa kirjallisuuslehden, jonka nimeksi tuli Littérature (1919−1924, Kirjallisuus).

Ensimmäiset runonsa Breton julkaisi pseudonyymiä René Dobrant käyttäen. Vuonna 1919 Breton julkaisi yhdessä Soupault’n kanssa surrealistisen teoksen Les Champs magnétiques (Magneettiset kentät), joka on ensimmäinen automaattikirjoituksella toteutettu teos.

Bretonin ympärille kerääntyi samanmielisten kirjailijoiden ja taiteilijoiden joukko, johon kuuluivat jo mainittujen lisäksi mm. Paul Éluard, René Crevel, Michel Leiris, Robert Desnos ja Benjamin Péret. He perustivat Surrealistisen tutkimuskeskuksen (Bureau de recherches surréalistes), joka toimi Pariisissa osoitteessa 15, rue de Grenelle.

Ryhmä julkaisi ensimmäisen surrealistisen manifestin vuonna 1924. Siinä vaadittiin uutta ihmisoikeuksien julistusta. Manifestin suomentaja, Väinö Kirstinä, toteaa surrealismin merkityksestä näin: ”surrealismi ei halunnut ainoastaan vapautua entisistä taiteen säännöistä, surrealismi ei halunnut olla taiteellinen koulukunta, sen tavoitteet olivat yleisemmät, surrealismille pyrkimys muuttaa maailmaa (marx) ja muuttaa elämää (rimbaud) merkitsivät samaa asiaa”.

Arthur Rimbaud’n mielestä ”La vraie vie est absente” eli tosi elämä on poissa. Breton yhtyi tähän Rimbaud’n näkemykseen ja halusi palauttaa elämään ihmeen ja rakkauden. Surrealismin tavoitteena oli lisätä ihmisen itsetuntemusta käsittelemällä ihmismielessä olevaa torjuttua ja pinnan alle painettua kerrosta. Tähän tarjosi välineitä automaattikirjoitus, unien analysointi ja ihmisen irrationaalisen puolen käsittely.

Vuonna 1928 Breton julkaisi puolittain omaelämäkerrallisen romaanin Nadja, joka alkaa kysymyksellä: ”Kuka minä olen?” ja samoin päättyy oman identiteetin etsintään. Breton soveltaa teoksessa ”objektiivisen sattuman” metodiaan. Romaanin kertoja tapaa Nadjan, oudon eteerisen naisen, jonka mielenterveys järkkyy. Nadja elää omissa maailmoissaan ja päätyy lopulta mielisairaalaan. Romaanin kaikki ulkoinen tapahtumapaikkojen kuvaus on korvattu valokuvilla, tauluilla ja piirroksilla.[1]

Poliittinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Breton suuntautui 1920-luvulla kirjoittamisen ohella poliittiseen toimintaan ja liittyi kommunistiseen puolueeseen yhdessä Louis Aragonin ja Paul Éluardin kanssa vuonna 1927, mutta hänet erotettiin vuonna 1933. Surrealistit kannattivat kyllä vallankumousta, mutta ei pelkästään taloudellisessa mielessä. He tähtäsivät pikemminkin ihmismielen vallankumoukseen.

1930-luvulla surrealististen istuntojen kokoontumispaikkana oli Montmartrella sijaitseva kahvila nimeltään Le Cyrano. Breton perusti taidegallerian sen läheisyyteen osoitteeseen 42, rue Fontaine, ja elätti itsensä tauluja myyden. Surrealismi laajeni kirjallisuudesta muillekin taiteenaloille ja varsinkin kuvataiteisiin. Max Ernst, Pablo Picasso, Joan Miró ja Salvador Dalí liittyivät mukaan.[2]

Breton julkaisi teoksen Le Surréalisme et la Peinture (1928, Surrealismi ja kuvataide). Dalín nimestä Breton muotoili anagrammin ”Avida Dollars”, sillä Breton ei pitänyt Dalín tavasta hyötyä taloudellisesti surrealismista, joten hän erotti Dalín joukosta. Syynä saattoi olla myös Dalín myötämielisyys Francon fasistista liikettä kohtaan, mitä Breton ei hyväksynyt.

Breton perusti uuden lehden nimeltään La Révolution Surréaliste (1924–­1929, Surrealistinen vallankumous). Louis Aragonin ehdotuksesta lehden seuraajan nimeksi annettiin Le Surréalisme au service de la révolution (1930–1933, Surrealismi vallankumouksen palveluksessa). Ne jäsenet, jotka eivät kannattaneet liikkeen poliittista sitoutumista, saivat lähteä, kuten esim. Antonin Artaud.

Liikkeen sisällä alkoi olla muutenkin syviä erimielisyyksiä. Second Manifeste du Surréalisme (1930, Surrealismin toinen julkilausuma) vaikuttaakin jäsenten välienselvittelyltä. Breton yritti sovittaa yhteen surrealismia historiallisen materialismin kanssa siteeraten kirjoituksissaan Hegeliä ja Engelsiä, mutta Bretonin tekstit eivät avautuneet työläisille. Myös kannattajien rivit harvenivat. Hyväksynnän Bretonin silmissä saivat vain ne, jotka kritiikittä hyväksyivät mestarin sanomiset ja tekemiset. Vanhoista jäsenistä vain Lautréamont säästyi Bretonin syytöksiltä. Kritiikki kohdistuivat etenkin uskontoon. Breton ei sallinut esimerkiksi krusifiksin kuvan kantamista kaulalla, eikä kristillisten teemojen käsittelyä runoissa.

Bretonin vastustajat lähtivät vastahyökkäykseen kirjoittamalla pamfletin Un Cadavre (1930, Ruumis tai Vainaja). Tämän Georges Bataillen aloitteesta kirjoitetun kollektiivisen vastalauseen kirjoittajakunta koostui entisistä dadaisteista ja surrealisteista, joihin kuuluivat mm. Michel Leiris, Raymond Queneau, Robert Desnos ja Jacques Prévert. Teksti oli äärimmäisen voimakassanaista. Mallina oli ensimmäisessä surrealistisessa manifestissa Anatole Francea vastaan suunnattu kirjoitus, joka oli Bretonin masinoima teilaus.

Vuodet ulkomailla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Surrealismi levisi muihin maihin ja Bretonista tuli liikkeen väsymätön matkasaarnaaja. Ympäri Eurooppaa perustettiin surrealistisia taiteilijaryhmiä. Breton sai kutsuja luennoida Prahassa, Zürichissä, Lontoossa, Kööpenhaminassa, New Yorkissa ja Buenos Airesissa.

Toisen maailmansodan aikana Breton asui Yhdysvalloissa ja Meksikossa. Meksikoon muututtuaan vuonna 1938 hän totesi, ettei siellä tarvita surrealismia, koska koko maa on surrealistinen. Taiteilija Frida Kahlon teoksia hän piti luonnostaan surrealistisina. Kahlon omistamassa ”Sinisessä talossa” asui tuolloin maapaossa elävä Lev Trotski. Troski oli Bretonin tavoin erotettu kommunistisesta puolueesta.

Yhdysvalloissa asuessaan Breton kiinnostui intiaanikulttuureista. Intiaanien kyky yhdistää yliluonnollinen maailma arkipäivään kiehtoi häntä. Runoelma Ode à Charles Fourier (1945, Oodi Charles Fourier’ille) kertoo hopi-intiaaneista. Breton esittää hopit uskon puhtauden symboleina. Hopi-intiaanikulttuurissa yliluonnollinen yhdistyi arkimaailmaan. Hän järjesti Yalessa surrealistisen näyttelyn vuonna 1942. Pariisiin hän palasi sodan päätyttyä vuonna 1946.

Melusinan tarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1944 julkaistiin pienoisteos nimeltään Arcane 17. Sen pohjana on keskiaikainen Melusinasta kertova legenda. Legendan mukaan ritari menee naimisiin hengettären, Melusinan kanssa. Ehtona on, ettei ritari saa nähdä vaimoaan yhtenä päivänä viikossa, jolloin Melusina on poissa ruumiistaan. Uteliaisuus kuitenkin voittaa, joten Melusina muuttuu pysyvästi henkiolennoksi. Nimi Arcane 17 viittaa tarot-kortteihin. Kortti numero 17 kuvaa rauhan ja rakkauden voittoa. Melusine on nykyisin vuonna 1979 Paris III -yliopiston yhteyteen perustetun Surrealismin tutkimuskeskuksen (Centre de recherche sur le Surréalisme) nimi.[3]

Viimeiset vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1960 Breton toimitti ystäviensä kanssa lentolehtisen, joka tunnetaan nimellä Manifeste des 121. Sillä tarkoitetaan 121 allekirjoittajan julistusta tottelemattomuuteen Algerian sodassa.[4]

Breton oli sotien välisen aikakauden yksi tunnetuimmista ranskalaisista ulkomailla. Hän järjesti näyttelyitä, kirjoitti esseitä, runoja ja toimitti erilaisia lehtiä, kuten La Brèche -nimistä julkaisua vuosina 1961–1965.

Breton meni naimisiin kolme kertaa. Ensin hän avioitui Simonen Bretonin kanssa syyskuussa 1920. Toisen vaimon, Jacqueline Lamban kanssa hänellä on Aube-niminen tytär. Kolmas vaimo on nimeltään Elisabeth Claro.

Breton kuoli 28.9.1966 ja hänet haudattiin Batignolles’n hautausmaalle Pariisiin. Hautakiveen on kaiverrettu teksti ”Je cherche l’or du temps” (”Etsin ajan kultaa”).[5]

Bretonin leski ja tytär yrittivät tarjota osoitteessa 42 rue Fontaine sijainneen ateljeen taidekokoelmia Ranskan valtion lunastettavaksi, mutta valtio ei halunnut ostaa Bretonin yksityiskokoelmaa.[6] Bretonin jäämistö huutokaupattiin keväällä 2003.

Pääteokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mont de piété, (1919)
  • Les champs magnétiques, (1919) yhdessä Philippe Soupault’n kanssa
  • Claire de terre, (1923)
  • Surrealismin manifesti: ensimmäinen manifesti. Alkuteos: Manifeste du surréalisme, 1924), Suom. sekä johdannolla ja jälkisanoilla varustanut Väinö Kirstinä. Helsinki: Taide. 1996
  • Poisson soluble, (1924)
  • Lettre aux voyants, (1925)
  • Introduction au discours sur le peu de réalité, (1927)
  • Nadja, (1928, suom. Janne Salo. Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2007)
  • Le Surréalisme et la Peinture, (1928)
  • Second manifeste du surréalisme, (1930) yhdessä Paul Éluardin kanssa
  • Immaculée Conception, (1930)
  • Les Vases communicants, (1932)
  • Hullu rakkaus, alkuteos L’amour fou, (1937), suom. Janne Salo. Kustannusosakeyhtiö Sammakko, 2010
  • Arcane 17, (1944)
  • Ode à Charles Fourier, (1945)
  • L’Art magique, (1957)
  • Constellations, (1959) yhdessä Joan Mirón kanssa
  • Claire de Terre, (1919–1936)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Benayoun, Robert (1989) Surrealistien nauru. Suom. Jukka Mannerkorpi. Helsinki: Taide.
  • Breton, André (1924/1996) Surrealismin manifesti: ensimmäinen manifesti. Suom. sekä johdannolla ja jälkisanoilla varustanut Väinö Kirstinä. Helsinki: Taide.
  • Breton, André et Paul Éluard (1991) Dictionnaire abrégé du Surréalisme. Paris: José Corti.
  • Kaitaro, Timo (2001) Runous, raivo, rakkaus. Johdatus surrealismiin. Helsinki: Gaudeamus.
  • Koskelainen, Jukka (2000) Atlantiksen perintö. Kirjailijoiden uusi alku. Helsinki: Tammi.
  • Nadeau, Maurice (1945/1968) The History of Surrealism. Translated from the French by Richard Howard, with an introduction by Roger Shattuck. London: Jonathan Cape Ltd.
  • Orban, Clara (1997) The Culture of Fragments. Words and Images in Futurism and Surrealism. Studies in comparative literature. Amsterdam & Atlanta, GA: Rodophi.


Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]