Alger Hiss

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Alger Hiss 1950-luvulla.

Alger Hiss (11. marraskuuta 1904 Baltimore15. marraskuuta 1996 New York)[1] oli yhdysvaltalainen virkamies, joka toimi Yhdysvaltain ulkoministeriön edustajana Yhdistyneissä kansakunnissa (YK). Hiss joutui poliittisen ajojahdin kohteeksi 1940-luvun lopulla, kun häntä väitettiin kommunistiksi ja syytettiin vakoilusta Neuvostoliiton hyväksi kymmenen vuotta aiemmin. Hänet tuomittiin väärästä valasta viiden vuoden vankeuteen. Hissin oikeusjuttu herätti Yhdysvalloissa laajaa huomiota. Hänen syyllisyydestään kiistellään edelleen.

Työura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alger Hiss opiskeli Baltimoren kaupungin koulussa. Hän valmistui vuonna 1926 Johns Hopkinsin yliopistosta ja suoritti vuonna 1929 lakitutkinnon Harvardin yliopistossa. Sen jälkeen hän työskenteli vuoden ajan korkeimman oikeuden tuomarin Oliver Wendell Holmesin avustajana. Vuonna 1933 Hiss siirtyi valtion virkamieheksi ja työskenteli presidentti Franklin D. Rooseveltin hallinnossa maatalous-, oikeus- ja ulkoministeriöissä.[1] Hän työskenteli muun muassa Nyen komiteassa ja senaatin investointikomiteassa.lähde?

Hiss toimi presidentti Rooseveltin neuvonantajana Jaltan konferenssissa ja oli YK:n perustamista valmistelleen toimikunnan pääsihteerinä San Franciscon konferenssin yhteydessä.[1] Hiss työskenteli Yhdysvaltain ulkoministeriön virkamiehenä YK:ssa vuosina 1945–1946 ja Carnegien kansainvälisen rauhansäätiön puheenjohtajana vuosina 1946–1949[1].

Oikeudenkäynti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hissin pidätyskuva vuodelta 1948.

Hissin oikeudenkänyti oli Yhdysvaltain sisäpolitiikan merkittävimpiä tapahtumia 1940-luvun lopulla Harry Trumanin vaalivoiton ohella. Republikaanipuolue oli kärsinyt vaaleissa arvovaltatappion ja alkoi etsiä uusia keinoja demokraattien päihittämiseksi. Kommunististen Neuvostoliiton ja Kiinan voimistuessa Yhdysvalloissa käynnistyi vastareaktiona antikommunistisen liikkeen vahvistuminen. Kommunisteja alettiin etsiä valtion hallinnosta ja sisäpolitiikasta. Kommunisminvastaisuudesta tuli sisäpolitiikan ase poliittisia vastustajia kohtaan.lähde?

Entinen kommunisti Whittaker Chambers kertoi kongressin epäamerikkalaista toimintaa tutkivalle valiokunnalle (HUAC) 3. elokuuta 1948, että Hiss oli ollut ennen toista maailmansotaa kommunistisen solun johtaja Washingtonissa ja auttanut muita kommunisteja saamaan asemia Yhdysvaltain hallinnossa. HUAC kutsui Hissin kuultavaksi, jolloin hän kiisti Chambersin väitteet. Valiokunnan jäsen Richard Nixon kuulusteli Hissiä. Oikeudenkäynti herätti huomiota eri puolella maailmaa. Hiss myönsi tavanneensa Chambersin mutta eri nimellä, George Crosleyna. Chambers oli esiintynyt sanomalehtimiehenä ja Hiss oli antanut lehtiartikkeleita. Chambers kiisti käyttäneensä nimeä Crosley.lähde?

Chambers toisti Hissiä koskeneet väitteensä julkisesti ollessaan vieraana Meet the Press -radio-ohjelmassa, siis kongressin tutkinnan tarjoaman syytesuojan ulkopuolella. Tällöin Hiss haastoi hänet syyskuussa 1948 oikeuteen kunnianloukauksesta ja vaati 75 000 dollarin korvauksia.[2] HUAC julkisti 6. joulukuuta 1948 Chambersin valaehtoisen todistuksen, jonka mukaan Hiss oli tarjonnut hänelle salaisia valtion asiakirjoja luovutettavaksi neuvostoliittolaiselle agentille.[1] Todisteeksi Chambers esitti noin kuudenkymmenen sivun verran kirjoituskoneella kirjoitettuja kopioita Yhdysvaltain ulkoministeriön asiakirjoista sekä eräitä Hissin ja valtiovarainministeriön ekonomistin Harry Dexter Whiten käsinkirjoittamia muistiinpanoja. Tämä aineisto sai nimekseen ”Baltimoren asiakirjat”.[2] Chambers kertoi saaneensa paperit Hissiltä vuonna 1938 ja hänen mukaansa ne oli kirjoitettu rouva Hissin Woodstock-merkkisellä kirjoituskoneella. Rouva Hiss kiisti kirjoituskoneen olemassaolon. Myöhemmin löytyi kirje, joka myös oli kirjoitettu samalla kirjoituskoneella.lähde?

Joulukuun 1948 alussa Nixon määräsi takavarikoimaan HUAC:lle kaiken Chambersin hallussa vielä mahdollisesti olleen todistusaineiston. Tällöin Chambers luovutti tutkijoille joukon 35 millimetrin mikrofilmirullia, jotka hän oli kätkenyt maatilalleen Marylandissa ontoksi koverrettuun kurpitsaan. Lehdistö risti ne ”kurpitsa-asiakirjoiksi”.[2] Chambers kertoi saaneensa myös ne Hissiltä keväällä 1938. Pääosa niiden sisällöstä oli viatonta, mutta osa sisälsi valokuvia salaisiksi luokitelluista ulkoministeriön asiakirjoista.

Tapausta ryhtyi nyt tutkimaan liittovaltion asettama suuri valamiehistö. Se nosti 15. joulukuuta Hissiä vastaan syytteet kahdesta väärästä valasta, sillä hänen katsottiin valehdelleen kiistäessään luovuttaneensa asiakirjoja Chambersille ja väittäessään viimeisimmässä todistajanlausunnossaan, ettei ollut tavannut Chambersia 1. tammikuuta 1937 jälkeen. Juttu meni oikeuteen, jossa Hiss edelleen kiisti syyllisyytensä ja hänen puolustuksensa kyseenalaisti Chambersin mielenterveyden. Ensimmäinen oikeuskäsittely vuonna 1949 jäi tuloksettomaksi, sillä valamiehistö ei päässyt yksimielisyyteen. Toisessa oikeudenkäynnissä vuoden 1950 alussa Hiss todettiin syylliseksi.[1] Hänet tuomittiin väärästä valasta viiden vuoden vankeuteen 25. tammikuuta 1950. Hän joutui vankilaan maaliskuussa 1951. Tapaus nosti senaattori Joseph McCarthyn intoa toimittaa vankilaan kommunismista epäilyt henkilöt. Ulkoministeri Dean Acheson sanoi tuntevansa Hissin, ja hänen oma asemansa oli kiusallinen.lähde?

Hiss vapautettiin vuonna 1954 hänen kärsittyään tuomiostaan kolme vuotta.[1] Hän vakuutti kuolemaansa saakka olleensa syytön. Hiss sai takaisin oikeutensa harjoittaa asianajajan ammattia Massachusettsin osavaltion korkeimman oikeuden päätöksellä vuonna 1975, muutamaa päivää sen jälkeen kun Yhdysvaltain oikeusministeriö oli julkistanut Chambersin kurpitsaan kätkettyjen mikrofilmirullien sisällön, mikä oli paljastanut ne pääosin harmittomiksi. Hiss kuoli 92-vuotiaana vuonna 1996.lähde?

Jälkimaine[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiistely Hissin syyllisyydestä on jatkunut nykypäivään saakka. Varsinkin monet vasemmistolaiset puolustivat häntä julkisesti ja väittivät, että hänet oli tuomittu syyttömänä. Neuvostoliiton hajottua Hiss pyysi vuonna 1992 etsimään Moskovan arkistoista asiakirjoja, jotka toisivat uutta valoa juttuun. Venäläinen tutkija Dmitri Volkogonov ilmoitti myöhemmin samana vuonna, etteivät asiakirjat tukeneet oletusta, jonka mukaan Hiss olisi kuulunut johonkin vakoojarenkaaseen. Monien tutkijoiden mielestä tämä ei kuitenkaan riittänyt todisteeksi Hissin syyttömyydestä, sillä Volgokonov ei ollut käyttänyt tutkimuksessaan Neuvostoliiton sotilastiedustelun arkistoja. Vuonna 1996 julkistettiin Yhdysvaltain tiedustelun toisen maailmansodan aikana sieppaamia neuvostoliittolaisia sähkeitä, joiden katsottiin tukevan oletusta Hissin syyllisyydestä.[1]

Hissin oikeudenkäynti muodostui merkittäväksi Richard Nixonin uran kannalta, sillä se nosti Nixonin kansalliseen kuuluisuuteen.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i Alger Hiss (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 5.4.2014.
  2. a b c Whittaker Chambers (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 5.4.2014.