Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Taivaallisen rauhan aukion mielenosoituksen kymmenvuotismuistomerkki (1999) Wrocławissa, Puolassa. Muistomerkissä on rikkoutunut polkupyörä ja panssarivaunun telaketjun jälki.

Taivaallisen rauhan aukion mielenosoitukset alkoivat 15. toukokuuta ja päättyivät 4. kesäkuuta 1989 Tiananmenin aukiolla Pekingissä, Kiinassa. Suositun Kommunistisen puolueen pääsihteeri Hu Yaobangin kuoltua suhteellisen maltillisista vaatimuksista (kuten opiskelijoiden olojen parantaminen ja suurempi lehdistönvapaus) alkanut opiskelijoiden mielenosoitus yltyi lopulta suureksi ja tavoitteiltaan hankalasti hahmottuvaksi liikehdinnäksi, jossa mukana oli myös runsaasti työläisiä.

Parhaimmillaan noin kaksi miljoonaa pekingiläistä oli kaduilla ilmaistakseen tukensa opiskelijoille. Mellakointia nähtiin myös muissa kaupungeissa. Tuloksettomat neuvotteluyritykset opiskelijoiden ja maan johdon välillä johtivat lopulta armeijan kutsumiseen paikalle. Aukiolla ei ammuttu, mutta sinne pyrkiviä ammuttiin ja kuolonuhrien on arvioitu nousseen useampaan tuhanteen.

Ainakin 35 työväestöön kuulunutta pidätettiin ja teloitettiin syytettyinä mellakoihin osallistumisesta. Useita opiskelijajohtajia karkotettiin maasta tai pidätettiin vuosiksi. Tuhannet tapahtumiin osallistuneet saivat työleirirangaistuksia. 1980-luvun talousuudistuksia johtanut kommunistisen puolueen pääsihteeri Zhao Ziyang oli kannattanut maltillista linjaa opiskelijaliikkeen suhteen ja mennyt aukiolle pyytelemään opiskelijoilta anteeksi. Hänet syrjäytettiin tapahtumien jälkeen ja asetettiin loppuiäksi kotiarestiin. Tapahtumien jälkeen sensuuria ja turvatoimia kovennettiin Kiinassa. Myönnytyksenä puolue aloitti kuitenkin korruption ja julkisen vallan väärinkäytön vastaisen kampanjan. Uusi pääsihteeri Jiang Zemin myös jatkoi keskustelua opiskelijoiden kanssa yliopistoilla.

Syyt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maailman suurin tori taivaallisen rauhan aukio oli koko 1990-luvun mielipiteiden esityspaikka. Jo vuonna 1986 opiskelijat osoittivat mieltään Deng Xiaopingin arvostellessa uudistusmielistä ja suosittua Hu Yaobangta.[1]

Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeri Hu Yaobang kuoli 15. huhtikuuta 1989. Hu Yaobangin muistoksi torille tuotiin seppeleitä. Muistotilaisuus ja mielenosoitus jatkuivat ja torille kerääntyi 3000 opiskelijaa nälkälakkoon telttaleiriin.[2]

Mielenosoituksen aloittaneet opiskelijat vaativat poliittisia ja taloudellisia liberaaleja uudistuksia mutta heidän ei ollut tarkoitus yrittää muuttaa Kiinan johtoa, koska he tiesivät, että sellainen ei onnistuisi. [3] Myöhemmin mukaan liittyi muita, ja kaikilla ei ollut samoja tavoitteita.

Mielenosoituksen aiheina olivat korruptio, inflaatio ja tyytymättömyys puoluejohtoon. Osallistujat toivoivat hyvää ja harmonista johtamista. Suurin osa mielenosoittajista ei tuntenut demokratian arvoja. Opiskelijoiden kannattajiin liittyi puoluelehti Kansan päivälehti toimittajia ja Pekingin valtiotehtaan työläisiä.[1] Inflaatio oli 20 % ilman, että valtion palkat tai eläkkeet olisivat nousseet.[2]

Panssarijoukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pekingiin julistettiin poikkeustila 20.5.1989. Torille saapui sotilasjoukkoja. Aluksi sotilaat olivat samanikäisiä nuoria samalta seudulta. Kaksi viikkoa myöhemmin hallitus lähetti eliittijoukot Pekingin ulkopuolelta.[2] Panssarivaunurykmentit tulivat sisämaasta ja niillä ei ollut henkilökohtaisia suhteita pääkaupunkiin. 4.6.1989 sotilaat tappoivat aseistamattomia opiskelijoita, työläisiä ja toimittajia aukiolla ja suurimman osan sen pohjoispuolella itä-länsisuunnassa kulkevalla Ikuisen rauhan kadulla. Aseistamattomat ihmiset pakenivat polkupyörillä Ikuisen rauhan katua pitkin. Monet tapetuista olivat työläisiä. Arviot uhrien määrästä vaihtelevat muutamista sadoista useisiin tuhansiin.[1]

Lehdistö tuki mielenosoitusta vaatimalla lehdistön vapautta, joka myönnettiin. Mielenosoittajilla ei ollut selkeitä yhdenmukaisia tavoitteita. He halusivat neuvotella johdon kanssa, mutta alkuvaiheessa johto ei halunnut neuvotella muiden kuin virallisten järjestöjen kanssa. Kuukauden kuluttua johto oli valmis neuvottelemaan kenen tahansa kanssa, mutta liike ei enää ollut kenenkään hallinnassa.lähde? Mielenosoitukset levisivät muuallekin maahan ja alkoivat häiritä ulkopolitiikkaa kun Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšovin vieraillessa Kiinassa. Osaan Pekingiä julistettiin sotatila ja armeija määrättiin hajottamaan mielenosoitus. Paikalliset sotilaat kuitenkin epäröivät noudattaa käskyjä käyttää voimaa mielenosoitusten hajottamiseksi. Uudet opiskelijajohtajat alkoivat vaatia verenvuodatusta,lähde? 4. kesäkuuta 1989 Shikangista tuotiin armeija paikalle.lähde?

Tankkien pysäyttäjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mielenosoitusten vertauskuvaksi on jäänyt tuntematon nuori mies, joka aukion tyhjentämisen jälkeisenä päivänä pysäytti tankkien jonon seisomalla niiden edessä. Tapahtuma sattui Pitkän rauhan kadulla lähellä Peking-hotellia, jossa asui useita toimittajia. He olivat aitiopaikalla kuvaamassa tapahtumaa. Miehen henkilöllisyydestä on esitetty arvailuja mutta ei ole tiedossa, mitä hänelle on myöhemmin tapahtunut.

Tilanne Pekingissä rauhoittui varsin pian, mutta levottomuudet muualla maassa, erityisesti Shanghaissa yltyivät. Tilanne päättyi rauhanomaisesti Shanghain silloisen kaupunginjohtajan Zhu Rongjin puheeseen, jossa tämä selitti, ettei kaaos hyödytä ketään. Matkailu länsimaista romahti, diplomaatti- ja kauppasuhteet kärsivät.

Toisinajattelijoita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Merkittäviin henkilöihin mielenosoituksessa sisältyvät: journalisti Liu Binyan, monikielinen Pekingin yliopiston fyysikko Fang Lizhi, sivilisaatiokriittinen filosofi Liu Xiaobo ja opiskelijajohtajat Wang Dan ja Chai Ling.[1]

Selvitykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikki Kiinan johtajat ovat kieltäneet tapahtumien selvitykset, ja hallitus kaunistelee tapahtumia omaksi edukseen. Tiananmenin äidit -järjestö vaatii yhä vastauksia viranomaisilta. Vapaa tiedonvälitys aiheesta on yhä Kiinassa suljettu.[1]

Vangittuja journalisteja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toimittaja-aktiivi Yang Tonguan sai 10 vuotta vankeutta kritisoituaan Taivaallisen rauhan aukion verilöylyä vuonna 1989. Sen jälkeen hänet vangittiin pariin kertaan alle vuoden vankeuteen. Nyt hänet on vangittu 2006-2018. Perustelu: ”Sananvapaus ja kokoontumisvapaus ovat perustuslain takaamia oikeuksia kansalaisille, mutta perustuslaki sanoo selkeästi, että käyttäessään näitä oikeuksia kansalaiset eivät saa vaarantaa valtion etuja tai turvallisuutta". Syytteen mukaan Yang vehkeili valtiovallan kumoamiseksi kirjoittamalla ulkomaisille nettisivuille mielipiteitään.[4]

Lu Jianhua tuomittiin 20 vuoden tuomioon vuonna 2005, koska oikeus katsoi hänen toimittaneen tietoja Taivaallisen rauhan aukion verilöylystä toimittajille. Se katsottiin valtionsalaisuuksien vuotamiseksi.[5]

"Ensimmäinen Tiananmenin mielenosoitus"[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiananmenin aukiolla osoitettiin mieltä ja mellakoitiin myös pääministeri Zhou Enlain kuoltua alkuvuodesta 1976. Silläkin kertaa valtiovalta lopetti kansalaisten spontaanit mielenilmaukset lyhyeen. Ennen vuotta 1989 julkaistuissa lähteissä "Tiananmenin mielenosoituksilla" viitataan kevään 1976 tapahtumiin.

Muistopäivät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kiinan Internetin pornosivut aukesivat Tiananmenin aukion 21-vuotispäivänä. Pornosivujen perustamisesta voi saada 11 vuoden vankeusrangaistuksen.[6]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Raisa Asikainen, Teemu Naarajärvi & Juha A. Vuori (toim.): Pekingin kevät 1989. Tiananmen ja kiinalaisen aktivismin rajat (Gaudeamus, 2009)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Johan Lagerkvist: Kina i globaliserings mitt. Bokförlaget DN, Stockholm 2007. s. 136-138, 194-195.
  2. a b c Johan Björksten: I mittens rike, Det historiska och moderna Kina. Bilda förlag 2006. s. 129-130.
  3. The Tiananmen Papers Foreign Affairs.
  4. 14 vuotta vankilassa, Kiinalainen neliottelu. Helsingin Sanomat 21.8.2008, C2.
  5. 17 vuotta vankilassa, Maraton edessä. Helsingin Sanomat 24.8.2008, C4.
  6. HS 5.6.2010 B1