Rynnäkkökivääri

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Rynnäkkökivääri on keskitehoista patruunaa käyttävä, usein lyhyehkö kivääri, jolla voi ampua sekä itselataavaa kertatulta, että sarjatulta purskeena tai jatkuvana tulena. Rynnäkkökivääri on suunniteltu sotilaan henkilökohtaiseksi aseeksi ja nykyisin kaikki armeijat käyttävät jonkin tyyppistä rynnäkkökivääriä jalkaväen perusaseena. Historiallisesti rynnäkkökiväärin oli tarkoitus korvata sekä jalkaväen kiväärit ja konepistoolit että tukiaseina käytettävät pikakiväärit. Rynnäkkökiväärin määrittelevät siis sekä aseen rakenteelliset seikat että sen rooli asevoimissa.

Suomen Puolustusvoimissa käytössä olevat rynnäkkökiväärit ovat kaikki AK-47:n pohjalta suunniteltuja, esimerkiksi Rk 62, eli "Rynnäkkökivääri 62", ja RK 95 TP. [1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

AK-47.

Ensimmäinen todellinen rynnäkkökivääri oli oletettavasti italialaisvalmisteinen, suunnittelijansa Amerigo Cei-Rigotti mukaan nimetty Cei-Rigotti, joka kehitettiin vuosien 1890–1900 välillä. Kaasumäntätoiminen, 6,5 x 52 Mannlicher-Carcano kaliiperinen kivääri ei kuitenkaan päätynyt palveluskäyttöön. Ensimmäinen palveluskäytössä ollut rynnäkkökiväärin tapainen ase oli vuonna 1916 japanilaista 6,5 x 50 mm kivääripatruunaa käyttävä venäläinen Avtomat Fjodorova, jolla pystyi ampumaan myös sarjatulta. Luotettavuusongelmien vuoksi asetta käytettiin vähän. Näiden varhaisten kokeilujen jälkeen rynnäkkökiväärin kehittäminen jäi joksikin aikaa ja kevyen sarjatuliaseen tehtävä jäi konepistoolille.

Yhdysvalloissa kehitettiin toisen maailmansodan aikana itselataava M1 Carbine, joka oli tarkoitettu henkilökohtaiseksi puolustusaseeksi esimerkiksi ajoneuvojen miehistöille ja muille kuin etulinjan joukoille korvaamaan paitsi tarkoitukseen liian suurikokoiset kiväärit, myös liian heikkotehoiset ja lyhyen kantomatkan omaavat pistoolit ja konepistoolit. Aseen patruunaksi valitun .30 Carbinen teho osoittautui kuitenkin heikoksi, mutta ase oli sodan aikana kuitenkin eniten valmistettu yhdysvaltalainen kivääri. Sodan viimeisen vuoden (1945) aikana Yhdysvaltojen joukoille toimitettiin pieniä eriä M1:n sarjatuliversiota M2:ta, joka tuli laajamittaisempaan käyttöön vasta Korean ja Vietnamin sodissa.

Saksassa oli yritetty kehittää yksittäiselle jalkaväen taistelijalle sopivaa, myös sarjatulta ampuvaa asetta aina ensimmäisestä maailmansodasta lähtien. Toisen maailmansodan aikana Saksassa alkoi sarja kokeiluja, jotka tuottivat useita erikaliiperisia ja -mallisia aseita. Näitä testattiin kenttäolosuhteissa Neuvostoliiton vastaisella rintamalla. Parhaaksi osoittautuneen Haenelin MKb 42 H:n pohjalta kehitettiin 7,9 x 33 mm -kaliiperinen Sturmgewehr (StG) 44 -kivääri, joka otettiin välittömästi tuotantoon. Nimen sille antoi Adolf Hitler.[2] Sitä valmistettiin vuoden 1945 toukokuuhun mennessä arviolta 420 000−440 000 kappaletta.

Neuvostoliitossa tehdyn kehitystyön tulos oli sodan jälkeen vuonna 1947 esitelty, pääsuunnittelijansa Mihail Kalašnikovin mukaan nimetty AK-47 (Avtomat Kalašnikova obraztsa 1947 goda). Sen suunnitteluryhmässä oli mukana noin 30 henkilöä.

Yhdysvalloissa asesuunnittelija Eugene Stoner kehitti 1950-luvun lopulla Armalite AR-15-rynnäkkökiväärin, joka otettiin palveluskäyttöön 1960-luvun alussa M-16-nimisenä. Aseessa käytettiin kaliiperia 5,56 x 45, joka mahdollisti luodin lähtönopeudeksi noin 950 m/s. Myös Neuvostoliitto siirtyi 1970-luvulla käyttämään pienempää 5,45 x 39 -kaliiperia, jonka lähtönopeus oli aiemman 7,62 x 39 -kaliiperin noin 710 m/s selvästi korkeampi, vajaat 900 m/s.

Pienemmällä kaliiperilla saavutettiin paitsi edullisemmat aseen ja patruunan valmistuskustannukset, myös ase-patruuna -yhdistelmän pienempi paino. Se helpotti huoltoa ja mahdollisti taistelijan varustamisen suuremmalla tuliannoksella tai mahdollisuuden käyttää painonsäästö muun varustuksen lisäämiseen. Lisäksi pienikaliiperinen, mutta nopea luoti on ballistisesti edullinen: sen pyyhkäisyala on suurempi suoremman lentoradan vuoksi. Aseen käsittely etenkin sarjatulella on helpompaa pienemmän rekyylin vuoksi, mutta maalivaikutus on useasti ollut kritiikin kohteena.

Eri maiden malleja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltalainen sotilas ampuu M4-karbiinilla.

Tällä hetkellä maailman yleisimpiä rynnäkkökiväärejä ovat AK-47 ja siihen perustuvat mallit. Sen suosio perustuu rakenteelliseen varmatoimisuuteen ja helppoon huoltopurkamiseen myös kenttäoloissa, sekä halpuuteen ja helppoon saatavuuteen. Ase on halpa ja helppo hankkia, koska sitä valmistetaan paljon ja useissa eri maissa. AK-47-tyyppiset aseet ovat paitsi useiden armeijoiden käytössä, myös järjestäytyneen rikollisuuden suosiossa.

Lähes kaikki NATO-maat käyttävät kaliiperia 5,56 x 45 mm NATO, ja Venäjä kaliiperia 5,45 x 39 mm. Kiina puolestaan käyttää nykyisin omaa 5,8 x 42 mm:n kaliiperiaan. Tunnettuja rynnäkkökivääreitä yhdysvaltalaisten M16 ja M4 lisäksi ovat esimerkiksi ranskalainen FAMAS, israelilainen Galil, saksalainen Heckler & Kochin G36 ja sen variaatiot sekä itävaltalainen Steyr AUG. Saksalainen H&K G36 perustuu lukkolaitteensa osalta Armalite AR-18:aan. Galil perustuu suomalaisen Valmet Rk 62:n kautta rakenteeltaan Kalašnikoviin. Itävaltalainen Steyr AUG tunnetaan kenties tarkimpana sarjavalmisteisena rynnäkkökiväärinä, siinä on vakiona kiinteä optinen tähtäin .

Ominaisuuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltojen merijalkaväen sotilas tähtää kranaatinheittimellä varustetulla M16A2 -rynnäkkökiväärillä.

Rynnäkkökiväärin rakenteellinen tarkkuus on tyypillisesti noin 10 cm/150 metriä ja teoreettinen tulinopeus 500-900 ls/min.

Rynnäkkökiväärien pohjalta on rakennettu myös erilaisia tarkka-ampujan aseita, mutta puoliautomaattitoimiset aseet eivät muun muassa lukkorungon liiallisen taipuisuuden vuoksi ole yhtä tarkkoja kuin kertalaukausaseet.

Lisälaitteita ja muunnelmia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rynnäkkökivääreihin on suunniteltu joukko lisävarusteita. Hyödyllisimpiä ovat erilaiset kehittyneet tähtäimet: erilaiset punapiste-, holografi- ja optisentähtäimet, jotka voidaan lisäksi integroida pimeä- ja lämpötähtäimiin. Lisäksi useisiin aseisiin on saatavilla muun muassa kiväärikranaattiputki, erilaisia valaisimia, äänenvaimentimia, ampumatukia ja suurikapasiteettisia lippaita, jolloin asetta voidaan käyttää kevyen konekiväärin tapaan tai sijasta.

Rynnäkkökivääreistä on lisäksi tehty taitto- ja teleskooppiperäisiä malleja tai lyhyitä nk. bullpup-versioita.

Tulevaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tässä kehitysvaiheessaan rynnäkkökivääri on vielä massa-armeijoiden aseiden perillinen. Tulevaisuudessa on visioitu että suurvalta-armeijat luopuvat rynnäkkökivääristä yksittäisen taistelutehtäviä suorittavan jalkaväen taistelijan aseena. Tilalle ollaan nyt kehittämässä integroituja rynnäkköaseita, joilla voidaan ampua myös kranaatteja (halk. 20−40 mm) jopa sarjatulella. Nämä kehitysohjelmat ovat kuitenkin ongelmallisia, esimerkiksi USA:n XM29 OICW keskeytettiin.

Kiväärikaliiperisesta piipusta voidaan ampua pursketulta (2−3 ls.) ja myös niin suurella tulinopeudella, että piipussa on kaksi luotia samaan aikaan. Tähtäinlaite tullaan rakentamaan taistelijan kypärään eikä taistelijan tarvitse enää tähdätä itse näkyvissä ja vihollisen tulelle alttiina ollen, vaan tähtäinkuva tuodaan (komposiitti)kypärän visiiriin. Yksittäisen taistelijan liikkumista ja tulta voidaan ohjata erilaisin taistelunohjausjärjestelmin.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Salo, Pauli: Rynnäkkökivääri 7,62x39. 2. painos. Omakustanne, 2008. ISBN 978-952-92-1328-3. (suomeksi)
  • Smith, Graham (toim.): ”Itselataavat ja rynnäkkökiväärit”, Sotilaskäsiaseet, s. 158-179. Suom. Kai Kankaanpää. Jyväskylä, Helsinki: Gummerus, 1995. ISBN 951-20-4750-0. (suomeksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rynnäkkö