Kivääri

Wikipedia

Kivääri on pitkäpiippuinen, tukilla eli perällä varustettu tuliase, joka on nykyisin tavallisimmin varustettu rihlatulla piipulla ja on patruunakäyttöinen.

Sisällysluettelo 1 Pääosat 2 Patruuna 3 Historia 4 Tunnettuja kiväärimalleja 5 Lähteet 5.1 Viitteet

[muokkaa] Pääosat

Kiväärin pääosat ovat piippu, tukki, lukkolaite, laukaisukoneisto, tähtäinlaitteet sekä kiintomakasiini tai lipas patruunoiden säilyttämiseksi.

Kiväärin tukkia voidaan kutsua myös peräksi, esimerkiksi "taittoperä". Tukki voi olla osa-, tai lähelle piipunsuuta yltävä kokotukki. Jos kiväärin lukkolaite on mekanismiltaan taittuva haulikoiden tapaan, tukin etumaista osaa kutsutaan etutukiksi. Tavallisin tukkimateriaali on puu, usein pähkinäpuu, mutta erilaiset muoviraaka-aineet ovat yleistymässä.

Lukkolaite voi vaihdella: on kaasumäntä- tai rekyylimekanismilla toimivia, on taittuvalukkoisia etenkin suurriista-aseina, kiilalukkoisia, vipulukkoisia (esimerkiksi Winchester-kiväärit), pumpputoimisia erilaisin sulkumekanismein ja nykyään yleisimpänä pulttilukkoisia. Lunttu-, ratas-, pii- tai nallilukkoiset aseet ovat yleensä suustaladattavia ja nallilukkoista lukuun ottamatta jääneet aseharrastajien käyttöön. Nallilukkoisia suustaladattavia kivääreitä valmistetaan yhä runsaasti, malleja on tarjolla satoja, ja niillä metsästetään eräissä USA:n osavaltioissa hyvin yleisesti muun muassa asetyypille sallitun pitkän metsästysajan vuoksi.

Tähtäinlaitteina kiväärissä voi olla edessä tähtäinjyvä ja takana hahlo tai diopteri. Kiikaritähtäimet, lasertähtäimet ja nk. punapistetähtäimet (esimerkiksi Aimpoint jne.) ja valonvahvistimeen yhdistetyt tähtäinlaitteet ovat yleistyneet sotilaskäytössä. Länsimaissa metsästyskäytössä kiikaritähtäin on nykyään yleisin tähtäintyyppi.

Kivääri voi olla varustettu irtolippaalla tai makasiinilla. Makasiini on aseeseen kiinteästi rakennettu ja se voi sijaita tukissa (muun muassa Remington Nylon) tai piipun alla (putkimakasiini, jolloin patruunat ovat peräkkäin, esimerkiksi vipulukkokiväärit) tai lukkolaitteen alla (metsästys- ja sotilaskiväärit), jolloin patruunat ovat päällekkäin. Tuolloin makasiinilla varustetun, erityisesti sotilasaseen, makasiinin täyttämistä on voitu nopeuttaa nk. patruunakamman avulla.

Patruunakäyttöisissä kivääreissä ja muissakin aseissa piipun takaosaan on työstetty patruunapesä. Rihlatussa piipussa on sisäpinnassa vähintään kaksi, tavallisimmin neljä uraa eli rihlaa, jotka saavat laukaistessa luodin pyörimään pidemmän, piipun suuntaisen, akselinsa ympäri. Tämä pyörimisliike vakauttaa luodin lentämistä. Gyroskooppinen tasapaino parantaa aseen ampumatarkkuutta ja siten myös kantomatkaa verrattuna rihlattomaan piippuun, jollainen on esimerkiksi haulikossa ja musketissa.

[muokkaa] Patruuna

Kiväärin ammus eli patruuna koostuu yleensä messinkiseoksesta syvävedetystä ja sorvatusta hylsystä, keskelle hylsyn pohjaa kiinnitetystä nallista ja hylsyn suuhun painetusta, ja yleensä puristamalla, eli niippaamalla kiinnitetystä luodista, sekä hylsyn sisällä olevasta ruudista.

Pienoiskiväärin, samoin kuin muutaman suhteellisen harvinaisen kaliiperin (esimerkiksi 17 HMR), patruunoissa nallimassa on valettu hylsyn pohjalle hylsyn kaksinkertaisen reunan sisään, eli ne ovat ns. reunasytytteisiä. 1800-luvulla valmistettiin myös suurikaliiperisia, muun muassa .44 kaliiperisia reunasytytyspatruunoita, joita käytettiin esimerkiksi Henry ja Winchester vipulukkokivääreissä.

[muokkaa] Historia

Kiväärin alkumuotona voidaan pitää suusta ladattavaa kahden miehen hakapyssyä. Ammuttaessa piipun alla oleva haka tuettiin rintavarustukseen rekyylin lieventämiseksi. Hakapyssy laukaistiin sytyttämällä ruuti sankkireiästä hehkuvalla taulalla tai metallipiikillä.

1520-luvulla tuli käyttöön kevyempi musketti, jonka piippu tuettiin ammuttaessa mukana kuljetettavaan haarukkaan. 1600-luvun alussa musketin kaliiperi pieneni 15-20mm ja paino keveni edelleen 3-4 kg:aan. Samoihin aikoihin keksittiin piipun rihlaus ja sieppolukko, josta edelleen kehitettiin piilukko.

Seuraava suuri muutos tuli räjähdyselohopean (1779) ja nallin (1818) keksimisen myötä. Nallilukko syrjäytti piilukon ja helpon muutostyön takia suuret määrät piilukkoisia sotilaskivääreitä muutettiin nallilukkoisiksi.

Takaalataus alkoi yleistyä, kun 1841 Preussin armeijassa otettiin käyttöön Nicholas von Dreysen (1787-1867) keksimä neulakivääri, jossa käytettiin paperihylsyistä patruunaa. 1850-luvulla keksittiin metallihylsyinen patruuna ja kivääri sai nykyisen muotonsa. ^[1]

Krimin sodassa (1854–1856) brittien ja Ranskan armeijat oli jo aseistettu kiväärein, kun Venäjä ja osmanit käyttivät vielä musketteja. Kiväärin pidempää kantomatkaa ei kuitenkaan osattu täysin hyödyntää.

Preussin-Itävallan sodassa 1866 Preussin armeija oli aseistettu uusilla takaaladattavilla sytytysneulakivääreillä (das Zündnadelgewehr), joilla se saavutti taktisen edun Itävaltaan nähden.

Kiväärin käyttäjät laskettiin alkuaikoina usein automaattisesti tarkka-ampujiksi, ja heidät teloitettiin herkästi vangiksi joutuessaan.

Toisen maailmansodan aikana saksalaiset kehittivät rynnäkkökiväärin, jossa yhdistettiin konepistoolin ja sotilaskiväärin ominaisuuksia. Lopputuloksena oli entisiä sotilaskivääreitä pienempikaliiperisia sarjatuliaseita, joissa oli kuitenkin useimpiin taistelutehtäviin riittävä teho ja kantama. Nykyään kaikki uudenaikaiset armeijat varustavat sotilaansa rynnäkkökivääreillä.

[muokkaa] Tunnettuja kiväärimalleja

Saksalainen Mauser Kar 98k on muunnoksineen maailman yleisin pulttilukko-aktio, ja luotettavaksi osoittautuneita mauserlukkoja valmistetaan edelleen vain vähän alkuperäisestä esikuvastaan muutettuina muun muassa Tšekissä laatuaseistaan tunnetuilla CZ ja Brno-merkillä. Mauserlukon etuna on lähes häiriötön nk. pakkosyöttö, haittana tarve syöttää patruunat aina lippaan kautta. Jos mauserlukkoisessa syöttää patruunan piippuun käsin, tuloksena on syöttöhäiriö ja mahdollinen aseen vaurioituminen.

Muita tunnettuja sotilaskiväärimalleja ovat muun muassa belgialais-venäläinen Mosin-Nagant 1891 ja englantilainen Lee-Enfield joka on tunnettu erityisesti kevyesti liukuvasta lukostaan ja luotettavuudestaan. Useimmista muista pulttilukkomekanismeista poiketen Lee-Enfieldin lukko virittyy vasta sitä suljettaessa.

Suomalaiset pulttilukkoiset sotilaskiväärit kuuluvat kaikki Mosin-Nagant-sukuun, ollen kaliiperiltaan ja lipaskapasiteetiltaan täysin esikuvansa mukaisia, ja alkuperäisen Mosin-Nagant-kiväärin osiin perustuvia, mutta muun muassa tähtäinlaitteiltaan ja tukeiltaan alkuperäisestä muunnettuja.

Suomalaisia Mosin-Nagant-malleja ovat muun muassa "Lottakiväärit", keräysvaroin suojeluskunnan käyttöön kunnostetut aseet joissa oli Sveitsissä valmistettu piippu. Pystykorvat, joita oli kolmea tyyppiä; M/27, joka oli armeijan käytössä; M/28, joka oli Suojeluskunnan kehittämä ja käyttämä ja kulki nimellä "Suojeluskuntain Pystykorva"; sekä M/28-30, joka oli myös armeijan käytössä ja kehittämä, mutta muita pidempi. M/39 "Ukko-Pekka" jäi viimeiseksi suomalaiseksi Mosin-Nagant-malliksi ja se oli Suomen armeijan käytössä 1970-luvulle asti, jolloin se korvautui rynnäkkökiväärillä.

On olemassa myös ilmakivääri ja pienoiskivääri, joita käytetään harraste- ja urheiluammunnassa. Tunnettuja merkkejä ovat Feinwerkbau, Walther, Anschütz ja Gamo.

[muokkaa] Lähteet

[muokkaa] Viitteet