Tukki (asetekniikka)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Pähkinäpuisella kokotukilla varustettu Mauser M1871
AR-15 peukalonreikätukilla
Taittoperäinen SIG 550
Nicolas Noel Boutetin 1794-1797 valmistama kaksintaistelupistoolipari, joka on varustettu kokotukeilla.

Kiväärin, haulikon tai jalkajousen tukki on yleisemmin valmistettu puusta, nykyään sotilasaseissa, ja lisääntyvästi metsästys- ja urheiluaseissa usein synteettisiä materiaaleja ja metallia yhdistelemällä.

Myös useissa suustaladattavissa pistooleissa käytetään tukkia, johon piippu, lukkomekanismi ja muut osat kiinnitetään.

Tukin materiaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suosituin tukkimateriaali on tähän saakka ollut pähkinäpuu sen vääntyilemättömyyden ja helpon työstettävyyden sekä ulkonäön vuoksi. Pähkinäpuu on helposti pintakäsiteltävissä lakalla, vahalla tai öljyllä. Suuren kysynnän vuoksi hyvälaatuinen pähkinäpuu on nykyään kallista ja vaikeasti saatavaa, joten varsinkin halvempien aseitten tukkimateriaalina käytetään mm. koivua ja muita kohtalaisen kovia ja pihkattomia puulaatuja, ja enenevässä määrin synteettisiä materiaaleja.

Pähkinäpuisen tukin arvon määrää pääasiassa puumateriaalin laatuluokka ja työn laatu yleensä. Tässä kaiverrusten laatu ja karhennusten tiheys ovat olleet määrääviä. Mitä tiheämmät kaiverrukset ovat, esimerkiksi 23 linjaa tuumalla, sitä vaativammat ne ovat toteuttaa.

Tukin osat ja rakenne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tukin osat ovat etutukki, mahdollinen pistooliperä, sen jatkona olkatuki eli perä ( joka yleensä jakaantuu tukin kaulaan ja tukin lapaan ) ja siinä mahdollisesti oleva poskipakka. Taaimmaisena on usein perälevy joko kumista, muovista tai puutukkisissa sotilasaseissa usein teräksestä. Tukki on useimmiten otekohdiltaan karhennettu ja myös kuvioitu esimerkiksi Fleur-de-Lis -kuvioin ym. Joskus tukeissa on myös koristeleikkauksia. Metalliosien koristelun yhteydessä puhutaan kaiverruksista.

Tukit voivat olla tavanomaisen metsästystukin lisäksi taittuvia, katkaistavia, piipunsuuhun yltäviä kokotukkeja, tukin lavan osalta eurooppalaismallisia ns. sianselkätukkeja, peukalonreiällisiä tarkkuustukkeja tai sotilasaseista tuttuja ns. luurankotukkeja. Ilman pistooliperää olevaa suorakaulaista haulikontukkia sanotaan lentoonammuntatukiksi tai englantilaiseksi tukiksi.

Automaatti- tai puoliautomaattiaseissa on usein erillinen pistoolikahva. Suomessa rynnäkkökiväärin etutukkia kutsutaan kädensuojaksi, sillä sen tarkoitus on - sen lisäksi, että se tarjoaa hyvän otteen - suojata kättä kuumaksiammutulta piipulta.

Tukin vaikutus aseeseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tukin sovittamista lukkorunkoon ja piippuun kutsutaan petaamiseksi. Vielä 1940-luvulle lähes kaikki kiväärit pedattiin niin, että tukki kosketti koko pituudeltaan lukkopiippuun. Niinpä aseen kohdistus ei pysynyt paikallaan, vaan saattoi vaihdella sääolojen ja piipun lämpenemisen mukaan jopa useita senttejä sadalla metrillä johtuen tukkipuun sinänsä hyvin vähäisestä elämisestä.[1]

Nykyään petaus tehdään puutukkeihin usein erilaisia kovettuvia petausmassoja apuna käyttäen. Muovi- tai polyuretaanitukkia ei tarvitse pedata. Lisäksi metsästysaseiden tukit pedataan nk. vapaastivärähteleväksi, eli piippu ei kosketa tukkia. Tällöin kosteuseläminen ei vaikuta aseen tarkkuuteen.

Nykyisin tukeissa on yhä useammin erilaisia säätömahdollisuuksia: perän harjan korkeutta ja perälaatan vahvuutta voidaan jo usein muuttaa. Muovit syrjäyttänevät puun ainakin edullisempien metsästysaseiden tukeissa hinnallaan, säänkestävyydellään ja lujuudellaan.

Tukkeja valmistavaa ammattilaista kutsutaan tukkisepäksi eroksi puusepästä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Korhonen, Tatu (toim.): ”Ukko-Pekan M/39 tukkiinsovitus ja uuden varikkotukin massapetaus”, Parabellum ja Ukko-Pekka: ohjeita perinneampujille, s. 11-22. Merireserviläiset ry, Sjöreservister rf. Teoksen verkkoversio (PDF). (suomeksi)