Lunttulukko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Lunttulukko

Lunttulukko oli varhaisissa tuliaseissa - sekä käsiaseissa että tykistössä - käytetty lukkotyyppi tai paremminkin sytytysjärjestelmä. Lunttulukko otettiin käyttöön jo 1400-luvun puolivälissä.

Lunttu on tietynlainen hidas sytytyslanka, punomalla ( ei kiertäen kertaamalla, jolloin se purkautuisi palaessaan ) valmistettu pellava- tai mieluiten puuvillanyöri, noin 5-7 millimetriä halkaisijaltaan, joka on käsitelty keittämällä sitä kaliumnitraatti- eli salpietariliuoksessa ja sen jälkeen kuivattu. Lunttu palaa ilman liekkiä hitaasti kytemällä, hyvä lunttu lyhenee vain noin 2-3 senttiä minuutissa.

Lunttu kiinnitetään sankkiruudin sisältävän sankkipannun yläpuolella olevaan S-kirjaimen muotoiseen hanaan, lunttupihtiin eli serpenttiin. Liipasimen vetäminen painaa luntun kytevän pään sankkipannuun, sytyttäen sankkiruudin joka puolestaan sytyttää sankkireiän kautta panoksen.

Lunttulukkoinen ase on helppo ja edullinen valmistaa, mutta siinä on myös tiettyjä haittapuolia, kuten sen toiminnan suhteellinen epävarmuus ja etenkin epäkäytännöllisyys. Lunttulukkoaseen käyttö vaatii erityistä huolellisuutta ja tarkkuutta vahinkojen välttämiseksi käsiteltäessä kytevää lunttua ja irtoruutia aseen latausvaiheiden aikana. Luntun kytevä kärki myös kiiluu hämärässä ja siitä kohoaa savua, joka saattoi paljastaa ampujan tai joukko-osaston sijainnin viholliselle tai metsästäjän riistalle. Sotatoimissa tuli joukon myös pitää tarkka vaari siitä, että tulta lunttujen sytyttämiseksi oli käsillä heti, kun tilanne sitä vaati. Lunttulukko oli kuitenkin ensimmäisiä piilukkoaseita toimintavarmempi, josta syystä mm. Ruotsin armeija käytti sitä musketeissaan läpi koko 30-vuotisen sodan ( Kolmikymmenvuotinen sota ).

Rataslukko, piilukko ja nallilukko seurasivat lunttulukkoa ja olivat tätä teknisesti huomattavasti kehittyneempiä.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]