Nyrkkeily

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Olympiatyylin nyrkkeilyottelu käynnissä.

Nyrkkeily on vanha kamppailu-urheilulaji. Nykyään kilpatasolla on kaksi nyrkkeilymuotoa: ammattinyrkkeily ja amatööri- eli olympialuokan nyrkkeily. Molemmat muodot ovat perussäännöiltään samanlaiset, mutta ammattilaiset ottelevat ilman paitaa ja pääsuojusta sekä ohuemmin hanskoin. Vastustajaa saa lyödä ainoastaan nyrkin etuosalla, ei avokämmenellä tai hanskan sisäpuolella. Myös lyöminen niskaan, selkään, munuaisiin tai vyötärön alapuolelle on kiellettyä. Lisäksi kyynärpäällä lyöminen, vastustajasta roikkuminen tai kiinnipitäminen, maassa olevan lyöminen, potkiminen ja jalan päälle astuminen ovat kiellettyjä.

Ammattinyrkkeilyssä ottelu koostuu 4-12 erästä. Amatöörinyrkkeilyssä ottelussa on vuodesta 2000 alkaen ollut neljä kahden minuutin mittaista erää (aiemmin 3 x 3 min). Seuraavien olympialaisten jälkeen erien pituus muuttuu 3 x 3min. Ottelun voittaja voi ratketa ottelun aikana joko tyrmäyksellä, ottelun keskeyttämisellä (tekninen tyrmäys), ottelusta sulkemisella (hylkäys) tai luovutuksella. Mikäli ottelu kestää täydet erät, lasketaan kolmen arvostelutuomarin laskemat pisteet, jotka ratkaisevat voittajan. Amatöörinyrkkeilyssä voittaja ratkaistaan nykyisin ns. pistekoneilla.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Historia

Nyrkkeilyä esittävä kuva minolaisessa freskossa.

Nyrkkitappelut ja -kamppailut ovat tiettävästi maailman vanhin urheilulaji, mikäli ne sellaiseksi lasketaan. Sitä muistuttavaa toimintaa on todistettu harrastetun jo 4000-luvulla eaa. Pohjois-Afrikassa. Nyrkkeily kuului jo Kreikan klassisten olympialaisten ohjelmaan vuonna 688 eaa nimellä pankration[1]. Tuolloin nyrkkeilijät käyttivät härännahoista käärittyjä käsisuojuksia, mutta muutoin ottelivat täysin alastomina ja vartalo öljyttynä. Iskujen voimaa saatettiin tehostaa esimerkiksi hihnoilla sidotulla metalliraudoituksella. Antiikin nyrkkeilijät harjoittelivat nykyajan tapaan hakkaamalla nyrkkeilysäkkejä.

Nyrkkeilyn englanninkielinen termi "boxing" esiintyi ensi kertaa 1700-luvun Englannissa, jolla erityisesti tarkoitettiin ja pyrittiin erottamaan kamppailumuoto, jossa kaksi pehmustettuja hanskoja käyttävää kilpailijaa (eng. "boxer") ottelee toisiaan vastaan tarkoitukseen suunnitellussa kehässä ("ring") tunnustettujen sääntöjen puitteissa.

Vaikka miehet ovatkin kautta historian olleet ylivoimainen enemmistö nyrkkeilyn harrastajista, on olemassa joitakin viitteitä 1700-luvulla harrastetuista naisten välisistä otteluista. Uudelleen naisnyrkkeilyä ryhdyttiin järjestelmällisesti harrastamaan vasta 1900-luvun lopulla.

Nykyaikaisen nyrkkeilyn säännöt, ns. Queensberry-säännöt, muodostuivat varsinaisesti vuonna 1867.

[muokkaa] Aika ennen Queensberryä

Nykyaikaisen nyrkkeilyn edeltäjä oli Britanniassa 1700-1800-luvuilla paljain nyrkein harrastettu tappelu eli "pugilismi". Varsinainen nyrkkeily ("boxing") kehittyi suurimmilta osin nykyiseen muotoonsa 1700-luvun alkupuolella muun muassa Lontoon tenniskentillä järjestetyissä näytösotteluissa. Näytöksissä oli monia tekijöitä, jotka jäivät olennaiseksi osaksi nyrkkeilyä: ottelijat käyttivät pehmustettuja kintaita, ottelujen ajallinen kesto oli ennalta määrätty, samoin erätauot olivat käytössä. Painille ominaisen heitot, samoin kuin maassa makaavan lyöminen oli kiellettyä. Ensimmäinen henkilö, joka kirjasi nyrkkeilyn säännöt oli Jack Broughton, entinen paljasnyrkkitappelija 1730-luvulta, joka perusti oman amfiteatterin vuonna 1743. Hän kehitti säännöt nimenomaan ottelijoiden suojelemiseksi.[2] Broughton itse oli kaksi vuotta aikaisemmin tappanut vastustajansa paljasnyrkkisessä ottelussa.

Tämän jälkeen, ennen Queensberryn sääntöjä, käytiin sekä varsinaisia nyrkkeilyotteluita kintaat käsissä, mutta myös ammattilaisotteluita, joissa oteltiin paljain nyrkein. Jälkimmäiselle muodolle kehitettiin vuonna 1853 omat säännöt[3] ja järjestö "Pugilistic Association's Revised Rules", ja otteluita käytiin vielä vuosisadan vaihteen tienoilla.

[muokkaa] Queensberry-säännöt

Nykyaikaisen nyrkkeilyn voidaan varsinaisesti katsoa syntyneen vuonna 1876, jolloin John Chambers kehitti lajille uudet, 12-osaiset säännöt. Niiden mukaan ottelu on reilu pystyasennossa nyrkkeiltävä ottelu, joka käydään 24 jalan kokoisessa kehässä. Ottelu on jaksotettu kolmeen kolmen minuutin mittaiseen erään, joiden välillä on minuutin tauko. Maahan kaatuneella ottelijalla on 10 sekuntia aikaa nousta jaloilleen. Kintaiden koko ja olemus määriteltiin sekä paini ja roikkuminen kiellettiin. Säännöt muotoiltiin Queensberryn IX markiisin suojeluksessa. Ensimmäinen Queensberry-sääntöjen alainen maailmanmestari oli yhdysvaltalainen James J. Corbett, joka voitti John L. Sullivanin vuonna 1892 Pelican Athtletic Clubilla New Orleansissa.

Kautta nyrkkeilyn historian on nyrkkeilijän menestys ollut lähes suoraan verrannollinen hänen painoonsa. Ilman käsineitä järjestettyjen otteluiden alkuvuosina oli vain yksi mestari, jolla oli tapana olla kaikista painavin. 1800-luvun alkuvuosina termi "kevyt sarja" oli käytössä, ja toisinaan järjestettiin kevyempien miesten keskinäisiä kamppailuja, mutta mitään varsinaisia mestaruustitteleitä ei heille jaettu. Termit kevytsarja, kevyt välisarja, keskisarja ja raskas sarja yleistyivät 1800-luvun loppupuolella, mutta mitään yleisiä painorajoja ei ollut käytössä. 1900-luvulla painoluokkia lisättiin ja niitä määriteltiin, mutta erimielisyyksiä ilmeni.

Ilman kintaita otelleet ottelivat harvoin rakkaudesta lajiin. Useimmilla liikkeellepanevana tekijänä toimi raha. Mitään erityistä amatööriurheilua ei ollut olemassakaan, kunnes vuonna 1867 järjestettiin Lontoon Lillie Bridgessä Queensberry-säännöillä amatöörien mestaruuskilpailut kevyen-, keski- ja raskaansarjan ottelijoille. Pikkuhiljaa laiton paljasnyrkkinen ammattinyrkkeily menetti suosiotaan ja lajin parissa liikkuvat rahamäärät vähenivät, mikä lopulta johti lajin lopulliseen hiipumiseen. Sitä vastoin amatöörimuoto alkoi kukoistaa. Sitä harrastettiin muun muassa kouluissa, yliopistoissa ja sotavoimissa, mutta myös kaupunkien työväen asuttamilla alueilla.

Queensberry-sääntöjen saadessa asteittain hyväksyntää, syntyi lopullinen jako amatööri- ja ammattilaismuotoihin. Eri puolilla muodostettiin paikallisia ja kansallisia lajiliittoja sekä sääntömuunnelmia.

[muokkaa] Amatöörinyrkkeily

Amatööri- eli olympiatyylin nyrkkeilijät ottelevat paita päällä ja päänsuojus päässä.

Amatööri- eli olympiatyylin nyrkkeilyssä päätavoitteena on oman koskemattomuuden turvaaminen ja kerätä pisteitä hyväksytyistä iskuista, eikä hakea voittoa esimerkiksi aiheuttamalla vastustajalle ruumiillista vahinkoa.Olympiatyylin nyrkkeilyhansikkaat ovat kehitelty turvallisuutta lisääväksi siten,että kättä ei voi iskiessä puristaa täydellisesti nyrkkiin. Pisteitä annetaan päähän ja ylävartaloon osuneista iskuista,iskuista jotka osuvat nyrkkeilyhansikkaan sallitulla osuma alueella,eli rystypinnalla , sallituille osuma alueille. Kilpailijat käyttävät päänsuojusta.[4] Ottelut kestävät nykyaikana neljä kahden minuutin mittaista erää.[4]Vuodesta 2009 Suomessa otellaan 3x3 minuutin pituisia eriä.Erätauot ovat 1 minuutin pituisia. Ottelun kulkua valvoo itse kehässä kehätuomari, jonka tehtävänä on tarkkailla, että ottelijat käyttävät vain sääntöjen mukaisia keinoja. Vyötärön alapuolelle lyöminen on kiellettyä, samoin kiinnipitäminen (mikäli näin käy, tuomari erottaa ottelijat toisistaan. Toistuva vastustajassa roikkuminen aiheuttaa pisteiden menetyksiä ja lopulta hylkäyksen.)Hylkäyksen eli diskauksen lisäksi ottelun voi voittaa osumapistein.Pistevoiton (PV.)lisäksi,Kehätuomarin keskeytyksellä (RSC)vastustajan ollessa ylivoimainen, ja (RSCH) ;eli iskujen osuessa päähän aiheuttaen nyrkkeilijässä puolustuskyvyttömän tilan eikä nyrkkeilijä kykene jatkamaan ottelua ja vastustaja on ylivoimainen,avustajan luovutuksella (AB),tyrmäyksellä (KO),luovutus ilman ottelua (NC)Turnauksissa ottelun voi myös voittaa mikäli nyrkkeilijä on punnituksessa ylipainoinen NC tuomiolla,tai esimerkiksi ottelija sairastuu ennen ottelua.Myös lääkäri voi kieltää ottelemisen kilpailijan terveydellisiin syihin vedoten.

Toisinaan amatöörinyrkkeilystä käytetään nimitystä olympiatyylin nyrkkeily, sillä nimitystä amatöörinyrkkeily pidetään harhaanjohtavana - myös amatöörinyrkkeilijä joutuu harjoittelemaan ammattimaisesti päästäkseen huipulle.

Tuomarin tärkein tehtävä on kuitenkin taata ottelijoiden turvallisuus. Tyrmäykset ovatkin amatöörinyrkkeilyssä varsin harvinaisia, sillä tuomari yleensä keskeyttää epätasaiset ottelut ennen kuin mitään ehtii tapahtua.Myös avustaja voi tehdä luovutuksen heittämällä pyyhkeen kehään kesken ottelun havaittuaan vastustajan olevan ylivoimaisesti suojattiaan paremman. Muutenkin nyrkkeilijöiden turvallisuudesta huolehditaan tarkasti erityisin säännöin.Väistämisen jalo taito lisää myös turvallisuutta,sivuväistöt,U-väistöt,taaksenykäisyvästö, pudotusväistö ja taakseaskelväistö opetetaan jo seurojen nyrkkeilykoulujen alkeissa.Myös iskujen poimimiset kyynärvarsilla,veitsitorjunnat sivukoukuille ja päähän kohdistettujen jab(suorien)iskujen poimimiset/torjumiset kämmeneen lisäävät koskemattomuutta ja siten lajin turvallisuutta. Ottelijoilla täytyy olla muun muassa voimassa oleva lääkärintodistus, lisenssivakuutus ja kilpailukirja.Myös alasuojat, hammas-suojat,käsisiteet, sekä pääsuoja ovat sääntöjen mukaan pakolliset ja lisäävät konkreettisesti ottelijoiden turvallisuutta. Turnauksissa nyrkkeilijöiden kunto tarkastetaan ennen jokaista ottelua lääkärin toimesta.

[muokkaa] Amatöörinyrkkeilyn historia

Queensberry-amatöörimestaruuskilpailut jatkuivat vuodesta 1867 vuoteen 1885, ja tuolloin amatöörin käyttivät hanskoja vielä toisin kuin ammattilaiset. Vuonna 1880 Britanniassa perustettiin amatöörinyrkkeilyn järjestö ABA (Amateur Boxing Association), kun kaksitoista seuraa liittyi yhteen. ABA piti seuraavana vuonna ensimmäisen mestaruusturnauksensa, jossa oli käytössä neljä painoluokkaa: höyhensarja (9 kiveä), kevytsarja (10 kiveä), keskisarja (11 kiveä, 4 naulaa) ja raskas sarja (ei painorajaa). Yksi kivi on 14 naulaa, ja yksi naula eli pauna 454 grammaa.

Vuonna 1902 myös yhdysvaltalaiset alkoivat osallistua ABA:n mestaruuskilpailuihin, ja vuonna 1924 ABA:n oli liittynyt jo 105 seuraa. 1900-luvun alkupuoliskolla amatöörinyrkkeily saavutti suosiota ympäri maailmaa. Kun ensimmäinen kansainvälinen nyrkkeilyliitto Federation Internationale de Boxe Amateur perustettiin vuonna 1920 Pariisissa, sillä oli kuitenkin vain viisi jäsenmaata. Vuonna 1946 perustettiin Kansainvälinen nyrkkeilyliitto AIBA (Associaton Internationale de Boxe Amateur), jossa oli yhteensä 24 maata viidestä maanosasta edustettuina, ja perustamisestaan lähtien AIBA on toiminut virallisena amatöörinyrkkeilyn maailmanjärjestönä. Ensimmäiset amatöörien maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin vuonna 1974. Nykyään AIBA:n jäsenmaita on jo 189.

Ensimmäistä kertaa nyrkkeily oli olympialaisten lajina 1904 Saint Louisin kisoissa, ja 1912 Tukholman kisoja lukuun ottamatta ne ovat olleet siitä lähtien joka kerta virallisessa kisaohjelmassa. Saint Louisissa nyrkkeilijät saivat otella useammassa painoluokassa, ja yhdysvaltalainen Oliver Kirk voittikin kultaa sekä kärpäs- että höyhensarjassa. Menestyneimmät olympialaisten nyrkkeilymaat vuosina 1974-2004 ovat olleet Kuuba ja Yhdysvallat, joista Kuuballa on 29 ja Yhdysvalloilla 21 kultamitalia. Viisi maata on saavuttanut ainoat olympialaisten mitalinsa nyrkkeilystä: Puerto Rico (6 kappaletta), Tonga, Niger, Bermuda ja Guyana.

Olympiakultaa voittaneita nyrkkeilijöitä, jotka ovat voittaneet raskaan sarjan ammattilaisten maailmanmestaruuden ovat Floyd Patterson ([kesäolympialaiset 1952), Cassius Clay (1960), Joe Frazier (1964), George Foreman (1968), Leon Spinks (1976), Michael Spinks (1976) Lennox Lewis (1988) ja 1996 Atlantan olympiavoittaja Volodymyr Klytško. Viimeisin suomalainen nyrkkeilyn olympiamitali on Jyri Kjällin pronssi 1992 Barcelonasta.

Naisten nyrkkeily oli jo 1904 Saint Louisin olympialaisissa näytöslajina, mutta 1900-luvun aikana se kiellettiin monissa maissa. Naisnyrkkeilyn elvytyksen edelläkävijänä olivat ruotsalaiset, jotka vuonna 1988 järjestivät ensimmäisiä naisten otteluita. Britannian amatöörinyrkkeilyjärjestö järjesti ensimmäisen naisten nyrkkeilykilpailut vuonna 1997.

1990-luvulla AIBA vahvisti naisnyrkkeilyn uudet säännöt, ja järjesti vuonna 1999 ensimmäiset EM- ja 2001 MM-kilpailut.

Pääsuojuksen käyttö tuli pakolliseksi 1984 Los Angelesin olympialaisissa. Aiemmin amatööriotteluiden pistelasku oli erilainen. Kolme ja myöhemmin viisi arvostelutuomaria antoi kunkin erän voittajalle 20 pistettä, ja häviäjälle suhteellisesti vähemmän. Pistelaskujärjestelmä muuttui vuoden 1988 Soulin olympialaisten jälkeen, kun sekä Michael Carbajal että Roy Jones Jr. hävisivät kultamitalinsa isäntämaan nyrkkeilijöille, vaikka yleisen mielipiteen mukaisesti heidän olisi kuulunut voittaa. Myöhemmin paljastui, että tuomareita oli lahjottu.

Soulin kisojen jälkeen otettiin käyttöön arvostelu pistekoneella. Tuomarit painavat nappia aina kun näkevät nyrkkeilijän tekevän onnistuneen iskun. Kun kolme viidestä tuomarista painaa nappia 1,2 sekunnin sisällä, piste lasketaan. Mikäli nyrkkeilijä johtaa vastustajaansa yli 20 pisteellä, ottelu keskeytetään.

[muokkaa] Painoluokat

Vuosina 1984-2000 olympianyrkkeilyssä oli peräti 12 painoluokkaa, mutta Ateenan kisoihin tultaessa 67 (välisarja) ja 71 kg:n (kevyt keskisarja) painoluokat korvattiin yhdellä 69 kilon sarjalla.

Nykyiset AIBA:n painoluokat:

kevyt kärpässarja 48 kg
kärpässarja 51 kg
kääpiösarja 54 kg
höyhensarja 57 kg
kevytsarja 60 kg
kevyt välisarja 64 kg
välisarja 69 kg
keskisarja 75 kg
raskas keskisarja 81 kg
raskassarja 91 kg
superraskas sarja yli 91 kg

[muokkaa] Ammattilaisnyrkkeily

Kärpässarjan ammattilaisnyrkkeilyottelu Ricardo Dominguez vastaan Rafael Ortiz.

Nyrkkeily on nykyään ainoa olympialaji, johon ammattilaiset eivät saa osallistua. Vaikka ammattilaisnyrkkeily on perussäännöiltään hyvin pitkälle samanlainen kuin amatöörimuoto, on se luonteeltaan hyvin erilainen. Ammattilaisnyrkkeilyssä arvostetaan voimaa ja tyrmäykset ovat yleisiä. Ammattilaiset ottelevat ilman paitaa[5] ja päänsuojusta, ja kintaat ovat ohuemmat.

Ammattilaisnyrkkeilyssä erät kestävät 2[6] - 3[7] minuuttia.

Ottelut ovat huomattavasti amatööriotteluita pitempiä ja ne voivat kestää jopa 12 erää. Tuomari voi keskeyttää ottelun mikäli näyttää, että toinen ottelijoista ei kykene jatkamaan tai ole muuten täysissä sielun voimissaan. Tällöin vastustaja julistetaan voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä. Tekninen tyrmäys seuraa myös, mikäli ottelija saa haavan, eikä lääkäri anna hänelle lupaa jatkaa ottelua. Ottelu voidaan myös päättää luovutukseen, joka yleensä ilmoitetaan avustajien kehään heittämällä pyyhkeellä.

Pääartikkeli: Tyrmäys

Mikäli ammattilaisottelu ei pääty tyrmäykseen tai hylkäykseen (diskvalifiointi), otetaan käyttöön tuomarien pistekortit. Ammattilaisotteluissa kolme tuomaria antavat pisteitä siten, että tuomarit antavat kunkin erän voittajalle 10 pistettä ja häviäjälle 9 siten, että pisteitä vähennetään sääntöjen vastaisista otteista ja jaloillaan pysymättömyydestä. Mikäli tuomarin mielestä erä päättyy tasan, ovat pisteet 10-10. Suuri ero amatööripistelaskuun on se, että jos erässä tapahtuu maahanlyönti, lyönnin suorittanut ottelija voittaa erän 10-8 mikäli on muuten hallinnut tapahtumia. Näin ollen ammattilaissääntöjen pistelasku suosii selkeästi tyrmäykseen pyrkivää ottelutapaa, toisin kuin amatöörisäännöt. Ottelun päätyttyä kaikki pisteet lasketaan yhteen. Mikäli kaikkien tuomarien mielestä sama ottelija on voittaja, on päätös yksimielinen. Ottelu voi ratketa myös enemmistöpäätöksellä jos kaksi tuomaria on samaa mieltä yhtä vastaan. Mikäli taas esimerkiksi ensimmäisen tuomarin korteissa ottelija A ja toisen tuomarin korteissa ottelija B on voittaja, ja kolmannen tuomarin korteissa pisteet menevät tasan, päättyy ottelu ratkaisemattomaan. Ottelu on myös ratkaisematon jos kahden tuomarin korteissa pisteet menevät tasan, riippumatta siitä mitä kolmas tuomari on merkinnyt.

[muokkaa] Ammattilaisnyrkkeilyn kehitys

Jack Dempsey ja Georges Carpentier kehässä ennen ottelun alkua vuonna 1921.

Vuonna 1891 yksityinen lontoolainen seura National Sporting Club alkoi järjestää omia, ammattilaisten hanskat kädessä käymiä otteluita, omilla ehdoillaan. NSC:n säännöt pohjautuivat Queensberry-sääntöihin, joihin oli lisätty yhdeksän lisäsääntöä, jotka pääasiassa määrittelivät tarkemmin toimitsijoiden aseman ja pistelaskun, joka mahdollisti tuomaroida ottelun tuloksen, sillä aiemmin kaikki ottelut päättyivät tyrmäykseen tai siihen, ettei toinen nyrkkeilijä muuten kyennyt jatkamaan ottelemista. NSC:n sääntöjen johdosta nyrkkeily muuttui enemmänkin taito- kuin kestävyyslajiksi. Vuonna 1919 perustettiin BBBC (the British Boxing Board of Control). BBBC:llä oli tiiviit yhteydet NSC:iin aina vuoteen 1929, jolloin NSC lakkautettiin.

Vuonna 1909 Lonsdalen jaarli myönsi ensimmäisen mestaruusvyön NSC:n mestaruusottelun voittajalle. Vuonna 1929 BBBC jatkoi Lonsdale-vöiden myöntämistä kaikille britannialaisille nyrkkeilijöille, jotka voittavat kolme titteliottelua samassa painoluokassa. Kyseiset "titteliottelut" eli mestaruusottelut ovat aina olleet ammattilaisnyrkkeilyn keskeinen elementti, kun varsinaisia arvokilpailuja ei järjestetä.

1900-luvun alkuvuosina alkoi myös nyrkkeilypromoottorien keskeinen asema vakiintua: promoottorit pyrkivät järjestämään hyvätuottoisia ja kiinnostavia mestaruusotteluita, ja näin myös tiedotusvälineet ja suuri yleisö alkoi yhä enemmän kiinnostua lajista. Kuuluisa kolmikko Jack Dempsey (raskaansarjan mestari 1919-1926), hänen managerinsa Jack Kearns ja promoottori Tex Rickard ansaitsivat yhteensä 8,4 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria vuosina 1921-1927 vain viidellä ottelulla. Ensimmäinen suora radiolähetys ammattilaisnyrkkeilyn mestaruusottelusta oli Dempseyn ja Georges Carpentierin kohtaaminen vuonna 1921.

1900-luvun alkupuoliskon aikana ammattilaisnyrkkeilyn painopiste siirtyi Britanniasta Yhdysvaltoihin. Vaikka mitään virallisia maailmanmestaruuksia ei ollutkaan, yleisesti maailmanmestarina pidettiin The National Police Gazette -lehdellä listattuja nimiä. 1920-luvulla NBA (National Boxing Association) ryhtyi järjestämään mestaruusotteluita. Samaan aikaan perustettiin Ring Magazine, joka julkaisi mestarien luetteloita. Vuonna 1962 NBA vaihtoi nimensä WBA:ksi (World Boxing Association), ja seuraavana vuonna se sai kilpailijan, WBC:n (the World Boxing Council). Kumpikaan niistä ei ollut yleisesti tunnustettu, ja tästä johtuivat muun muassa erimielisyydet maailmanmestaruuksista. Vuonna 1983 perustettiin lisäksi uusi järjestö IBF (the International Boxing Federation), jolla on myös omat maailmanmestaruutensa kussakin painoluokassa. Vuonna 1988 syntyi vielä neljäs suuri maailmanlaajuinen järjestö WBO (World Boxing Organization) kun joukko puertoricolaisia ja dominikaanisia liikemiehiä riitaantui WBA:n kanssa. Näiden neljän suuren lisäksi on lukemattomia muita, omia maailmanmestaruustitteleitään, jakavia järjestöjä.

[muokkaa] Ammattilaisnyrkkeilyn painoluokat

Sekä WBA, WBC, IBF ja WBO käyttävät samaa painoluokkajärjestelmää:

korsisarja 47,6 kg
alempi kärpässarja 49,0 kg
kärpässarja 50,8 kg
ylempi kärpässarja 52,2 kg
kääpiösarja 53,5 kg
ylempi kääpiösarja 55,3 kg
höyhensarja 57,1 kg
ylempi höyhensarja 59,0 kg
kevytsarja 61,2 kg
ylempi kevytsarja 63,5 kg
välisarja 66,7 kg
ylempi välisarja 69,9 kg
keskisarja 72,6 kg
ylempi keskisarja 76,2 kg
raskas keskisarja 79,4 kg
alempi raskassarja 90,7 kg
raskassarja yli 90,7 kg

[muokkaa] Nyrkkeilyn terveydelliset vaikutukset

 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Tässä ei oikeastaan kerrota terveysvaikutuksista.

Varsinkin ammattinyrkkeilyn tyypillisiä piirteitä on mahdollisimman kovan voiman saaminen suoritettavaan iskuun. Virheellinen lyöntitekniikka voi aiheuttaa vakavia vammoja käden eri luihin. Nykyaikana useimmat valmentajat eivät anna nyrkkeilijöiden harjoitella ja sparrata ilman kämmeneen käärittyjä siteitä (suojaavat kämmenen luita) ja kintaita.

1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ammattinyrkkeily menetti suosiotaan. Mustat silmät ja ruhjeet alkoivat aiheuttaa huolta pysyvistä silmä- ja aivovammoista. Lääkärintarkastuksista ja otteluiden tarkkailusta tuli tärkeä osa nykypäivän nyrkkeilyä sekä amatööri- että ammattilaistasolla. 1980-luvulla amatööripuolella käyttöön otettiin pääsuojus, joka suojaa haavoilta ja ruhjeilta, mutta sen ei kuitenkaan katsota suojaavan päätä kovinkaan hyvin voimakkailta iskuilta. Usein lyönnit kohdistetaan leukaan, jota kypärä ei yleensä edes peitä.

Aikoinaan ammattilaisten ottelut kestivät viisitoista erää, ja vielä 1900-luvun alkupuolella edes yli neljänkymmenen erän ottelut eivät olleet aivan tavattomia. Vuonna 1982 korealaisen Deuk-Koo Kimin kuoltua Ray Mancinia vastaan käydyssä ottelussa asiaan tuli muutos. Vuonna 1988 säädettiin ammattilaisotteluiden erien ylärajaksi 12 erää.

[muokkaa] Nyrkkeilytyylien terminologia

 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty parannettavaksi, koska se ei täytä laatuvaatimuksia.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: Tarkenna korjauspyyntöä tai poista tarpeeton korjauspyyntö

Nyrkkeilyssä kahden eri nyrkkeilijän nyrkkeilytyylit eivät ole täysin identtiset keskenään. Nyrkkeilijän nyrkkeilytyyli kehittyy hänen oppimiensa asioiden myötä sellaiseksi, että se sopii hänen persoonallisiin edellytyksiinsä sekä hänen taktisiin mahdollisuuksiinsa. Alla olevat termit kuvaavat yleistä nyrkkeilytyyliä jonka mukaan nyrkkeilijöitä jaotellaan. Huomattavaa on, että nyrkkeilijä voi vaihdella nyrkkeilytyyliään eri otteluissa. Tästä hyvänä esimerkkinä toimii Bernand Hopkins.

[muokkaa] Boxer/out fighter

Klassinen nyrkkeilijä tunnetaan myös nimellä "out fighter". Tässä tyylissä on tärkeää säilyttää tietty välimatka vastustajaan. Tässä tyylissä hyödynnetään omaa ulottuvuutta, jabia, ja vähitellen väsytetään vastustajaa. Tällä ottelutyylillä vastustaja voitetaan usein tuomariäänin täysien erien jälkeen vaikka jotkut nyrkkeilijät, kuten Lennox Lewis voittavat monet otteluistaan tyrmäyksellä. Tällä ottelutyylillä on kohtalaisen helppo kontrolloida ottelun tempoa.

[muokkaa] Boxer/Puncher

Iskijä nyrkkeilijä hyödyntää otteluissaan käsiensä nopeutta, sekä iskuvoimaa. Ottelija tulee iskemään lähietäisyydeltä nopeita iskusarjoja vastustajaan ja joissain tapauksissa tyrmäämään vastustaja yksittäisellä kovalla iskulla. Joskus ottelut päättyvät pistevoittoon, mutta useimmiten ne tulevat tyrmäyksellä.

[muokkaa] Brawler/slugger

Brawlerit ovat ottelijoita jotka eivät useinkaan liiku kehässä paljoa. Heillä on paljon iskuvoimaa. Tyyliin kuuluu myös etukädellä vastustajan kaukana pitäminen, ja sen jälkeen isku takakädellä. Tätä tyyliä käyttäville vaikeita vastustajia ovat vastaiskijät, jotka saattavat väistää kovan iskun, ja lyödä nopean koukun takaisin.

[muokkaa] Swarmers

Lähiottelijat pyrkivät usein pysyttelemään vastustajan lähellä lyöden nopeita koukkusarjoja, sekä yllättäviä kovia iskuja. Hyvällä lähiottelijalla on usein hyvä iskunkestävyys, sillä kauempaa lyövä vastustaja ehtii lyödä paljon jabiaan ennen kuin toinen pääsee lähelle. Lähiottelija on yleensä lyhyt. Usein lähiottelijat ovat taitavia ottelemaan myös kauempaa.

[muokkaa] Nyrkkeilytyylien vaikutus otteluun

Yleisesti hyväksytty tosiasia on, että tyylit tekevät ottelut. Yleisesti out fighterit voittavat boxerit, boxerit voittavat puncherit, ja puncherit voittavat Brawlerit. Luonnollisesti monet muutkin tekijät, kuten ottelijoiden taitotasot vaikuttavat huomattavasti otteluiden tulokseen. Ilmiöstä käytetään termiä "styles makes fights".

Puncherit yleensä voittavat swarmerit tai in-fighterit. Kuuluisa esimerkki tyylin vaikutuksesta ottelun kulkuun on George Foreman vs Joe Frazier.

Vaikka Swarmerit pärjäävät usein hyvin hitaita iskijöitä vastaan, niiden helpoin vastustaja lienee silti out fighter tai boxer. Swarmerit pääsevät yleensä kohtalaisen helposti vastustajan iholle kiinni, jossa puncherit eivät ole parhaimmillaan johtuen pienestä välimatkasta ottelijoiden välillä. Esimerkiksi Joe Frazier(swarmer) sai Muhammad Alin (boxer) pahoihin vaikeuksiin heidän kaikissa otteluissaan. George Foreman (Puncher) murskasi Frazierin vaivattomasti, mutta hävisi Alille.

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ http://www.viipurinnyrkkeilijat.fi/nyrkkeilykoulu.htm
  2. ↑ John Rennie (2006) East London Prize Ring Rules 1743[1]
  3. ↑ Clay Moyle and Arly Allen (2006), 1838 Prize Rules[2]
  4. ↑ 4,0 4,1 http://www.vbc.fi/nyrkkeily.htm
  5. ↑ Bert Randolph Sugar (2001). "Boxing," World Book Online Americas Edition [3]
  6. ↑ BoxRec Boxing Records
  7. ↑ BoxRec Boxing Records

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Nyrkkeily
Henkilökohtaiset työkalut