George Foreman

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
George Foreman
Maailman raskaansarjan maailmanmestari
George Foreman vuonna 2009.
George Foreman vuonna 2009.
Tiedot
Oikea nimi George Edward Foreman
Lempinimi Big George
Painoluokka Raskassarja
Pituus 192 cm
Maa Flag of the United States.svg Yhdysvallat
Syntymäaika 10. tammikuuta 1949 (ikä 65)
Syntymäpaikka Marshall, Texas
Otteluasento oikeakätinen eli nyrkkeilytermein orthodox
Ammattilaistilastot
Ottelut 81
Voitot 76
Tyrmäysvoitot 68
Tappiot 5
Ratkaisemattomat 0
Ei tuomiota/
mitätöity
0
Mitalit
Olympiarenkaat Olympialaiset
Kultaa Kultaa México 1968 raskassarja

George Edward Foreman (s. 10. tammikuuta 1949 Marshall, Texas, Yhdysvallat) on yhdysvaltalainen nyrkkeilijä. Amatöörinä hän voitti kultaa vuoden 1968 Meksikon olympialaisissa, ja ammattilaisena hän onnistui pääsemään kahdesti raskaan sarjan maailmanmestariksi.

Foreman aloitti ammattilaisuransa pian olympiavoittonsa jälkeen ja kohosi raskaansarjan maailmanmestariksi vuonna 1973 voitettuaan Joe Frazierin Sunshine Showdown -nimellä tunnetussa kamppailussa toisessa erässä teknisellä tyrmäyksellä. Hän puolusti mestaruuttaan kahdesti, ennen kuin menetti sen Muhammad Alille vuonna 1974 kuuluisassa Rumble in the Jungle -nimisessä ottelussa. Hän otteli tämän jälkeen vain muutaman kerran ja kärsi uransa toisen tappion Jimmy Youngille, ennen kuin lopetti uransa vuonna 1977. Foreman teki yllättäen paluun vuonna 1987, kymmenen vuotta viimeisimmän ottelunsa jälkeen, ja 1994 hän voitti toisen maailmanmestaruutensa tyrmättyään WBA:n ja IBF: maailmanmestarin Michael Moorerin. Hän oli silloin 45-vuotias, joten samalla hänestä tuli kaikkien aikojen vanhin raskaansarjan maailmanmestari. Sen jälkeen hän puolusti mestaruuttaan muutamia kertoja, kunnes lopetti uransa toisen kerran vuonna 1997, kun hän oli kärsinyt tappion Shannon Briggsille puolustaessaan WBU:n maailmanmestaruutta.

Nyrkkeilyuransa jälkeen Foreman on ansainnut omaisuuden myymällä nimellään valmistettuja grillejä.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuoruus ja amatööriura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

George Edward Foreman syntyi 22. tammikuuta 1944 Marshallissa Texasissa mutta varttui osavaltion pääkaupungissa Houstonissa. Hänen isänsä oli nimeltään Leroy Moosehead, mutta hän sai sukunimensä isäpuoleltaan J. B. Foremanilta. Hän oli viides perheen seitsemästä lapsesta ja kasvoi köyhissä oloissa. Hänen isäpuolensa oli rautatieläinen, joka joi usein kaikki palkkarahansa.[1] George jätti koulun kesken 13-vuotiaana muttei ajautunut rikollisiin tekoihin, sillä hän kiinnostui nuorison työpalvelusta, josta oli kuullut televisiosta. Palkka oli 30 dollaria kuukaudessa, ja 16–18-vuotiaana Foreman suoritti koulunsa loppuun ja työskenteli palvelunsa aikana Oregonissa ja Kaliforniassa.[2]

Foreman oli 18-vuotias aloittaessaan nyrkkeilyn. Ollessaan työpalvelussa Oregonissa hän joutui tappeluun toisen nuoren kanssa, jolloin ryhmän valvoja ja nyrkkeilyintoilija Doc Broadus huomasi hänen potentiaalinsa. Hän alkoi ensimmäisenä kehittää Foremanin tekniikkaa.[1] Foreman ihaili Jim Brownia ja halusi alun perin amerikkalaisen jalkapallon tähtipelaajaksi, mutta hän päätti kuitenkin ammatinvalintaohjelmassa kokeilla nyrkkeilyä näyttääkseen kavereilleen, ettei ole pelkuri.[3] Harjoittelun myötä Foremanin paino putosi 113 kilosta alle 100 kiloon.[2] Hän aloitti amatööriuransa helmikuussa 1967 ja voitti 21 käymistään 24 ottelusta. Foreman ehti voittaa Yhdysvaltain amatöörien mestaruuden vuonna 1968. Tahraksi jäi diskaaminen Länsi-Saksa–Yhdysvallat-nyrkkeilymaaottelussa.[2]

Foremanin valmentajana amatööriuran aikana toimi Albert Sandellin. Vain puolitoista vuotta amatööriuran aloittamisen jälkeen, 19-vuotiaana ja 24 ottelua käyneenä, Foreman voitti kultaa Méxicon vuoden 1968 olympialaisissa.[4] Foreman itse on sanonut arvostavansa kaikista saavutuksistaan ehkäpä eniten yllättäen voittamaansa olympiakultaa.[5] Hän voitti kisoissa ensin puolalaisen Lucjan Trelan tuomaripistein 4–1, sitten romanialaisen Ion Alexen teknillisellä tyrmäyksellä kolmannessa erässä ja italialaisen Giorgio Bambinin tyrmäyksellä toisessa erässä. Loppuottelussa Foreman voitti neuvostoliittolaisen Ionas Tšepulisin teknisellä tyrmäyksellä toisessa erässä.[4]

Palkintokorokkeella Foreman lämmitti monien isänmaallisten yhdysvaltalaisten mieltä heiluttamalla kädessään pientä Yhdysvaltain lippua.[6] Monet olivat närkästyneet, kun Tommie Smith ja John Carlos olivat samoissa olympiakisoissa nostaneet palkintokorokkeella mustan hansikkaan peittämät nyrkkinsä ilmaan. Ne jotka kokivat protestin epäisänmaalliseksi, pitivät Foremanin elettä mieluisana.[6][2] Foreman olisi itse asiassa halunnut ottaa osaa protestiin ja osoittaa hänkin mieltään Vietnamin sotaa vastaan ja mustien kansalaisoikeuksien puolesta, muttei kuitenkaan tehnyt sitä.[1]

Ammattilaisuran alku ja ensimmäinen maailmanmestaruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös: Sunshine Showdown

George Foreman teki heti olympialaisten jälkeen ammattilaissopimuksen Dick Sadlerin, höyhensarjan entisen maailmanmestarin Sandy Sadlerin veljen kanssa. Sandy toimi usein Foremanin valmentajana tämän uran aikana. Olympiavoittajan uskottiin menestyvän hyvin ammattilaisena ja nousevan maailmanmestariksi kahdessa ja puolessa vuodessa.[7]

Foreman aloitti ammattilaisuransa voittamalla Don Waldheimin tyrmäyksellä ensimmäisessä erässä, minkä jälkeen hänen kehitystään seurattiin tarkasti.[7] Vuonna 1970 hän voitti Gregorio Pereltan ja George Chuvalon Madison Square Gardenissa. Foreman voitti MM-haastajana olleen Chuvalon teknisellä tyrmäyksellä kolmannessa erässä. Vuonna 1971 Foreman voitti kahdeksan ottelua, muun muassa uusintaottelun Pereltaa vastaan kymmenennessä erässä Oklahomassa, Kaliforniassa. Foreman voitti myös Charlie Politen neljännessä erässä, Boone Kirkmanin kolmannessa erässä ja Leroy Caldwellin toisessa erässä.[8] Hän oli vasta 22-vuotias vuonna 1972, kun hänet nimettiin maailmanmestarin ensimmäiseksi haastajaksi sekä WBA:n että WBC:n listoilla.[7]

Foreman sai ensimmäisen mahdollisuutensa mestaruuteen 24. tammikuuta 1973 Jamaikan Kingstonissa käydyssä ottelussa, jossa hän kohtasi maailmanmestari Joe Frazierin.[9] Vielä kolme kuukautta ennen ottelua Foreman uhkasi luopua kamppailusta, koska liian monet hyötyivät hänen kustannuksellaan. Hän kuitenkin perui päätöksensä ja ottelu käytiin ajallaan.[7]

Maailmanmestari Joe Frazier oli puolustanut mestaruuttaan tunnetun Fight of the Centuryn jälkeen vain kahdesti, mutta lähti silti Sunshine Showdown -nimellä tunnettuun kamppailuun 3–1 ennakkosuosikkina.[6] Syy pieniin kertoimiin oli, että Foreman ei ollut kohdannut urallaan monia merkittäviä vastustajia, ja muutkin olivat jo nähneet parhaat päivänsä.[1][6] Hänen iskuvoimansa tunnustettiin,[6] mutta häntä pidettiin liian kokemattomana haastajaksi.[7] Frazierin valmentajat olivat arvioineet Foremanin olevan niin hidas, että Frazier pystyisi väistämään tämän iskuja.[10] 36 000 katsojaa sai kuitenkin nähdä, miten Foreman voitti ottelun lyömällä Frazierin kovassa kamppailussa kuudesti kanveesiin kahden erän aikana. Tuomari keskeytti ottelun, kun toista erää oli käyty minuutti ja 35 sekuntia, ja julisti haastajan voittajaksi teknisellä tyrmäyksellä.[6][5] Time-lehti kuvaili ottelua yhdeksi "nopeimmista ja raaimmista yllätyksistä nyrkkeilyn historiassa".[6]

Kun Foreman voitti maailmanmestaruutensa, alettiin nopeasti puhua hänen ja Muhammad Alin välisen ottelun mahdollisuudesta.[6] Ali oli ollut paikan päällä seuraamassa Foremanin ja Frazierin kamppailua ja kuvaillut sitä jälkeenpäin kuivaksi.[11] Foreman lupasi antaa Alille mahdollisuuden, jolloin Joe Bugneria vastaan valmistautunut Ali totesi: ”Hän ei ole valmis, hän on vasta päässyt olympialaisista”.[6] Foreman puolusti mestaruuttaan ensimmäistä kertaa José Romania vastaan Japanissa, Tokiossa. Haastajalla ei yleisesti uskottu olevan mitään mahdollisuuksia Foremania vastaan, jonka suurin huolenaihe olikin painon pitäminen kurissa. Foreman voitti ottelun ensimmäisessä erässä, kun kamppailua oli ehtinyt kulua vain kaksi minuuttia. Roman ehti käydä kolmesti kanveesissa eikä lyönyt takaisin kertaakaan.[11]

Foremanilla oli maailmanmestaruusaikanaan useita ongelmia yksityiselämässä ja raha-asioissa. Hän erosi vaimostaan ja joutui antamaan tälle 235 000 dollarin summan tasinkona sekä maksamaan 400 dollaria kuussa elatusmaksua.[12] Seuraavan kerran hän puolusti mestaruuttaan Ken Nortonia vastaan Venezuelan pääkaupungissa Caracasissa käydyssä ottelussa 26. maaliskuuta 1974.[11] Kaksi viikkoa ennen ottelua nyrkkeilijöiden välillä puhkesi riita kehätuomarista: Foremanin leiri halusi tuomariksi kokeneen yhdysvaltalaisen Jim Rondeaun, kun taas Nortonin leiri tahtoi otteluun venezuelalaisen tuomarin. Kun sopua ei ollut saatu aikaiseksi ottelupäivään mennessä, Foreman alkoi valitella jalkaansa ja joutui menemään sairaalaan. Ottelun peruuttamisesta huhuttiin, kunnes Nortonin leiri suostui Rondeaun valintaan.[12]

Foremanin ja Nortonin välinen ottelu päättyi nopeasti, kun Rondeau keskeytti ottelun jo toisessa erässä Nortonin käytyä kolmatta kertaa kanveesissa. Foreman tienasi kamppailusta arvioiden mukaan noin 700 000 dollaria. Venezuelan hallitus päätti kuitenkin yllättäen verottaa ottelijoiden palkkioista 18 %, eivätkä he voineet poistua maasta maksamatta sitä.[12]

Rumble in the Jungle ja mestaruuden menettäminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Rumble in the Jungle

Norton-ottelun jälkeen Foremania alettiin monissa yhteyksissä pitää jo kaikkien aikojen parhaana raskaansarjan nyrkkeilijänä, joka kykenisi voittamaan kaikki edelliset.[13] Hän puolusti mestaruuttaan kolmatta kertaa, kun hän kävi ottelun entistä maailmanmestaria Muhammad Alia vastaan. Ottelu järjestettiin historiallisesti Afrikassa, Zairen pääkaupungissa Kinshasassa, 30. lokakuuta 1974.[14] Ottelua markkinoitiin nimellä Rumble in the Jungle, jonka keksi kamppailun promoottorina toiminut, tuolloin vielä melko tuntematon Don King. Hän lupasi Alille ja Foremanille viiden miljoonan dollarin palkkion mutta joutui etsimään ulkopuolisen rahoittajan, koska oli itse varaton. Zairen presidentti Mobutu Sese Seko ilmoitti takaavansa rahat ja järjestävänsä ottelupaikaksi 60 000 katsojan ulkoilma-areenan, sillä hän halusi Zairen olevan ensimmäinen maa, joka sponsoroi merkittävää nyrkkeilyottelua Afrikassa.[15]

Ali lähti otteluun haastajana ja altavastaajana, eikä hänen mahdollisuuksiinsa voittaa mestaruus uskottu.[16] Vedonlyöntikertoimet olivat Foremanin puolella luvuin 3–1.[17] Foremanin ylivoimasta kertoi myös se, että hän oli aiemmin tarvinnut vain kaksi erää Joe Frazierin ja Ken Nortonin tyrmäämiseen. Ali taas oli hävinnyt kummallekin kerran, ja kaikki heidän kohtaamisensa olivat muutenkin olleet erittäin tasaväkisiä.[15]

Ottelua jouduttiin lykkäämään kuudella viikolla, koska Foreman sai sparratessaan avohaavan silmäänsä.[15] Viivästys ei haitannut itsevarmaa Alia, joka nautti zairelaisten myötämielisyydestä ja vieraanvaraisuudesta. Kansa otti hänet omakseen, kun hän julisti olevansa ennen kaikkea afrikkalainen.[17] Foreman ei sopeutunut Zaireen Alin tavoin, vaan häntä harmitti jäädä sinne oleskelemaan ”poliittisena vankina”. Hänen harjoitteluleirinsäkin sijaitsi vanhassa armeijan tukikohdassa.[15]

Ottelun ensimmäisessä erässä Ali otteli perinteisesti liikkumalla paljon ja lyömällä varmoja iskuja. Pian hän kuitenkin tajusi, ettei voisi voittaa vahvempaa Foremania siten. Hän vaihtoi taktiikkaansa ja alkoi ottaa runsaasti iskuja vartaloonsa nojatessaan kehän köysiin, mikä sai voimakkaana iskijänä tunnetun Foremanin kuluttamaan voimansa loppuun.[18] Köysissä maatessaan hän samalla jatkuvasti solvasi ja ärsytti Foremania kuvailemalla hänen iskujaan ”neitimäisiksi”.[17] Ottelun 8. erässä Ali onnistui tyrmäämään väsyneen Foremanin ja nousemaan maailmanmestariksi.[14] Ali oli ennen ottelua onnistunut myös valloittamaan zairelaisten kannattajien enemmistön puolelleen. Yleisö huusi läpi ottelun kannustuslausetta ”Ali, bombaye” (Ali, tapa hänet) ja hurrasi, kun hän löi Foremania.[19][17]

Ottelun jälkeen aiemmin voittamaton Foreman kiisti ottelun rehellisyyden. Vuosien mittaan hän kertoi tappionsa johtuneen muun muassa Afrikan raskaasta ilmasta, myrkytetystä juomavedestä, Angelo Dundeen löysentämistä kehäköysistä ja tuomarin liian nopeasta luvunlaskusta.[19] Foremanin henkinen toipuminen tappiosta kesti kauan, mutta lopulta hän oppi vastentahtoisesti hyväksymään häviönsä omien sanojensa mukaan ”parhaalle miehelle, joka nyrkkeilykehässä koskaan on ollut”. Ali on puolestaan sanonut, että Foreman oli voimakkain iskijä, jonka hän oli ikinä kohdannut.[20] Nykyään Foreman ja Ali ovat hyviä ystäviä. Foreman on sanonut kamppailun opettaneen hänelle nöyryyttä ja kertonut olevansa ylpeä siitä, että hänellä on merkittävä osa Alin uralla.[21]

Uran lopettaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1975 Foreman ei otellut virallisesti. Torontossa Kanadassa 26. huhtikuuta hän otteli yhden illan aikana viisi kaksieräistä näytösottelua Charley Politea, Boone Kirkmania, Terry Danielsia, Jerry Judgea ja Alonzo Johnsonia vastaan.[5][22] Tammikuussa 1976 hän kohtasi ensimmäisessä tappion jälkeisessä vakavassa ottelussaan Ron Lylen ja tyrmäsi tämän viidennessä erässä. Hän ansaitsi ottelusta 250 000 dollaria.[22] Samana vuonna Foreman kohtasi Joe Frazierin toista kertaa ja voitti viidennessä erässä tyrmäyksellä. Ottelupalkkio oli 375 000 dollaria.[22]

Frazierin jälkeen Foreman voitti vielä muutamia vastustajia, kunnes hävisi 17. maaliskuuta 1977 yllättäen kymmeneräisen kamppailun pistein Jimmy Youngille.[5][22] Jälleen kerran Foreman väsyi ottelun viimeisissä erissä ja kävi ottelun viimeisessä erässä jopa kanveesissa.[1][5] Ottelun jälkeen Foreman tunsi olonsa huonovointiseksi ja kärsi väsymyksestä sekä lämpöhalvauksesta, ja pukuhuoneessa hän sai uskonnollisen herätyksen.[1][5] Hän koki käyneensä lähellä kuolemaa tuolla hetkellä.[1] Sen jälkeen hän lopetti nyrkkeilyuransa (vaikka ei koskaan ilmoittanutkaan siitä virallisesti[1]), vetäytyi julkisuudesta ja siirtyi kokopäiväisesti seurakuntatyöhön.[22] Foreman työskenteli saarnaajana kotikaupungissaan Teksasin Houstonissa ja perusti nuorten ja heikko-osaisten säätiön, joka kantoi hänen nimeään.[5]

Vuosien 1981 ja 1983 välillä Foreman meni naimisiin ja erosi kolme kertaa. Yksi vaimoista karkasi parin yhteisten lasten kanssa Barbadokselle, jolloin Foreman lähti nopeasti perään ja haki lapsensa takaisin.[1] Vuonna 1984 Foreman kantoi Yhdysvaltain lippua Los Angelesin olympialaisten nyrkkeilykilpailujen avajaisissa.[2] Vuonna 1986 hän rakennutti kirkkonsa viereen Houstoniin kuntosalin, joka tarjosi paikallisille nuorille mahdollisuuden kuntoilla kaduilla kulkemisen sijaan.[1]

Paluu ja toinen maailmanmestaruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Foreman päätti palata kehään perustamansa järjestön rahahuolien vuoksi vuonna 1987, kun hän oli 38-vuotias ja ollut eläkkeellä jo kymmenen vuotta.[5] Hänen urallaan ansaitsemansa rahat olivat alkaneet loppua, ja lisäksi hänellä oli silloin kahdeksan lasta elätettävänä.[1] Lisäksi ihmiset olivat sanoneet hänen käyttävän Raamattua tekosyynä, koska hän pelkäsi nousta kehään.[5] Foremanin tyyli oli menettänyt pitkän tauon aikana tehokkuuttaan, eikä hänen iskuvoimansa enää ollut samalla tasolla kuin ennen. Hän ottikin käyttöön hienostuneemman tyylin, joka osoittautui tehokkaaksi. Yleisesti Foremanin paluuseen suhtauduttiin aluksi varauksella, sillä hänen uskottiin lopettavan uransa pian uudelleen, kun joku nuori nyrkkeilijä voittaisi hänet.[23]

Ensimmäisessä paluuottelussaan Foreman painoi yli 120 kiloa, vaikka olikin pudottanut painoaan jo noin 30 kiloa.[5] Hän voitti ensimmäisen vuotensa aikana neljä kamppailua samalla, kun hän palautui fyysisesti asteittain lähemmäs huippuvuosien tasoa.[1] Vuosi paluunsa jälkeen kohdatessaan Dwight Muhammad Qawin Foreman painoi enää 106 kiloa.[5] Hän kukisti kahdessa vuodessa 24 vastustajaa, joista 23 ennen täyttä aikaa. Vastustajien joukossa oli muun muassa entinen MM-haastaja Gerry Cooney.[8] Vastustajat oli aluksi tarkkaan valikoitu, mutta vähitellen Foreman pääsi kohtaamaan yhä vakavammin otettavia nyrkkeilijöitä.[5] Samoihin aikoihin hän alkoi myös esiintyä yhä useammin televisiossa ja mainostaa muun muassa grillejä.[1]

19. huhtikuuta 1991 41-vuotias Foreman haastoi hallitsevan WBC:n, WBA:n ja IBF:n nyrkkeilyliittojen maailmanmestarin Evander Holyfieldin mutta kärsi tappion yksimielisesti pistein.[8] Läpi ottelun Foreman pyrki painostamaan vastustajaansa ja pystyi jopa horjuttamaan nopeampaa Holyfieldia, vaikka otti itse samalla runsaasti iskuja vastaan.[5] Kestämällä kokonaisen ottelun ajan Foreman yllätti monet, jotka eivät olleet uskoneet hänellä olevan mitään mahdollisuuksia voittoon.[1] Tämän jälkeen Foreman otteli kolme voittoa.[8] Hän esimerkiksi voitti Alex Stewartin pistein kymmeneräisessä kamppailussa, vaikka hänen kasvonsa turposivat kamppailun aikana ja alkoivat vuotaa verta.[1] Hän sai uuden mahdollisuuden toiseen maailmanmestaruuteensa vuonna 1993, kun hän kohtasi 7. kesäkuuta Tommy Morrisonin ottelussa avoimesta WBO-liiton maailmanmestaruudesta, mutta hävisi yksimielisesti pistein.[5][8]

5. marraskuuta 1994 Foreman otteli WBA:n ja IBF:n mestaruudesta, kun silloinen mestari Michael Moorer hyväksyi hänet haastajaksi.[23] Nyrkkeilykomissio ei olisi aluksi halunnut antaa Foremanille enää kolmatta mahdollisuutta tämän Morrisonille kärsimän tappion jälkeen, jolloin Foreman syytti heitä ikäsyrjinnästä. Ottelulle myönnettiin lupa ja se käytiin ajallaan.[1] Kamppailussa Foremanin valmentajana oli Angelo Dundee, Alin entinen valmentaja.[5] Foreman oli koko ottelun ajan tappiolla pisteissä, mutta onnistui kääntämään kamppailun voitokseen tyrmäämällä Moorerin oikealla suorallaan kymmenennessä erässä. Niin hän voitti takaisin 20 vuotta aiemmin menettämänsä mestaruuden[5] ja nousi samalla 45-vuotiaana kaikkien aikojen vanhimmaksi raskaansarjan maailmanmestariksi.[23] Myöhemmin Joe Bugner onnistui voittamaan WBF-liiton maailmanmestaruuden 49-vuotiaana, mutta hänen liittonsa jakamalla maailmanmestaruudella ei ollut yleistä hyväksyntää.

Foreman menetti WBA:n mestaruutensa melkein välittömästi, koska kieltäytyi ottelemasta haastaja Tony Tuckeria vastaan. IBF:n titteliä hän puolusti menestyksekkäästi saksalaista Euroopan mestaria Axel Schultzia vastaan ja voitti samalla avoinna olleen WBU:n mestaruuden. Hän kuitenkin menetti IBF:n mestaruuden kieltäydyttyään uusintaottelusta Schultzia vastaan.[5] Foremanin mestaruuskautta leimasi vaarallisina pidettyjen vastustajien vältteleminen,[23] mutta siitä huolimatta hänen suosionsa kasvoi. Osasyynä tähän saattoi olla, ettei Foreman enää esiintynyt yhtä uhkaavasti kuin nuorempana, vaan hän oli yleensä hyväntuulinen.[1] Oltuaan kaksi vuotta mestarina hän julisti itsensä lineaaliksi maailmanmestariksi, joka voi menettää maailmanmestaruutensa vain häviämällä kehässä, ja lupasi jatkaa uraansa, kunnes joku voittaisi hänet.[23]

WBU-titteliä Foreman puolusti menestyksellä Crawford Grimsleytä ja Lou Savaresea vastaan,[5] kunnes kohtasi Shannon Briggsin viimeiseksi jääneessä ottelussaan Atlantic Cityssa vuonna 1997. Ottelun panoksena oli kamppailu WBC:n maailmanmestaria Lennox Lewisia vastaan.[1] Foreman ajoi Briggsia takaa läpi ottelun ja osui tätä molemmin käsin useita kertoja, vaikka joutuikin ottamaan muutamia iskuja. Tuomarit merkitsivät kuitenkin hänelle pistetappion. Tuomio jakoi mielipiteet, ja esimerkiksi Sports Illustrated piti sitä "tyrmistyttävänä, jopa nyrkkeilyssä".[23] Ottelun jälkeen Foreman kuunteli tuloksen hymyillen ja ilmoitti lopettavansa uransa.[5] Hän kommentoi Briggsin tyyliä sanomalla, ettei mestaruuksia voiteta pakoon juoksemalla[5] ja että nyt on nuorten miesten aika jahdata nuoria miehiä.[23]

Uran jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1999 entinen maailmanmestari Larry Holmes esitti ajatuksen hänen ja Foremanin välisestä kamppailusta, joka ei kuitenkaan toteutunut.[5] Vielä vuosina 2004–2005 Foreman aikoi vakavissaan palata kehään, mutta viimeisetkin toiveet paluusta loppuivat, kun hänen vaimonsa kielsi häntä palaamasta.[5]

Foreman toimi hetken aikaa televisiokanava HBO:lla nyrkkeilykommentaattorina, mutta luopui tehtävistään keskittyäkseen muihin asioihin.[1]

Nyrkkeilyuran jälkeen Foreman on tehnyt miljoonaomaisuuden nimellään myydyillä grillituotteilla ja kirjoittamillaan dieettioppailla.[5] Hänen kehittämäänsä rasvaa vähentävää grilliä on myyty yli 100 miljoonaa kappaletta ympäri maailman ja Foreman on usein vitsaillut tienanneensa grillillään enemmän rahaa, kuin ansaitsi koko nyrkkeilyuransa aikana.[1]

Henkilökohtainen elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

George Foreman on naimisissa viidennen vaimonsa Mary Joanin kanssa.[1] Hänellä on kymmenen lasta; viisi poikaa ja viisi tyttöä. Kaikkien viiden pojan nimi on George Edward Foreman.[24] Foreman on vitsaillut nimenneensä poikansa itsensä mukaan, koska on varautunut muistinmenetykseen.[25] Hän asuu perheineen maatilalla kotikaupungissaan Marshallissa, missä hänellä on paljon kotieläimiä.[26] Hänen tyttärensä Freeda Foreman on myös nyrkkeillyt, kuten myös yksi pojistaan, George Foreman III.[25]

Nyrkkeilytyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Foreman oli suurikokoinen nyrkkeilijä (190 cm ja n. 100 kg)[15] ja tunnettu huimasta iskuvoimastaan.[19] Nyrkkeilytoimittaja Ilmo Lounasheimo kuvaili vuonna 1987 ilmestyneessä kirjassaan Kehän sankarit, että: ”hänen hitaanlaiset, mutta sitäkin painavammat lyöntinsä kaatavat puun siinä missä miehenkin”.[7] Nuorta Foremania pidetäänkin yhtenä kaikkien aikojen kovimmista iskijöistä, mutta palattuaan kehään 38-vuotiaana hän oli menettänyt osan iskuvoimastaan. Foremanin tyyli ei nuorena ollut kovinkaan tekninen, mutta paluunsa jälkeen 1987 se muokkautui hienostuneemmaksi.[23]

Ottelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

76 voittoa (68 tyrmäystä/teknistä tyrmäystä, 8 pistevoittoa), 5 tappiota (4 pisteillä)
KO = Tyrmäys, TKO = Tekninen tyrmäys, PTS = Pisteillä, DRAW = Tasapeli
Tulos Vastustaja Tuomio Erä Päivä Paikka Huomio
Voitto Don Walheim TKO 3 6 23.6.1969 Yhdysvaltain lippu New York City, New York Debyyttiottelu ammattilaisena.
Voitto Fred Askew KO 1 6 1.7.1969 Yhdysvaltain lippu Houston, Texas
Voitto Sylvester Dullaire TKO 1 6 14.7.1969 Yhdysvaltain lippu Oxon Hill, Maryland
Voitto Chuck Wepner TKO 3 8 18.8.1969 Yhdysvaltain lippu New York City, New York
Voitto Johnny Carroll KO 1 8 18.9.1969 Yhdysvaltain lippu Seattle, Washington
Voitto Roy Wallace KO 2 6 23.9.1969 Yhdysvaltain lippu Houston, Texas
Voitto Vernon Clay TKO 2 6 7.10.1969 Yhdysvaltain lippu Houston, Texas
Voitto Roberto Davila PTS 8 31.10.19 Yhdysvaltain lippu New York City, New York
Voitto Leo Petersen KO 4 8 5.11.1969 Yhdysvaltain lippu Scranton, Pennsylvania
Voitto Max Martinez KO 2 10 18.11.1969 Yhdysvaltain lippu Houston, Texas
Voitto Bob Hazelton TKO 1 6 6.12.1969 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada
Voitto Levi Forte PTS 10 16.12.1969 Yhdysvaltain lippu Miami Beach, Florida
Voitto Gary Hobo Wiler TKO 1 10 18.12.1969 Yhdysvaltain lippu Seattle, Washington
Voitto Jack O'Halloran KO 5 10 26.1.1970 Yhdysvaltain lippu New York City, New York
Voitto Gregorio Peralta PTS 10 16.2.1970 Yhdysvaltain lippu New York City, New York
Voitto Rufus Brassell TKO 1 10 31.3.1970 Yhdysvaltain lippu Houston, Texas
Voitto James J. Woody TKO 3 10 17.4.1970 Yhdysvaltain lippu New York City, New York
Voitto Aaron Eastling TKO 4 10 29.4.1970 Yhdysvaltain lippu Cleveland, Ohio
Voitto George Johnson KO 7 10 16.5.1970 Yhdysvaltain lippu Inglewood, Kalifornia
Voitto Charley Polite KO 4 10 6.6.1970 Yhdysvaltain lippu Houston, Texas
Voitto Roger Russell TKO 1 10 20.7.1970 Yhdysvaltain lippu Philadelphia, Pennsylvania
Voitto George Chuvalo TKO 3 10 4.8.1970 Yhdysvaltain lippu New York City, New York
Voitto Lou Bailey TKO 3 10 3.11.1970 Yhdysvaltain lippu Oklahoma City, Oklahoma
Voitto Boone Kirkman TKO 2 10 18.11.1970 Yhdysvaltain lippu New York City, New York
Voitto Mel Turnbow TKO 1 10 18.12.1970 Yhdysvaltain lippu Seattle, Washington
Voitto Charlie Boston KO 1 10 8.2.1971 Yhdysvaltain lippu Saint Paul, Minnesota
Voitto Stanford Harris KO 2 10 3.4.1971 Yhdysvaltain lippu Lake Geneva, Wisconsin
Voitto Gregorio Peralta TKO 10 15 10.5.1971 Yhdysvaltain lippu Oakland, Kalifornia
Voitto Ollie Wilson KO 2 10 7.7.1971 Yhdysvaltain lippu San Antonio, Texas
Voitto Vic Scott KO 1 10 14.9.1971 Yhdysvaltain lippu El Paso, Texas
Voitto Leroy Caldwell KO 2 10 21.9.1971 Yhdysvaltain lippu Beaumont, Texas
Voitto Luis Faustino Pires TKO 5 10 29.10.1971 Yhdysvaltain lippu New York City, New York
Voitto Joe Murphy Goodwin KO 2 10 29.2.1971 Yhdysvaltain lippu Austin, Texas
Voitto Clarence Boone KO 2 10 7.3.1972 Yhdysvaltain lippu Beaumont, Texas
Voitto Ted Gullick KO 2 10 10.4.1972 Yhdysvaltain lippu Inglewood, Kalifornia
Voitto Miguel Angel Paez KO 2 10 11.5.1972 Yhdysvaltain lippu Oakland, Kalifornia
Voitto Terry Sorrell KO 2 10 29.10.1972 Yhdysvaltain lippu Salt Lake City, Utah
Voitto Joe Frazier TKO 2 15 22.1.1973 Jamaikan lippu. Kingston, Jamaika Sunshine Showdown;
Ottelu oli WBC:n/WBA:n maailmanmestaruudesta.
Voitto José Roman KO 1 15 1.9.1973 Japanin lippu Tokio, Japani Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta.
Voitto Ken Norton KO 2 15 26.3.1974 Venezuelan lippu Caracas, Venezuela Puolusti WBA/WBC:n maailmanmestaruutta.
Tappio Muhammad Ali KO 8 15 30.10.1974 Zairen lippu Kinshasa, Zaire Rumble in the Jungle
Menetti WBA/WBC:n maailmanmestaruuden.
Voitto Ron Lyle KO 5 12 24.1.1976 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada
Voitto Joe Frazier TKO 5 12 15.6.1976 Yhdysvaltain lippu Uniondale, New York Ottelu oli NABF:n mestaruudesta.
Voitto Scott LeDoux TKO 3 10 14.8.1976 Yhdysvaltain lippu Utica, New York
Voitto John Dino Denis TKO 4 10 15.10.1976 Yhdysvaltain lippu Hollywood, Florida
Voitto Pedro Agosto TKO 4 10 22.1.1977 Yhdysvaltain lippu Pensacola, Florida
Tappio Jimmy Young PTS 12 17.3.1977 Puerto Ricon lippu San Juan, Puerto Rico
Lopettaa uransa ensimmäisen kerran.
Voitto Steve Zouski TKO 4 10 9.3.1987 Yhdysvaltain lippu Sacramento, Kalifornia Paluuottelu 10 vuoden tauon jälkeen.
Voitto Charles Hostetter KO 3 10 9.7.1987 Yhdysvaltain lippu Oakland, Kalifornia
Voitto Bobby Crabtree TKO 6 10 15.9.1987 Yhdysvaltain lippu Springfield, Missouri
Voitto Tim Anderson TKO 4 10 21.11.1987 Yhdysvaltain lippu Orlando, Florida
Voitto Rocky Sekorski TKO 3 10 18.12.1987 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada
Voitto Tom Trimm KO 1 10 23.1.1988 Yhdysvaltain lippu Orlando, Florida
Voitto Guido Trane TKO 5 10 5.2.1988 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada
Voitto Dwight Muhammad Qawi TKO 7 10 19.3.1988 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada
Voitto Frank Lux TKO 3 10 21.5.1988 Yhdysvaltain lippu Anchorage, Alaska
Voitto Carlos Hernández TKO 4 10 26.6.1988 Yhdysvaltain lippu Atlantic City, New Jersey
Voitto Ladislao Mijangos TKO 2 10 25.8.1988 Yhdysvaltain lippu Fort Myers, Florida
Voitto Bobby Hitz TKO 1 10 10.10.1988 Yhdysvaltain lippu Auburn Hills, Michigan
Voitto Tony Fulilangi TKO 2 10 27.10.1988 Yhdysvaltain lippu Marshall, Texas
Voitto David Jaco TKO 1 10 28.12.1988 Yhdysvaltain lippu Bakersfield, Kalifornia
Voitto Mark Young TKO 7 10 26.1.1989 Yhdysvaltain lippu Rochester, New York
Voitto Manoel De Almeida TKO 3 10 16.2.1989 Yhdysvaltain lippu Orlando, Florida
Voitto J.B. Williamson TKO 5 10 30.4.1989 Yhdysvaltain lippu Galveston, Texas
Voitto Bert Cooper TKO 2 10 1.6.1989 Yhdysvaltain lippu Phoenix, Arizona
Voitto Everett Martin PTS 10 20.7.1989 Yhdysvaltain lippu Tucson, Arizona
Voitto Gerry Cooney TKO 2 10 15.1.1990 Yhdysvaltain lippu Atlantic City, New Jersey
Voitto Mike Jameson KO 4 10 17.4.1990 Yhdysvaltain lippu Stateline, Nevada
Voitto Adilson Rodrigues KO 2 10 16.6.1990 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada
Voitto Ken Lakusta KO 3 10 31.7.1990 Kanadan lippu Edmonton, Alberta
Voitto Terry Anderson KO 1 10 25.9.1990 Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Lontoo, Englanti
Tappio Evander Holyfield PTS 12 19.4.1991 Yhdysvaltain lippu Atlantic City, New Jersey Ottelu oli WBC:n, WBA:n ja IBF:n maailmanmestaruudesta.
Voitto Jimmy Ellis TKO 3 10 7.12.1991 Yhdysvaltain lippu Reno, Nevada
Voitto Alex Stewart PTS 10 11.4.1992 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada
Voitto Pierre Coetzer TKO 8 10 16.1.1993 Yhdysvaltain lippu Reno, Nevada
Tappio Tommy Morrison PTS 12 7.6.1993 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada Ottelu oli avoimesta WBO:n maailmanmestaruudesta.
Voitto Michael Moorer KO 10 12 5.11.1994 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada Ottelu oli WBA:n ja IBF:n maailmanmestaruudesta, nousee kaikkien aikojen vanhimmaksi maailmanmestariksi.
Voitto Axel Schulz PTS 12 22.4.1995 Yhdysvaltain lippu Las Vegas, Nevada Puolusti IBF:n maailmanmestaruutta (WBA:n mestaruus vietiin häneltä ennen ottelua) ja voitti avoinna olleen WBU-maailmanmestaruuden.
Voitto Crawford Grimsley PTS 12 3.11.1996 Japanin lippu Chiba, Japani Puolusti WBU:n maailmanmestaruutta (IBF:n mestaruus vietiin ennen ottelua) ja voitti avoinna olleen IBA-maalmanmestaruuden.
Voitto Lou Savarese PTS 12 26.4.1997 Yhdysvaltain lippu Atlantic City, New Jersey Puolusti WBU:n maailmanmestaruutta (luopui IBA:n mestaruudesta).
Tappio Shannon Briggs PTS 12 22.11.1997 Yhdysvaltain lippu Atlantic City, New Jersey Ottelu oli maailmanmestaruudesta.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u George Foreman Biography TheBiographyChannel.co.uk. Viitattu 29.12.2010. (englanniksi)
  2. a b c d e Lounasheimo, s. 398
  3. Foremanin kotisivut, Ask George -osio
  4. a b Kluge, Volker: Olympische Sommerspiele, die Chronik III, s. 73. , 2000. ISBN 3-328-00741-5.
  5. a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w George Foremanin kaksi ammattilaisuraa Ammattinyrkkeily.net. Viitattu 20.12.2010. (suomeksi)
  6. a b c d e f g h i Sport: Instant Champion Time Magazine. Viitattu 23.11.2010. (englanniksi)
  7. a b c d e f Lounasheimo, s. 399
  8. a b c d e Boxer: George Foreman Boxrec.com. Viitattu 28.12.2010. (englanniksi)
  9. Lounasheimo, s. 393
  10. Dokumentti: Frazier vastaan Ali (Thrilla in Manila, 2009), HBO
  11. a b c Lounasheimo, s. 400
  12. a b c Sport: Five-Minute Massacre Time Magazine. 8.4.1974. Viitattu 18.12.2010. (englanniksi)
  13. Lounasheimo, s. 401
  14. a b * Tiainen, Jorma O. ym. (toim.): Vuosisatamme kronikka, s. 1059. Jyväskylä: Gummerus, 1987. ISBN 951-20-2893-X.
  15. a b c d e Goldstein, s. 108.
  16. ”The Greatest” is Gone 27.2.1978. Time Magazine. Viitattu 10.3.2008. (englanniksi)
  17. a b c d Romppainen, Janne: Legendaariset ottelut: #2 Ali-Foreman Boxing.fi – Finnish Boxing Online. Viitattu 15.10.2010. (suomeksi)
  18. Acevedo, Carlos: Was Ali the Greatest Heavyweight? 14.7.2008. BoxingInsider.com. Viitattu 14.9.2010. (englanniksi)
  19. a b c Goldstein, s. 109.
  20. Goldstein, s. 129.
  21. Goldstein, s. 6–7.
  22. a b c d e Lounasheimo, s. 403
  23. a b c d e f g h Editoineet Jack McCallum ja Hank Hersch: Scorecard December 1, 1997 Sports Illustrated. Viitattu 29.12.2010. (englanniksi)
  24. Foremanin kotisivut, Familyman-osio
  25. a b Uusi George Foreman astuu kehään Helsingin Sanomat. 5.6.2009. HS.fi. Viitattu 27.12.2010. (suomeksi)
  26. Foremanin kotisivut, Rancher-osio

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]