Larry Holmes

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Larry Holmes
Larry Holmes 2010.jpg
Tiedot
Oikea nimi Larry Holmes
Lempinimi The Easton Assassin
Painoluokka Raskassarja
Maa Flag of the United States.svg Yhdysvallat
Syntymäaika 11. maaliskuuta 1949
Syntymäpaikka Cuthbert, Georgia, Yhdysvallat
Otteluasento Oikeakätinen, eli nyrkkeilytermein orthodox
Ammattilaistilastot
Ottelut 75
Voitot 69
Tyrmäysvoitot 44
Tappiot 6
Ratkaisemattomat 0

Larry Holmes (s. 11. maaliskuuta 1949, Cuthbert, Georgia) on yhdysvaltalainen entinen ammattilaisnyrkkeilijä ja raskaansarjan maailmanmestari, joka tunnettiin lempinimellä The Easton Assassin kotipaikkakuntansa Pennsylvanian Eastonin mukaan. Hän hallitsi uransa aikana WBC:n ja IBF:n maailmanmestaruuksia, ja otteli voittamattomana peräti 48 ottelua (yhden vähemmän, kuin ainoa voittamaton raskaansarjan maailmanmestari Rocky Marciano). Holmesilla on hallussaan 21 menestyksekästä tittelinpuolustusta raskaassa sarjassa, toiseksi eniten Joe Louisin jälkeen (25).

Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nousu WBC:n maailmanmestariksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amatööriurallaan Holmes otteli 22 ottelua ja saavutti 19 voittoa. Hän toimi raskaansarjan maailmanmestari Muhammad Alin harjoituskumppanina ennen siirtymistään ammattilaiseksi vuonna 1973. Voitettuaan 27:nnessä ammattilaisottelussaan Las Vegasissa 25. maaliskuuta vuonna 1978 Earnie Shaversin 12-eräisessä kamppailussa kaikin tuomariäänin hän pääsi haastamaan maailmanmestari Ken Nortonin WBC-liiton raskaansarjan mestaruudesta.

Holmes lähti 9. kesäkuuta 1978 Las Vegasissa käytyyn kamppailuun altavastaajana ja voitti mestaruuden 15-eräisen kamppailun jälkeen jaetuin tuomariäänin 2–1. Holmesin ja Nortonin välistä ottelua pidetään tasoltaan yhtenä vuosikymmenen parhaimmista mestaruusotteluista.[1]

Aika WBC:n maailmanmestarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Holmes puolusti WBC-mestaruuttaan ensimmäistä kertaa Alfredo Evangelistaa vastaan. Tämän jälkeen hän voitti haastajansa Ossie Ocasion, Mike Weaverin, Earnie Shaversin, Lorenzo Zanonin, Leroy Jonesin ja Scott LeDoux'n, jonka jälkeen hän kohtasi paluun tehneen Muhammad Alin lokakuussa 1980.

Kaksi vuotta viimeisimmän ottelunsa jälkeen Ali harjoitteli kovasti ja laihdutti kertyneitä kiloja päästäkseen ottelukuntoon. Kun ottelu alkoi, paljastui 30-vuotias Holmes kuitenkin nopeammaksi kuin 38-vuotias Ali, joka joutui luovuttamaan ottelun ennen 11. erän alkua silmäkulmiensa auettua. Ensimmäistä kertaa urallaan Muhammad Ali ei kyennyt jatkamaan ottelua loppuun asti. Ottelun tuomari, Alin valmentaja ja jopa Holmes ovat myöhemmin sanoneet toivoneensa ottelun loppuvan jo aiemmin.[2] Ottelun jälkeen Holmes meni Alin pukuhuoneeseen tapaamaan häntä ja kertoi olevansa todella pahoillaan hänen hakkaamisestaan ja rakastavansa tätä.[3] Voitostaan huolimatta Holmes oli masentunut ja hän on myöhemmin sanonut olevansa ylpeämpi ”nuoren Alin kanssa sparraamisesta kuin vanhan Alin voittamisesta”.[3]

Alin jälkeen Holmes puolusti mestaruuttaan menestyksekkäästi vielä Trevor Berbickiä, Leon Spinksiä, Renaldo Snipesia, Gerry Cooneya, Randall "Tex" Cobbia, Lucien Rodriguezia, Tim Witherspoonia ja Scott Frankia vastaan.

Aika IBF:n maailmanmestarina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Holmes luopui voittamattomana WBC-liiton mestaruusvyöstään jouduttuaan erimielisyyksiin promoottori Don Kingin kanssa. Hänet kuitenkin tunnustettiin uuden IBF-liiton mestariksi, ja tätä titteliään hän puolusti vielä James Smithiä, David Beytä ja Carl Williamsia vastaan, kunnes menetti mestaruutensa 21. syyskuuta vuonna 1985 Las Vegasissa haastaja Michael Spinksille. Hävitessään ensimmäistä kertaa oli Holmes ehtinyt otella 48 kertaa ammattilaisena voittamattomana. Ring Magazine nimesi ottelun vuoden yllätykseksi. Holmes kohtasi Spinksin uudelleen 19. huhtikuuta 1986 Las Vegasin Hilton Hotelissa, jolloin voitto meni tuomariäänin 2–1 Spinksille. Tappion jälkeen hän ilmoitti lopettavansa uransa.

Paluu yritykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oltuaan 1,5 vuoden ajan eläkkellä Holmes palasi kehiin Mike Tysonia vastaan otteluun haastajana WBC-, IBF- ja WBA-liittojen maailmanmestaruudesta. Ottelu päättyi jo neljännessä erässä Tysonin voittoon teknisellä tyrmäyksellä Holmesin käytyä erän aikana kolmesti kanveesissa. Jälleen kerran Holmes ehti lopettaa uransa, mutta palasi vielä vuonna 1991 takaisin. Voitettuaan kuusi ottelua, joukossa mm. entinen WBO-liiton raskaansarjan maailmanmestari Ray Mercer, hän otteli 19. kesäkuuta vuonna 1992 Caesars Palacessa Evander Holyfieldiä vastaan WBC:n, WBA:n ja IBF:n mestaruudesta. Ottelu kesti täydet 12 erää, mutta voitto meni kaikin tuomariäänin Holyfieldille. 8. huhtikuuta 1995 Holmes otteli Oliver McCallia vastaan WBC-liiton maailmanmestaruudesta, mutta tälläkin kertaa hävisi tuomariäänin 3–0. Vielä 24. tammikuuta vuonna 1997 hän otteli uuden IBO-liiton mestaruudesta Brian Nelseniä vastaan Kööpenhaminassa, mutta hävisi myös tällä kertaa.

18. kesäkuuta 1999 Holmes sai nimiinsä Legends of Boxing Heavyweight -tittelin voitettuaan James Smithin kahdeksannen erän teknisellä tyrmäyksellä. Tätä titteliään hän puolusti seuraavan vuoden marraskuussa Mike Weaveriä vastaan. Hän palasi nyrkkeilykehään vielä heinäkuussa 2002 ja voitti 10-eräisessä kamppailussa Eric Eschin 3–0.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Lounasheimo, s. 467
  2. Sport: Requiem for a Heavyweight Tima Magazine, kirjoittaneet B.J Phillips & Peter Ainslie, 13.10.1980, Viitattu 18.9.2010
  3. a b Goldstein, s. 150.