Fight of the Century
| ||
| Päivämäärä | 8. maaliskuuta 1971 | |
| Paikka | Madison Square Garden, New York | |
| Panoksena | WBA:n/WBC:n raskaansarjan maailmanmestaruus | |
|
| ||
| Joe Frazier vs. Muhammad Ali | ||
| Smokin | The Greatest | |
| Katsaus | ||
|---|---|---|
| Philadelphia, Pennsylvania | Kotipaikka | Louisville, Kentucky |
| 26–26–0 KO 23 |
Tilastot | 31–31–0 KO 25 |
| 182 cm | Pituus | 191 cm |
| 98 kg | Paino | 92 kg |
| WBA:n/WBC:n raskaansarjan maailmanmestari | Ottelutyyli | |
| Mestaruus | ||
|
| ||
| Lopputulos | Frazier voitti pisteillä 15. erän jälkeen | |
Fight of the Century (suom. Vuosisadan ottelu) oli nyrkkeilyottelu, joka käytiin 8. maaliskuuta 1971 New Yorkin Madison Square Gardenissa Yhdysvalloissa maailmanmestari Joe Frazierin ja haastaja Muhammad Alin välillä. Panoksena oli raskaansarjan maailmanmestaruus. Ensimmäistä kertaa nyrkkeilyhistoriassa vastakkain oli kaksi voittamatonta raskaansarjan maailmanmestaria, sillä Ali oli vuonna 1967 menettänyt mestaruutensa häviämättä otteluakaan kieltäydyttyään osallistumasta Vietnamin sotaan.
Ottelu kesti täydet 15. erää. Ali hallitsi ottelun alkua liikkumalla, mutta Frazier onnistui ottamaan kamppailun hallintaansa puolessa välissä ja kaatamaan Alin kanveesiin viimeisessä erässä. Joe Frazier julistettiin voittajaksi pistein.
Ali ja Frazier kohtasivat Fight of the Centuryn jälkeen vielä kahdesti Super Fight II- ja Thrilla in Manila -nimillä tunnetuissa otteluissa. Heidän kolmen ottelun sarjaansa pidetään yleisesti nyrkkeilyhistorian klassikkona.[1]
Järjestäminen ja mediahuomio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Katso myös: Muhammad Ali ja Joe Frazier
Alin kieltäydyttyä lähtemästä sotaan vuonna 1967 häneltä otettiin nyrkkeilylisenssi pois lähes 3 vuoden ajaksi. Alin saatua lisenssinsä takaisin vuonna 1970 hän oli kukistanut kaksi helpompaa vastustajaa, Jerry Quarryn kolmieräisessä kamppailussa, sekä Oscar Bonavenan, joka kesti Alia vastaan viidenteentoista erään asti. Frazier taas oli noussut molempien liittojen (WBA:n ja WBC:n) kiistattomaksi maailmanmestariksi kukistettuaan WBA:n mestaruusottelussa Jimmy Ellisin. Tätä ennen hän oli pitänyt hallussaan WBC:n tunnustamaa NYSBC:n maailmanmestaruutta.
Frazierin ja Ellisin välisen ottelun jälkeen Muhammad Ali luovutti Frazierille WBC:n maailmanmestaruusvyönsä ilmoitettuaan juuri lopullisesta vetäytymisestään kehistä. Hän kuitenkin pyörsi päätöksensä ja parin välinen ottelu päätettiin järjestää.[2] Ottelua Alin ja Frazierin välillä oli suunniteltu jo ennen Alin paluun varmistumista, jolloin ottelupaikan valinnalla oli aiottu kiertää hänen lisenssittömyyttään. Mahdollisia ottelupaikkoja etsittiin Yhdysvaltojen ulkopuolelta ja ottelun käymistä lentokoneessa ehdotettiin myös jossakin vaiheessa.[1] Molemmille kamppailijoille maksettiin 2,5 miljoonan dollarin ottelupalkkiot[2], joita pidettiin omana aikanaan ennenkuulumattoman suurina. Esimerkiksi New York Postin kolumnisti Milton Gross kuvaili ihmetystään toteamalla, ettei viihdemaailman historiassa ole "koskaan aiemmin maksettu viittä miljoonaa yhden illan työstä".[3]
Kyseessä oli ensimmäinen kerta nyrkkeilyhistoriassa, kun kaksi voittamatonta raskaansarjan ottelijaa kohtasi maailmanmestaruusottelussa[1][3] ja ottelu olikin näkyvästi esillä mediassa. Kamppailulla itsellään oli symbolista arvoa kansalle. Ennen ottelua Ali, joka ei ollut lähtenyt Vietnamin sotaan, nousi sodanvastaisen, nuoren ja mustan kansakunnan edustajaksi, kun taas Frazier toimi symbolina konservatiivisille, isänmaallisille ja valkoisille, jotka puolustivat sotaa.[1] Haastaja Ali vaikutti vastakkainasettelun syntyyn nimittelemällä Frazieria "Setä Tuomoksi" (eng. Uncle Tom), mikä tarkoittaa valkoisia nöyristelevää mustaa, ja on yksi pahimpia nimityksiä, joilla musta voi toista mustaa solvata.[1][3] "Setä Tuomon" lisäksi Ali sanoi Frazierin olevan Jerry Quarrya helpompi vastustaja[4] ja nimitteli häntä "sivistymättömäksi" sekä "gorillaksi".[3]
Henkilökohtaisuuksiin mennyt hyökkäys huomattiin myös mediassa. Esimerkiksi New York Daily Newsin toimittaja Dick Young tuomitsi sen yrityksenä "valkopestä" Frazier.[3]
Ottelua edeltävinä päivinä Alin suosio kasvoi ja hän joutui New Yorkin kaduilla liikkuessaan usein ihailijoidensa piirittämäksi. Nyrkkeilijän turvallisuuden taatakseen ottelun järjestäjät määräsivät haastajan pysyttelemään koko ottelupäivän ajan Madison Square Gardenin pukuhuoneessaan, mikä Alin valmentaja Angelo Dundeen mukaan lannisti hänet.[3] Tämä ei kuitenkaan näkynyt ulospäin, sillä ottelua edeltäneessä lääkärintarkastuksessa Ali tyylilleen uskollisena vastasi vitsaillen lääkärin esittämiin kysymyksiin.[5]
Ottelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Maailmanmestari Joe Frazier lähti otteluun ennakkosuosikkina kertoimin 6 : 5.[2] Liput otteluun maksoivat 25 - 250 dollaria ja ne myytiin loppuun jo ensimmäisenä myyntipäivänä, mikä nosti lipputulot 1 352 951 dollariin.[6] Ottelussa tehtiin Madison Square Gardenin uusi yleisöennätys 20 455 katsojalla[3] ja sitä seurasi 300 miljoonaa televisionkatsojaa 46 maassa.[6] Katsojien joukossa oli monia aikansa julkisuuden henkilöitä, kuten baseball-pelaaja Joe DiMaggio, astronautti Alan Shepard sekä televisio-esiintyjä David Frost.[3] Laulaja Frank Sinatra työskenteli Life-lehden valokuvaajana.[3][7]
Haastaja Ali aloitti ottelun aggressiivisesti ilmeisen tietoisena siitä, että Frazier on heikoimmillaan kamppailun alussa.[8] Hän yritti saada Frazierin turhautumaan tanssimalla aivan tämän edessä hymy kasvoillaan, ja provosoi tätä heiluttamalla päätään leikillisesti aina, kun Frazier sai vasemman koukkunsa perille.[8] Muutamien erien ajan haastaja pystyi iskemään mestaria jabeillaan ja välttämään tämän hyökkäyksiä, mutta ottelun puolivälissä hän joutui lopettamaan liikkumisen väsymyksen iskettyä.[9] Ali yritti säästää voimiaan nojaamalla köysiin, jolloin Frazier alkoi iskemään häntä vartaloon.[9]
Läpi ottelun Frazier nousi kumarasta asennostaan astettain ylemmäs voidakseen vastata paremmin Alin jabeihin.[8] Ottelu kääntyikin vähitellen mestarin hallinnaksi: 11. erässä Frazier iski Alia kahdella koukulla kasvoihin ja vartaloon, saaden tämän polvet notkahtelemaan.[9][8] Tokkuraisena esiintynyt Ali käytti lähes koko 13. erän otellen epäaktiivisesti kulmasta käsin.[8] 14. erässä hän yritti kääntää kamppailun takaisin hallintaansa ja vei erän nimiinsä aktiivisuudellaan.[8] 15. erässä Ali yritti pakon edestä hakea tyrmäystä, jolloin Frazier onnistui kaatamaan hänet kanveesiin voimakkaalla vasemmalla koukullaan.[7][8][10] Iskua on kutsuttu yhdeksi kuuluisimmista yksittäisistä iskuista nyrkkeilyhistoriassa[7] ja se pääsi Sports Illustratedin kanteen.[8]
Viisi minuuttia kamppailun jälkeen Frazier julistettiin maailmanmestaruusottelun voittajaksi yksimielisesti pistein 8 - 6 - 1, 11 - 4 ja 9 - 6.[10] Kyseessä oli Alin uran ensimmäisen tappio.
Ottelun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Katso myös: Super Fight II ja Thrilla in Manila
Nyrkkeilyvalmentaja Cus D'Amato kuvaili ottelua suureksi draamaksi, vaikka huomauttikin, ettei kumpikaan ottelija otellut itselleen tyypillisellä tavalla: Frazier yritti jatkuvasti iskeä Alia kasvoihin vartalon sijaan, kun taas Ali liikkui tavanomaista vähemmän.[8] Norman Mailer taas korosti haastajan urheutta Life-lehden julkaisemassa artikkelissa. Hän sanoi Alin selvinneen kaikesta ottelun mukanaan tuomasta kidutuksesta seisoen vielä lopussakin omin jaloin.[9]
Ennen ottelun alkua Muhammad Ali oli luvannut ryömiä kehän läpi kontallaan ja julistaa Frazierin kaikkien aikojen suurimmaksi nyrkkeilijäksi, jos häviäisi tälle. Kun haastaja ei antamastaan lupauksesta huolimatta tehnyt tätä, pyysi Frazier apulaisiaan hakemaan haastajan paikalle.[1]
Frazier joutui ottelun jälkeen viettämään kolme viikkoa sairaalassa, kun taas Ali pääsi heti selittelemään medialle tappionsa syitä.[11] Ali väitti ottelun jälkeen mm. hävinneensä "valkoisen miehen päätöksellä", ja kaikkien nähneen, että hän oli ottelun todellinen voittaja.[1] Baltimore Sun -lehdelle antamassaan haastattelussa hän kuitenkin sanoi suovansa voittajalleen täyden kunnian saavutuksesta ja totesi: "Häviö tekee minusta luultavasti paremman miehen. En itke, eikä muidenkaan kannata itkeä".[9] Hänen arveltiin joissakin veikkauksissa lopettavan nyrkkeilyuransa tappion jälkeen,[6] vaikka Alia toisaalta pidettiinkin ainoana miehenä, josta löytyisi vastusta Joe Frazierille. Tästä syystä neuvottelut uusintaottelusta alkoivatkin melkein heti Fight of the Centuryn jälkeen.[10]
Joe Frazier puolusti mestaruuttaan kamppailun jälkeen kahdesti, ennen kuin menetti sen George Foremanille Sunshine Showdown-nimellä tunnetussa kamppailussa.[10] Muhammad Ali taas otti haltuunsa kansallisen NABF:n mestaruuden. Hän ja Frazier kohtasivat seuraavan kerran vuonna 1974 Super Fight II-nimellä tunnetussa kamppailussa, jossa ratkaistiin maailmanmestari George Foremanin haastaja. Ali voitti kamppailun ja maailmanmestaruuden Foremania vastaan käymässään Rumble in the Jungle-ottelussa, jonka jälkeen Frazier ja Ali kohtasivat vielä kolmannen kerran Thrilla in Manilaksi kutsutussa kamppailussa, jonka Ali myös voitti.[12] Frazierin ja Alin käymää kolmen ottelun sarjaa pidetään yleisesti nyrkkeilyhistorian klassikkona.[1]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Lounasheimo, Ilmo: Kehän sankarit. Helsinki: WSOY, 1987. ISBN 951-0-13981-5.
- Ali, Muhammad; Durham, Richard: Suurin ja kaunein. Suomentanut Jussi Nousiainen. Helsinki: Tammi, 1975. ISBN 951-30-3664-2.
- Goldstein, Alan: Muhammad Ali – legendaarisen nyrkkeilijän tarina. Suomentanut Marianna Kurtto. Jyväskylä: Gummerus, 2007. ISBN 978-951-20-7653-6.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h Dokumentti: Frazier vastaan Ali (Thrilla in Manila, 2009), HBO
- ↑ a b c Lounasheimo, s. 391
- ↑ a b c d e f g h i Goldstein, s. 77
- ↑ Lounasheimo, s. 392
- ↑ Goldstein, s. 77-79
- ↑ a b c Lounasheimo, s. 378
- ↑ a b c Muhammad Ali: A Legendary Life Life. Arkistoitu 11.11.2010. Viitattu 5.12.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i The Battered Face Of A Winner Sports Illustrated. 15.3.1971. Viitattu 16.10.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c d e Goldstein, s. 79
- ↑ a b c d Lounasheimo, s. 393
- ↑ Joe Frazier 1944--2011 Sports Illustrated. Viitattu 18.9.2012. (englanniksi)
- ↑ Lounasheimo, s. 378 - 382